KAUPUNKI
1870-1900

Vanha Kyttälä

1850-luvulla ei kaupungin puolella enää ollut sopivaa tonttimaata. Niinpä verkatehdas, pellavatehdas ja pellavatehtaan konepaja perustettiin Tammerkosken itärannalle, joka silloin kuului vielä Messukylään. Samalla alkoi syntyä tehtaiden läheisyyteen työläisesikaupunki. Tämä esikaupunki, joka ulottui Johanneksen kylästä (nyk. Juhannuskylä) Sorin ahteelle, sai nimensä Tammerkosken sillan lähistöllä sijainneesta Skyttälän talosta.

Tehtaiden perässä kosken itärannalle muuttaneet työläiset vuokrasivat Hatanpään kartanolta ja Ala-Erkkilän tilalta tontteja, joille rakensivat torpan asunnokseen. Torpat vuokrattiin yksitellen, ja niiden rajat määrättiin maaston, aikaisempien torppien ja kulkureittien mukaan. Muita rajoituksia rakentamiselle ei ollut kuin että paloturvallisuussyistä tuli rakennusten välisen etäisyyden olla kaksi kyynärää. Kyttälän torpat olivat pieniä eikä niillä ollut nimiä, vaan ne erotettiin toisistaan seinään maalatun numeron mukaan, minkä vuoksi niitä kutsuttiin numerotorpiksi.

Kyttälä kasvoi nopeasti: 1864 arvioitiin asukasluvuksi 2000, ja 1880 sen arveltiin nousseen jopa 6000:een eli 45 % kaupungin väestöstä. Tyypillistä oli, että numerotorpparit rakensivat tonttinsa mahdollisimman täyteen ja hankkivat elantonsa vuokraamalla huoneita pellavatehtaan, ja sen konepajan, sekä Finlaysonin kasvavalle työväestölle, jota virtasi maaseudulta. Kyttälän ja Juhannuskylän asujaimisto oli myös jatkuvassa liikkeessä. Vuonna 1890 tehdyssä väenlaskennassa kävi ilmi, että valtaosa väestöstä oli joko maaseudulta tulleita siirtolaisia tai oli muuttanut asuntoa viimeisen kahden vuoden sisällä.

Vanha Kyttälä oli ahdas ja sokkeloinen, matalista puutaloista koostuva hökkelikylä. Kyttälässä ei ollut asemakaavaa eikä kaupunkijärjestystä. Vuonna 1877 Kyttälä ja laaja maaseutualue liitettiin osaksi Tamperetta. Uusi raja kulki Viinikanojaa Iidesjärveen, ja sieltä Vuohenojan sillalta myöhempään Hippoksen kulmaan. Hippoksen kulmasta raja jatkui Kaupinojaa pitkin Näsijärveen niin, että nykyisten Kissanmaan ja Kaupin alueet jäivät kaupungin rajojen ulkopuolelle ja Kalevan rinteen ja -harjun alueet sekä Liisankallio rajojen sisäpuolelle. Tästä alueesta vain varsinainen Kyttälä oli asuttua.

Juhannuskylää vuonna 1900. Taustalla näkyy pari vuotta aikaisemmin valmistunut Pellavatehtaan juhlatalo. Tuntematon kuvaaja, Vapriikin kuva-arkisto.

Työläisesikaupungin ankeat olot

Vanhan Kyttälän väestön asunto-oloja pidettiin koko kaupungin kurjimpina. Asunnot olivat pieniä, pimeitä ja kosteita. Yhteiskeittiöjärjestelmä oli yleinen, myös käymälät jaettiin usean talon kesken. Asuttiin ahtaasti, sillä alivuokralaisten pitäminen oli tavallista. Torpparit rakensivat tonttinsa täyteen ja vuokrasivat huoneita työläisille. Torpparien vuokralaiset saattoivat myös itse ottaa asukkeja eli samassa huoneessa asuvia alivuokralaisia lisäansioiden vuoksi. Asumisen ahtautta kuvaa esimerkiksi Kyttälän häädön yhteydessä tehty havainto, että 158 häädetyn numerotorpparin suojissa asui alivuokralaisena pari kolme tuhatta ihmistä. Valtaosa kyttäläläisistä oli tehtaantyöläisiä, mutta esikaupungissa asui paljon myös käsityöläisiä. Muistitietojen mukaan kauppoja oli vähän. Tampereella oli vallalla maaseutumainen omavaraistalouden ihanne. Oma leipä leivottiin ja taloissa pidettiin kotieläimiä, mm. sikoja.

Kyttälässä ei ollut jätehuoltoa vaan roskatunkioita kohosi sinne tänne katujen varsille. Niinpä possut ja muut talouseläimet kirmailivat kaduilla etsimässä tunkioista syötävää. Myöskään viemärijärjestelmää ei tuolloin ollut vaan likavedet valuivat löytämiään reittejä pitkin avonaisiin luonnonojiin, Kyttälässä pääasiassa Ronganojaan. Ronganoja oli 1880-luvulla yksi keskeisimmistä terveyslautakunnan huolenaiheista. Sen haisevan ja seisovan veden ajateltiin synnyttävän ja levittävän tauteja. Juomaveden puhtaus huoletti myös terveyslautakuntaa, joka totesi likavesien sekä harvoista navetoista ja käymälöistä valuvien epäpuhtauksien pilaavan työväestön kaivoveden.

