Suunnista
Artikkelit
Kommentoi
Valtiorikosoikeus ja -tuomiot
Kapinallisten tuomitseminen aiheutti valkoisella puolella keskustelua jo sodan alkupäivistä lähtien. Käytäntö oli epäselvää ja ohjeet sekä tiedonkulku puutteellista. Sodan aikana ei muodostunutkaan mitään yhtenäistä tuomitsemisjärjestelmää, vaan rangaistuksia jaettiin monin paikoin mielivaltaisesti.Epäselvän tilanteen Suomeen loi puutteellinen ja tulkinnanvarainen lainsäädäntö. Tämä puutteellisuus johti merkittäviin sekaannuksiin ja tulkintaeroihin. Todelliseksi ongelmaksi vankien kohtalo muuttui sodan loppupuolella, kun punavankeja alkoi kertyä enemmän. Armeijan päämaja ja Vaasan senaatti olivat periaatteessa samaa mieltä kapinallisten kohtelusta, mutta sen käytännön toteuttaminen tuotti erimielisyyttä.
Armeijan päämaja kannatti ajatusta kenttäoikeuden käytöstä, jonka tarkoituksena oli pikaisesti tapahtumien jälkeen tuomita kapinoitsijat. Asioiden nopea käsittely olisi helpottanut vankileiritilannetta ja on myös sanottu, että pikaoikeudenkäynneillä ja -tuomioilla olisi vältetty vankileirikatastrofi. Katastofihan syntyi, kun kymmenettuhannet punaiset joutuivat odottelemaan ylikansoitetuilla vankileireillä asiansa käsittelyä.
Marsalkka Mannerheim puolusti kenttätuomioistuimien käyttöä voimakkaasti. Hänen mielestään pahimmat "rikolliset" olisi pitänyt tuomita kuolemaan, mutta rivimiehet päästää vapaiksi ilman rangaistusta. Tämä olisi turvannut kansan yhtenäisyyden sodan jälkeen, eikä käytäntö olisi herättänyt niin paljon katkeruutta. Erityisen tärkeää oli pitää huoli, että ettei ketään teloitettu ilman oikeudenkäyntiä, tapahtui se sitten kenttäoikeudessa tai senaatin kannattamissa tuomioistuimissa. Kenttäoikeutta käytettiinkin aina siihen asti, kun varsinainen valtiorikosoikeutta koskeva lainsäädäntö tuli eduskunnan käsittelyyn toukokuussa 1918.
Ero kenttäoikeuden ja valtiorikosoikeuden välillä ei ollut suuri. Ero perustui tulkintaan Suomen laista ja sen toteuttamisesta vallitsevissa olosuhteissa. Kenttäoikeutta sai käyttää vain sotatilanteessa. Suomessa ei virallisesti ollut käynnissä sota, vaikka valkoinen puoli katsoikin käyvänsä vapaussotaa Venäjää vastaan. Sotaa ei kuitenkaan koskaan ollut julistettu, eikä Suomen laki tuntenut käsitettä sisällissota.
Kenttäoikeusmenettely vaati siis nimenomaan sotatilaa, jota Suomessa ei virallisesti ollut. Tästä syystä senaatti vastusti sen käyttöä. Vaasan senaatti oli koottu perustuslaillisista, jotka eivät halunneet tinkiä laillisuudesta. Sotatilaa ei Suomeen haluttu julistaa, ja senaatti päätyi kannattamaan erityisiä valtiorikostuomioistuimia.
Senatti piti myös tärkeänä, että tuomioistuimet asetettaisiin laillisen järjestyksen mukaan, eikä se siis voinut ilman eduskunnan kokoontumista päättää valtiorikosoikeuden käytösta. Tämä pitkitti asiaa kohtalokkaasti, ja tuloksena oli ylikansoitetut vankileirit. Asian nopealla käsittelyllä olisi ehkä vältetty turhautuminen valkoisen armeijan piirissä ja sen tuomat "lynkkausmenetelmät", joita valkoisten voiton varmistuessa alkoi ilmentyä.
Eduskunta kokoontui käsittelemään asiaa 8. toukokuuta. Svinhufvud esitti kaksi vaihtoehtoa, joista toinen oli moniosastoinen valtiorikosoikeus ja toinen oli sotaoikeuksien ulottaminen kapinallisiin. Jälkimmäinen vaihtoehto olisi vaatinut kuitenkin sotaväen rikoslain muuttamista ja se tyrmättiin. Eduskunta päätyi lopulta ensimmäiseen ehdotukseen, ja näin syntyi päätös valtiorikosoikeuden käytöstä, joka perustui yleiseen rikoslain säännöksiin valtiopetoksesta. Johtajat saivat syytteen maan- tai valtiopetoksesta, ja rivimiehiä syytettiin avunannosta valtiopetokseen.
