Jääkiekkoa sodan varjossa

Syksyllä 1939 odoteltiin jälleen uuden pelikauden alkamista, pääsyä jäälle ja harjoituksiin. Sinä talvena sai SM-sarja kuitenkin jäädä. Isänmaa kutsui, oman joukkueen harjoitukset tutulla jääkentällä vaihtuivat ylimääräisiin kertausharjoituksiin. Talvisota syttyi.

Talvella 1939-40 ei jääkiekkoa ehditty pelata, pelaajat olivat rintamalla. Myös harjoitustoiminta oli hyvin hiljaista. Vaikka taistelu vielä myöhemmin jatkui, rauhoitti Moskovan rauha vuonna 1940 tilannetta siinä määrin, että seuraavana talvena voitiin jälleen pelata. Talvella 1940-41 pelattiin vuoden tauon jälkeen normaali SM-sarja kahdeksan joukkueen voimin. Sarja pelattiin yksinkertaisena, jokainen joukkue pelasi seitsemän ottelua. Mestaruuden vei nimiinsä helsinkiläinen KIF ja hopeamitalitkin matkasivat pääkaupunkiin HJK:lle. Kolmoisvoitolla helsinkiläiset eivät kuitenkaan päässeet kerskumaan Tampereen Ilveksen ottaessa pronssimitalit. Kolmanneksi tullut Ilves oli tasapisteissä Hämeenlinnan Tarmon kanssa, mutta otti pronssin paremman maalieronsa turvin. Paras maalintekijä oli KIF:n Holger Granström 13 maalillaan. Pelikausi jäi Granströmin viimeiseksi: seuraavana vuonna tuore maalikuningas ja Suomen mestari kuoli sodassa.

Kaudella 1940-41 pelattiin SM-sarja rauhallisissa merkeissä. Kuvassa kiihkeän Ilves-HJK-ottelun säpinää tammikuussa 1941. Kuva: J. Raunio, Tampereen museoiden kuva-arkisto.

Kauan eivät KIF:n pelaajat kultamitaleitaan ehtineet juhlia. Jatkosota syttyi ja pelipaita vaihtui jälleen harmaaksi. Jatkosodan alkuvaihe oli kiivasta, eikä SM-sarjaa kyetty sotatoimien vuoksi pelata kaudella 1941-42. Vuoden 1942 alkupuolella rintamalinja oli edennyt kauemmas itään ja vihollisen ilmatoimintakin oli hiljenemään päin. Jääkiekkoilijat saattoivat aloittaa harjoittelun. Kevättalvella pelattiin kuitenkin vain epävirallisia otteluita. Peli- ja harjoitustoiminnan järjestäjänä toimi Upseerikoulun urheilu-upseeri Henry Kvist. Siviilissä Kvist toimi sodan jälkeisinä vuosina Ilveksen ja maajoukkueen valmentajana. Epävirallisten miesten otteluiden ohella pelattiin junioriotteluita (A-junioreiden piirisarjoissa, A-juniorit olivat tuolloin ainoa juniori-ikäluokka alle 19-vuotiaille).

Sodan jatkumisesta huolimatta talvella 1942-43 pystyttiin pelaamaan niin sanottu sotasarja. Armeijan tarpeet olivat ensimmäisellä sijalla eikä peleihin pääsystä aina ollut takeita. Lomia anottiin runsaasti ja seurojen nokkamiehet koettivat perustella tärkeiden pelaajien loma-anomuksia parhaan kykynsä mukaan. Lomien ollessa kortilla tehtiin jääkiekkoväen piirissä päätös, jonka mukaan pelaaja sai lomalle päästessään edustaa mitä tahansa seuraa. Tämä mahdollisti pelaamisen esimerkiksi oman sijoituspaikan lähellä olevassa joukkueessa. Matkat olivat pitkiä ja liikenneyhteydet hitaat: oman seuran peliin ei lyhyellä lomalla aina ehtinyt. Suurimmaksi osaksi sääntö jätettiin käyttämättä ja pelaajat edustivat omia seurojaan. Poikkeuksia kuitenkin löytyy: esimerkiksi Ilveksen ja maajoukkueen huippumaalivahti Juhani Linkosuo, joka palveli Hämeenlinnan lähellä, pelasi yhden ottelun Hämeenlinnan Tarmon väreissä. Linkosuo pelasi ottelussa puolustajana heilauttaen jopa kerran vastustajan verkkoa!