Erityisesti keväällä ja syksyllä Kyttälän kadut olivat upottavaa kuravelliä. Kuran sanottiin olevan niin tiukkaan pakkaantunutta, että kengät tuppasivat juuttumaan kiinni. Kuivaalla ilmalla kadut olivat puolestaan pölisevää tomua. Talonomistajat olivat periaatteessa vastuussa katuosuudestaan, mutta niiden hoitamista ei valvottu. Ahtaasti rakennettu puukylä oli myös altis tulipaloille, ja lisäksi paloja herkästi sytyttäviä saunoja sijaitsi taajaan. Palovalvonta olikin ensimmäisiä valvontatehtäviä, joita Kyttälässä toteutettiin.

Ahtaus ja huono hygienia edistivät kulkutautien leviämistä. Aikalaisten mielestä eritoten yhteiskeittiöjärjestelmä levitti kulkutauteja keittiöiden kosteuden ja suunnattoman epäsiisteyden vuoksi. Puhtautta sinänsä ei pidetty terveyttä edistävänä tekijänä. Liikakansoituksen, pimeyden ja kosteuden ajateltiin pilaavan ilman, ja pilaantuneen ilman olevan syy sairauksien, mm. lavantaudin ja koleran leviämiseen. Lavantautiepidemia 1865–66 ja koleraepidemia 1872 veivät monta henkeä Kyttälän alueella. Asuinympäristön epähygieenisyys oli yksi keskeinen syy, miksi kaupunkilaiset halusivat Tampereen ostavan Kyttälän ja saneeraavan sen elinolot kunnollisiksi. Toisaalta Kyttälän saastainen ja sivistymätön maine ei ollut aina todenmukainen. Vuoden 1887 lavantautiepidemian aikana kaupunginlääkäri Idman havaitsi, että Kyttälässä sakotettiin vain 21 talonomistajaa terveysmääräysten laiminlyönnistä kun kaupungin rikkaammassa osassa 45 henkeä sai sakkoja.

Kasvavassa tehdaskaupungissa oli edullisella majoituksella jatkuva kysyntä, niinpä Kyttälän tontit oli äärimmilleen rakennettu. Anderssonin tontilla Ojakatu 3:ssa asui jopa 200 henkilöä. Pihakuva Kyttälästä 1910, kuvaaja tuntematon, Vapriikin kuva-arkisto.

Kyttälän sosiaaliset ongelmat

Kyttälän moninaisten ongelmien syy oli se, että esikaupunki oli syntynyt kaupunki- ja rakennusjärjestyksen ulkopuolelle. Toisaalta vauraan kaupungin läheisyys houkutteli hämärämiehiä asettumaan tähän kyläryteikköön. Kyttälän järjestyksen pidosta vastasi Messukylän nimismies, jonka asemapaikka oli kaukana kirkonkylällä ja jonka laaja piiri sisälsi myös Teiskon. Myöskään kaupungin poliisien järjestysvalta ei ulottunut Kyttälään. Sääntelemättömän esikaupungin ihmisvilinään ja sokkeloihin oli helppo kadota ja sinne asettui myös rikollisia. Erityisesti markkinapäivinä toimineet Kyttälän korttihuijarit olivat maalaisten keskuudessa pahamaineisia. Samalla korttihuijarit tahrasivat myös kaupungin mainetta. Väinö Voionmaan mukaan ”melkein kaikki sen ajan Suomen tietyt rosvot tunnettiin persoonallisesti Kyttälässä”.

Alkoholi oli keskeinen järjestyshäiriöiden syy. Järjestyshäiriöitä oli erityisesti työläisten palkka- ja vapaapäivinä, sekä markkinapäivinä. Vuoden 1866 alkoholilaki kielsi kotipolton, minkä vuoksi maalaiset tulivat kaupunkeihin hankkimaan ja nauttimaan väkijuomia. Oluen eikä värjättyjen viinojen myyntiä ja anniskelua ei ollut rajoitettu. Alkoholin käyttö ja ”hurja elämä” lisääntyivät ainakin muisteluissa: Tyko Varton mukaan työmiesten pääasiallinen ajanviete talvisin oli juopottelu ja meluaminen.

Rautatien rakentamistyö aloitettiin kesällä 1874 ja samalla sallittiin Kyttälässä alkoholin anniskelu. Niiltä ajoilta on peräisin Kyttälän huono maine. Iso urakka ja korkeat palkat houkuttelivat työläisiä kaukaakin, ja he asettuivat numerotorpparien alivuokralaisiksi Kyttälään. Kaupunginviskaalin mukaan erityisesti pohjalaiset aiheuttivat ongelmia. Tampereen poliisien toimivalta rajoittui kuitenkin koskeen, joten kasvavan esikaupungin järjestysongelmiin oli etsittävä apua muualta. Syyskuussa 1874 rautatiehallitus lähetti 20 kasakkaa järjestyksenpitoon. Kasakat jatkoivat partioimista Kyttälän kaduilla erityisesti markkinapäivinä aina vuoteen 1879 asti.