Lakivaliokunta hyväksyi esityksen muutaman muutoksen jälkeen. Perustettiin siis erityiset tuomioistuimet, so. valtiorikosoikeus, käsittelemään kyseessä olevia valtiorikoksia.
Toiminta ja tuomiot
Valtiorikostuomioistuimet koostuivat viidestä jäsenestä, joista yksi oli puheenjohtaja. Oikeusprosesseiden nopeuttamiseksi toimitettaisiin tutkimus valtiorikosoikeuksissa "laveammitta mutkallisuuksitta" ja "vapaata todisteiden harkintaa käyttäen".Syytteet kapinoitsijoita vastaan olivat usein ylimalkaisia ja epämääräisiä. Erilaisia lausuntoja hankittiin eripuolilta syytteiden tueksi. Ne olivat kyllä yleensä syytetylle myönteisiä, eivätkä ne tukeneet ankaria rangaistuksia. Syytteille saatettiin vetää perusteita jopa vuoden 1917 suurlakon tapahtumista lähtien. Tutkinnoissa otettiin myös huomioon henkilön aiempi poliittinen toiminta sekä yhteydet ammattiyhdistysliikkeeseen. Lopuksi esitutkija esitti syytetystä kokonaisarvion. Näistä aineksista koottiin syytteet ja tuomiot.
Koska johtajat saivat syytteen maan- tai valtiopetoksesta, olivat heidän tuomionsakin ankarampia. Useimmiten punaisten rivimiehet saivat tuomiokseen lieviä vapausrangaistuksia, eli muutama vuosi kuritushuonetta. Se kuinka aktiivisesti henkilö oli punakaartissa toiminut, vaikutti tuomion ankaruuteen. Kuolemantuomioita langetettiin yhteensä 555, joista täytäntöön pantiin 265. Nämä olivat valtiorikosoikeuden antamat tuomiot, joiden lisäksi teloituksia tapahtui epävirallista tietä.
Yhteensä tapauksia oli käsiteltävänä 75 575. Kymmenen prosenttia punavangeista vapautettiin heti oikeusistuimen tutkinnassa. Tuomioita langetettiin 67 788, joista suuri osa oli lieviä vapausrangaistuksia. Useimmat näistä tapauksista päätyivät lopulta ehdonalaiseen tai armahdukseen. Kaikki Suomessa olleet sosiaalidemokraattiset kansanedustajat saivat syytteen, yhtä poikkeusta lukuuunottamatta. Heidän rangaistuksensa olivat suhteellisen ankaria.
Kymmenettuhannet tuomiot vietiin valtiorikosylioikeuteen. Jonkin verran tuomioihin tuli muutoksia, etenkin kuolemantuomioita lievennettiin ja muutettiin elinkautisiksi. 20.6. vahvistettiin laki ehdollisesta vankeustuomiosta, joka johti siihen, että suurin osa punavangeista vapautettiin. Kansalaisluottamuksensa menetti kuitenkin noin 60 000 kansalaista, mikä merkitsi myös äänioikeuden menettämistä määräajaksi.
Kun syytteet ja tuomiot oli saatettu loppuun, päätettiin valtiorikosoikeus lakkauttaa. Tätä koskeva hallituksen esitys annettiin eduskunnalle 25.1.1919. Ehdotus meni läpi ongelmitta ja valtionhoitaja Mannerheim vahvisti lain 2.4.1919.
Valtiorikosoikeutta on paljon arvosteltu. Kritiikki on kohdistunut nimenomaan sen toimintaan, ei sen olemassaoloon. Valtiorikosoikeus oli epäyhtenäinen, ja tuomiot samoista rikoksista saattoivat paikasta riippuen vaihdella suuresti. Puolustautumismahdollisuudet olivat heikot ja todisteiden painoarvo tuomioistuimen päätöksestä riippuvainen. Se olisiko joku muu oikeuskäytäntö helpottanut sodan jälkeistä eheytymistä on epävarmaa.
Kirjallisuutta
Kekkonen , Jukka: Laillisuuden haaksirikko. Tampere 1991.
Itsenäistymisen vuodet 2; Taistelu vallasta. Helsinki 1993.
Tekijät: Maiju Lassi <ml60398@uta.fi>