Kultakaulaiset ilvekset

Vuosikymmenen alkua ja samalla jääkiekkoa häiritsi sota. Kaudella 1940-41 pelattiin normaali SM-sarja ja kausina 1942-43 ja 1943-44 niin sanotut sotasarjat. Pelaajat olivat kuitenkin rintamalla ja niin harjoittelu kuin pelitoiminta oli rikkonaista. Mestaruudet menivät pääkaupunkiseudulle. Vuoden 1944 Moskovan välirauha helpotti tilannetta siinä määrin, että välitöntä uhkaa ei enää ollut. Saksalaisia vielä hätyyteltiin pois Lapista, mutta muuten päästiin kausi 1944-45 aloittamaan vanhaan malliin.

Seuraavat vuodet olivat Tampereen Ilveksen. Seura perustettiin vuonna 1931, kun Tampereen lyseon lehtori Niilo Tammisalo piti keskustelutilaisuuden uuden seuran perustamisesta. Oli maaliskuun 30. päivä. Tuolloin kaikki oli vasta suunnitelman asteella, mutta jo reilua viikkoa myöhemmin 10. päivänä huhtikuuta olivat suunnitelmat selvät. Pidettiin uuden seuran perustava kokous, puheenjohtajaksi valittiin itseoikeutetusti Niilo Tammisalo. Tulevien menestysvuosien valmentaja Risto Lindroos lunasti paikkansa järjestelytoimikunnassa. Suomen palloliiton jäseneksi Ilves otettiin 27. toukokuuta 1931. Jääkiekon kannalta vielä merkittävämpää on, että Tammisalo valittiin Suomen jääkiekkoliiton johtokuntaan 30. päivä huhtikuuta. Ensimmäisenä vuonna pelattiin vain jalkapalloa; jääkiekkoilun Ilves otti ohjelmaansa vasta 1932. Menestystä jääkiekossa tuli 1930 -luvulla kolmen kullan (1936 –37, -38), yhden hopean ja yhden pronssin arvosta.

Sodanjälkeisen ajanjakson Ilves aloitti reippaasti kolmella peräkkäisellä mestaruudella (-45, -46, -47). Niinä kolmena talvena Ilves oli SM-sarjassa totaalisen ylivoimainen: vain kaksi tasapeliä ja yksi tappio himmensivät kultamitalien loistoa, muut pelit joukkue voitti. Kaudella 1947-48 Ilves jäi niukasti hopealle, kun Hämeenlinnan Tarmo vei kullan. Hopeamitalia huomattavampaa kyseisenä talvena oli kuitenkin suurvoitto Turun Palloseurasta 31-0! Se on Suomen ennätys vielä nykyäänkin. Seuraavana talvena asetelma pysyi samana: Tarmo otti toisen perättäisen mestaruutensa ja Ilveksen oli tyytyminen hopeaan. Kun vuosikymmen vaihtui, vaihtui samalla mestari ja kaudella 1949-50 mestaruuden vei kahden vuoden tauon jälkeen Ilves. Kultakannassa joukkue pysyi vielä kausina 1950-51 ja 1951-52, joista etenkin edellinen on merkittävä. Tuolloin Ilves sai kunnian olla ensimmäinen joukkue, joka kaiverrutti nimensä uuteen SM-sarjan kiertopalkintoon, Kanada-maljaan. Kanadansuomalaiset lahjoittivat maljan Suomen jääkiekkoliitolle 1951 kannustaakseen maassa virinnyttä jääkiekkoinnostusta.

Ilveksen mestaruuspotretti olympiavuodelta 1952. Leudon talven ja olympiakisojen vuoksi talven sarja pelattiin vain muutaman viikon pituisena. Samana vuonna Suomen jääkiekkomaajoukkue otti ensi kertaa osaa talviolympialaisiin, jotka pidettiin Oslossa Norjassa. Maajoukkueen rungon muodostivat Ilveksen mestarijoukkueen pelaajat, etunenässä kapteeni Aarne Honkavaara. Kuva: Tampereen museoiden kuva-arkisto.