Kausi 1942-43 pelattiin loppuun ja mestaruuden vei jälleen nimiinsä KIF Helsingistä. TPS:n oli tyytyminen hopeaan ja pronssimitalit kahmi teräväkyntisillä tassuillaan Ilves. Sota oli jämähtänyt asemasodaksi ja jääkiekon SM-sarja aloitettiin seuraavanakin talvena. Kauden 1943-44 sotasarjan kanssa ei oltu yhtä onnekkaita kuin edellisenä talvena. Esimakua tulevasta antoi TPS:n ja Ilveksen välinen ottelu Turun Urheilupuistossa tammikuussa 1944. Kesken pelin annettiin ilmahälytys ja niin pelaajat kuin katsojat ryntäsivät suojaan. Tällä kertaa jääkiekkoväki selvisi säikähdyksellä.

Tuon talven sotasarjalle päätöksen loi Karhu-Kissojen ja TBK:n kohtaaminen Helsingissä Kaisaniemen kentällä 6.2.44. Ottelu oli tamperelaisen TBK:n ainoa kohtaaminen sarjassa Karhu-Kissoja vastaan, peliä oli mainostettu runsaasti ja ihmisiä oli kerääntynyt Kaisaniemeen sankoin joukoin. Ottelusta odotettiin tiukkaa. Lomalle päässeet pelaajat taistelivat voitosta, kunnes tuli selväksi, että kyse olisi paljon vakavammasta kuin jääkiekkopelistä. Kello 18.52 annettiin kaupungissa ilmahälytys. Katsojat ja pelaajat suojautuivat, mutta tällä kertaa ei vahingoilta vältytty. Yksi pommeista osui keskelle kenttää, toinen maaleista sinkoutui läheisen puun latvaan. Pelaajia ei tiettävästi kuollut, mutta yksi Karhu-Kissojen pelaaja vammautui niin pahoin, että urheilu-ura päättyi siihen. Sodasta lomille päässeille pelaajille tapaus merkitsi paluuta arkeen: välittömästi kun tilanne sen salli, alettiin pirstoutuneista laidanpalasista kyhätä paareja ja auttaa loukkaantuneita.

Pommitus merkitsi paitsi Helsingin suurpommitusten alkamista myös jääkiekkokauden loppua. Pommitusten seurauksena junayhteys Helsinkiin katkesi, eivätkä pelimatkat tulleet kysymykseen. Sarja jäi kesken joukkueiden ehtiessä pelata vain 3-7 ottelua. Suomen mestaruutta ei ratkaistu. Kun sarja keskeytettiin oli johdossa TPS ja toisena Tarmo, jotka molemmat olivat ehtineet pelata kaikki seitsemän ottelua. Kolmantena oli Ilves, jolla oli tilillään kaksi peliä vähemmän.

Luonnollisesti sota vaikeutti kansainvälistä urheilutoimintaa melkoisesti. Vuoden 1940 ja 1944 olympialaiset jäivät pitämättä, eikä jääkiekon maailmanmestaruudesta pelattu vuosina 1940-46. Aivan seisahduksiin ei kansainvälinen toiminta jääkiekossa jumittunut. Moskovan rauhaa seuranneen välirauhan aikana jääkiekkomaajoukkue teki pelimatkan ulkomaille. Vuosi oli 1941, matka suuntautui länteen.

Maajoukkue matkasi Ruotsin ja Saksan kautta Sveitsiin. Matkalla pelattiin sikäläisiä seurajoukkueita vastaan, jotka olivat tasoltaan suunnilleen tasavertaisia Suomen maajoukkueen kanssa. Matkan kohokohta sattui Saksassa, kun Suomi voitti Rot-Weiss Berlin-joukkueen niukasti 5-4. Berliinin joukkue oli sen hetken epävirallinen Euroopan mestari, eikä toisaalta Suomen sen aikaista maajoukkuetta voitu useinkaan pitää ennakkosuosikkina. Saksasta Keski-Euroopan turnee jatkui Sveitsiin, jossa pelattiin muutamia otteluja vaihtelevalla menestyksellä. Pelillisiä esityksiä huomattavampaa oli sveitsiläisten suhtautuminen leijoniin. Suomalaisten sisukkuutta talvisodassa kunnioitettiin ja pelaajia arvostettiin. Sveitsin lehdistö kirjoitti suhteellisen laajasti ja tarkasti maajoukkueemme edesottamuksista. Suomalaisia pelaajia pidettiin Sveitsissä tuolloin sotasankareina ja lehtikirjoituksissa mainittiin paitsi pelaajien nimet ja pelipaikat myös sotilasarvot. Pienen ja sisukkaasti taistelevan maan urheilijat saivat sveitsiläisten sympatiat.