Kuten tunnettua on, ei kenenkään tie voi jatkuvasti kohota yhä korkeammalle ja saman sai kokea Ilves. Vuoden 1952 mestaruuden jälkeen monet joukkueen runkopelaajista lopettivat pelaamisen keskittyäkseen siviilielämäänsä. Tuolloin jääkiekko ei ollut työtä, vaan se miellettiin enemmänkin ponnahduslaudaksi, joka valmisti ihmistä tulevalle uralle. Kaudella 1952-53 Ilves sijoittui SM-sarjassa lohkonsa kolmanneksi, eikä mitalipeleihin ollut asiaa. Talvi oli ensimmäinen sitten vuoden 1933, kun joukkue jäi mitaleitta. Alamäki jatkui, ja seuraavana vuonna oli edessä putoaminen sarjatasoa alemmaksi Suomen sarjaan. Putoaminen oli karvas pettymys, mutta toisaalta joukkueelle pitkällä tähtäimellä eduksi: helpommassa sarjassa kyettiin peluuttamaan nuoria pelaajia, antamaan heille pelikokemusta ja luomaan joukkueelle uutta runkoa. Nuoret onnistuivat erinomaisesti ja visiitti Suomen sarjaan jäi kauden mittaiseksi: keväällä 1955 Ilves voitti SM-karsintasarjan ja nousi takaisin SM-sarjaan.

Kausi 1955-56 antoi viitteitä tulevasta. Tuore sarjanousija raivasi tiensä pronssiotteluun, jossa paikallisvastustaja Tappara oli kuitenkin vahvempi. Seuraavana talvena (1956-57) uudistuneet tupsukorvat näyttivät pennuista kasvaneen todellisia petoja ja kaatoi TPS:n finaalissa. Voitto osoitti samalla juniorityön kantaneen hedelmää, nimittäin edellisestä mestarijoukkueesta oli enää kolme pelaajaa mukana. Seuraavana talvena tiedettiin mitä joukkueelta odottaa, eikä Ilves pettänyt kannattajiaan. Kevään 1958 tiukat paikallisfinaalit Tapparaa vastaan kääntyivät Ilveksen eduksi. Kanada-malja pysyi tutuissa käsissä.

Kiihkeähenkiset paikallisottelut olivat tamperelaista jääkiekkoa parhaimmillaan. Kuvassa ottelu Tappara-Ilves vuonna 1959. Kuva: R. Branthin, Tampereen museoiden kuva-arkisto.

Kuluneiden vuosien varrella oli enemmänkin sääntö kuin poikkeus, että kahden peräkkäisen mestaruuden jälkeen Ilves ei pokaalistaan luovu. Kausi 1958-59 ei kuitenkaan sujunut odotusten mukaan. Ilves jäi mitaleitta Tapparan voittaessa ensimmäisen mestaruutensa ja SM- sarjaan nousseen Tampereen Kilpa-Veljien (TK-V) ottaessa hopeaa. Seuraavalla kaudella 1959-60 vuosikymmen sai tamperelaisittain arvoisensa kruunun. Jos nyt ei ihan kynnet, niin ainakin ilveksien luistimet osoittautuivat sarjan terävimmiksi. Edellinen kausi pyyhkäistiin unholaan ja Ilves vei mestaruuden. Hopealle tuli Tappara ja pronssimitalit ripustettiin TK-V:n taistelijoiden kaulan ympärille. 1940- ja 50-luvuilla Ilveksen kokonaissaalis oli 9 kultaa, 3 hopeaa ja kaksi pronssia. Menestys oli hirmuista.

Taitavat yksilöt ja yhteishenki menestyksen takeena

Hyvän menestyksen kulmakivenä oli mahtava yhteishenki. Jääkiekkoa pelattiin ansiotyön ohella eikä pelaamisesta maksettu. 1950-luvulla pelaajille tosin alettiin maksaa pientä korvausta vieraspeleistä, mutta palkasta senkään yhteydessä tuskin voidaan puhua. Joukkueen toimintaa pidettiin yllä pääsylipputuloilla, lahjoituksilla ja talkootyöllä. Yhteishenki poiki tulosta paitsi jäällä myös välillä sen ulkopuolella. Vuonna 1948 Ilves sai kiitosta hyvistä esityksistään, kun Yhdysvalloissa asuva suomalainen Emil Peterson ihastui joukkueen esityksiin. Peterson lahjoitti koko joukkueelle yhtenäiset ja kunnolliset varusteet. Varusteista oli pula, Peterson kutsuttiin Ilveksen kunniajäseneksi.

On kuitenkin selvää, ettei pelkästään korkealle kohonnut henki saa kiekkoa ohittamaan maalivahtia; niin ikään hyvä henki ei auta maalivahtia ottamaan kiekkoa kiinni. Menestyksen eteen tarvittiin paljon muutakin, etunenässä taitavia pelaajia. Hyökkäyspäässä Ilves oli usein murhaavan tehokas, etenkin niin kutsuttu H-ketju oli pelätty. 1940-luvulla ketjussa pelasi keskushyökkääjänä Aarne Honkavaara ja laitahyökkääjinä Osmo Huhti ja Kalle Havulinna. Kaikki heistä olivat tehokkaita maalintekijöitä, mutta hieman yksinkertaistaen voidaan sanoa, että Havulinna nopeana luistelijana toi kiekon hyökkäyspäähän Huhdin hoitaessa vastustajat pois tieltä. Honkavaaran tehtäväksi jäi toimittaa kiekko verkkoon. Samassa kokonaisuudessa ketju pelasi myös maajoukkueessa, tosin 1950-luvun alussa Huhdin tilalle tuli Yrjö Hakala. Vaihdoksista huolimatta H-ketju pysyi koossa aina vuoteen 1953 asti, jolloin Honkavaara loukkaantui maaottelussa Puolaa vastaan ja joutui lopettamaan uransa. Yhteensä neljä H:ta heilauttivat SM-sarjaotteluissa vastustajan verkkoa 344 kertaa.

Hyökkäyspäässä H-ketjun hajottua jatkoivat sen viitoittamaa tietä muun muassa Teppo Rastio ja Jorma "Gerry" Salmi, joka oli ennen Ilvekseen siirtymistään pelannut ammattilaisena Englannissa. Puolustuspäässä löytyi taitoa, joka on valitettavasti usein jäänyt toimeliaiden hyökkääjien varjoon. Oman pään osaamista edustivat puolustajista etenkin Ossi Kauppi ja Erkki Koiso. Usein ei tarvinnut vastustajan edes laukaista, kun jo vastahyökkäys kohti omaa päätä oli täydessä vauhdissa… Viimeisenä lukkona olivat käärmemäisen ketterät ja luotettavat maalivahdit. Vuosina 1945-1960 Ilves käytti vain kolmea maalivahtia: Juhani Linkosuota, Pekka Myllylää ja Juhani Lahtista, jonka ura jatkui vielä reippaasti seuraavalle vuosikymmenelle. Kaikki vartioivat paitsi Ilveksen myös maajoukkueen maalia. Tamperelaisittain tunnetuin lienee Linkosuo, jonka nimi näkyy katukuvassa vielä nykyäänkin: siviilissä hän jatkoi kondiittorina perheyrityksen kahvilatoimintaa.

Valmentajia, matkoja, junioreita

Oikeat ketjukoostumukset ja menestykseen siivittäneet taktiset kuviot olivat asiansa osaavien valmentajien ansiota. Sodan jälkeen Ilveksen peräsimessä touhusi Risto Lindroos. Lindroosia valmentajan paikalla seurasi vuonna 1947 Ilveksen luottopuolustaja Henry Kvist, joka oli juuri lopettanut uransa. Pian Kvist kuitenkin muutti pois paikkakunnalta ja vuonna 1950 palasi valmentajaksi tuttu Risto Lindroos, joka piti postinsa aina vuoteen 1954 asti. Tuolloin valmentajan tehtävät otti vastaan edellisenä vuonna uransa päättänyt Aarne Honkavaara, joka valmensikin joukkuetta koko 1960-luvun. Heidän johdollaan Ilves osoitti ylivoimansa kotoisessa sarjassa, joten ei siis ollut sattumaa, että myös Suomen jääkiekkoliitto huomasi heidän kykynsä. Samaan aikaan kun miehet luotsasivat Ilvestä, tulivat heidän kasvonsa tutuiksi myös maajoukkueen vaihtopenkin takana.