Niin suojeluskunnissa kuin puolustusvoimissa urheilu nähtiin tärkeänä osana sotilaskoulutusta. Tärkeimpiä lajeja olivat ennen muuta hiihto, suunnistus ja pesäpallo. Hiihtotaito mahdollisti suomalaisen sotilaan sujuvan liikkumisen talvisessa maastossa. Suunnistuskoulutus takasi, että suksien kärjen kulkevat oikeaan suuntaan. Pesäpallon kehittäjä Lauri "Tahko" Pihkala näki lajin soveltuvan nimenomaan sotilaskoulutukseen ja vertasi pallon lyömistä ampumiseen, pallon heittämistä käsikranaatin heittoon ja pesälle syöksymistä puolestaan syöksymiseen asemiin. Pihkala näki pesäpallotaitojen kehittävän taisteluvalmiutta. Pikkuhiljaa puolustusvoimissa huomattiin myös jääkiekolla olevan suotuisa vaikutus sotimiseen.

Jääkiekon katsottiin kehittävän tarkkaavaisuutta ja valppautta. Samalla kurinalainen työskentely yhteisen päämäärän eteen yhtenäisessä peliasussa olivat omiaan kehittämään vastaavia kykyjä taistelutilanteessa. Puolustusvoimat otti Jääkiekon urheiluohjelmaansa. Asemasotavaiheen aikana urheilu oli tärkeä mielenvirkistäjä sotilaille ja urheilutoimintaa järjestettiin sotatoimialueella runsaasti. Etenkin yhteenkuuluvuutta lisäävien pallopelien tärkeyttä korostettiin. Vaikka jääkiekkoon suhtauduttiin myönteisellä asenteella, rajoittivat sen harrastamista sekä olosuhteet että välinepula. Usein joukko-osaston sijoituspaikan ympäristö olosuhteineen määräsikin lajin, jota siellä pelattiin.

Jääkiekkokaukaloita siellä jossakin oli ainakin neljä: Mainilan kylän lähellä Valkeasaaressa oli yksi, Äänislinnassa yksi ja Aunuksen lähellä kaksi kaukaloa. Eri alueet pelasivat omia epävirallisia sarjojaan aina puitteiden salliessa, ainakin tiedetään pelatun Kannuksen, Aunuksen ja Maaselän sarjat. Sotatoimialueen suurin vuosittainen talviurheilutapahtuma olivat Karhumäen kisat, jotka käytiin kolmena talvena 1942-44. Jääpeleistä kisoissa pelattiin jääpalloa, joka tuohon aikaan oli suosioltaan pitkälti jääkiekon tasoinen. Lisäksi monet jääkiekkoilijat pelasivat jääpalloa.

Sodan varjo oli synkkä. Vaikka se omalta osaltaan kaukalot pimensikin, ei sota saanut innostusta jääkiekkoa kohtaan kuitenkaan sammumaan. Kiekkoilijat pyrkivät lomille, ja vaihtoivatpa lomavuorojaan muiden kanssa niin, että itse pääsivät peleihin ja perheellinen mies jouluksi kotiin. Into pysyi kovana. Peliä harjoiteltiin kun voitiin, ja viralliset sarjat pyrittiin pelaamaan mahdollisuuksien mukaan. Kausi 1943-44 jäi kesken, mutta jo seuraavana talvena SM-sarja päästiin pelaamaan normaalissa muodossaan. Maaotteluita päästiin pelaamaan ja luomaan pohjaa tulevalle menestykselle kansainvälisillä kentillä. Talven 1944-45 mestaruuden voitti Ilves. Tampereen valtakausi Suomen jääkiekkoilussa alkoi.