Ilves pärjäsi kotimaassa hyvin, mutta kansainvälisissäkään kohtaamisissa ei ollut moittimista. 1940-ja 50-luvuilla joukkue teki useita pelimatkoja Eurooppaan, ja toisaalta monet sikäläiset joukkueet tulivat tervehtimään Ilvestä Tampereelle. Pelillisesti matkat olivat antoisia ja kulttuurillisesti rikastuttavia. Joulukuussa 1947 tehtiin pelimatka Ruotsiin, merimatka taittui Bore V-laivalla. Sodasta toipuvassa kotimaassa elintarvikkeista oli säännöllinen pula, ja kun pelaajat pääsivät laivan ravintolaan, ahmivat he maukkaita pöydän antimia ahnaasti kuin ilves saalistaan. Merenkäynnin seurauksena ahneus kostautui ja palaute oli kirjavaa… Turneella joukkue pelasi viisi peliä, joista se voitti kaksi. Kahden voiton joukkoon lukeutui ensimmäinen suomalaisvoitto ruotsalaisesta seurajoukkueesta. Kaudella 1950-51 tehtiin matka Keski-Eurooppaan, joukkue voitti kolme ottelua ja hävisi kolme. Päällimmäisenä monelle pelaajalle jäi mieleen sodan pahoin runtelema maanosa: vaikka sota oli ohi olivat sen arvet vielä tuoreesti näkyvissä. Vastapainona harmaille sodan jäänteille oli huvittava lähes neliskulmainen kaukalo Bad-Neuheimissa, joka sai hymyn nousemaan kasvoille. Kaukalo oli rakennettu uimastadionille, monet vastustajat matkalla olivat nimittäin uima- ja jääkiekkoseuroja. Vuosikymmenen lopulla 1959 tehtiin vielä elokuussa yksi matka Italiaan ja Saksaan. Saldona oli kaksi voittoa, yksi tasapeli ja yksi tappio.

Ilveksen menestys jääkiekossa ei rajoittunut vain miesten joukkueeseen. Kun A-juniorien SM-sarjaa alettiin pelata kaudella 1944-45, voitti Ilves mestaruuden. Mestaruutensa se uusi myös neljänä seuraavana kautena ja 1950-luvulla voitti vielä kolme mestaruutta lisää. Myös himmeämpiä mitaleja matkasi A-juniorien kaulassa Tampereelle. 1940-luvulla juniorit järjestettiin uudelleen A-junioreihin ja alle 15-vuotiaisiin. Vuosikymmenen puolivälissä alkoi Ilveksen sisäinen junioritoiminta edustusjoukkueen maalivahdin Juhani Linkosuon johdolla, joka myös valmensi seuran A-junioreita. Seuran sisäisessä sarjassa pelasivat joukkueet Ylä- ja Ala-Pyynikiltä sekä Keskikaupungin joukkue. Vaatimuksena oli alle 18 vuoden ikä, edustusjoukkueessa pelanneet suljettiin "ammattilaisina" ulkopuolelle. Vaikka joukkueita ei ollut kuin kolme, pelattiin jääkiekkoa koulujen kesken runsaasti ja moni innostunut ja lahjakas pelaaja pääsi sitä kautta mukaan Ilveksen toimintaan. Aivan kuten miestenkin tasolla, oli junioreidenkin rakkain kilpakumppani paikallisvastustaja TBK (myöhemmin Tappara). Hyvä ja varhain alkanut juniorityö takasi lahjakkaita pelaajia edustusjoukkueeseen myöhempinä vuosina.

1950-luvun lopulla osa otteluista pelattiin jo värillisissä peliasuissa! Huomaa tuomarin tinkimätön keskittyminen aloituksen onnistumiseen ja Koulukadun uusi betonikatsomo. Kuva: E. M. Staf, Tampereen museoiden kuva-arkisto.