Suunnista
Artikkelit
Kommentoi
Aleksandra Kollontai
Kollontai ja Suomi
Aleksandra Kollontai oli modernien aikojen ensimmäinen nainen hallituksen jäsenenä ja ensimmäinen naisdiplomaatti - feodaaliajoilta kenties löytyy esimerkkejä tarmokkaista naispuolisista aatelin jäsenistä. Suomessa hänet muistetaan sodanaikaisena Tukholman-suurlähettiläänä, jonka luo poliitikkomme pyhiinvaelsivat rauhanneuvotteluihin. Kuitenkin hänen ja maamme kohtalot olivat peruuttamattomasti yhteenkietoutuneet jo aiemmin. Aleksandra Domontovits, sittemmin Kollontai, syntyi 1.4.1872 Pietarissa. Hänen isänsä oli tsaarin kenraaleja, äitinsä suomalaisen puutavarakauppiaan tytär. Hän vietti lapsuutensa ja nuoruutensa äidinisänsä Aleksander Masalinin maatilalla Kuusaan hovissa Muolassa. Hän piti aina Suomea kotimaanaan ja muisteli köyhiä torppareita, joilta oli saanut ensimmäisen kosketuksensa kansan elämään, suurella lämmöllä.
Raakalaiset ja rauhanturvaajat
Nuori Sasa opiskeli kotiopettajattaren johdolla, mikä ei ollut tavatonta tuohon aikaan. Hänen vanhempansa yrittivät suojella häntä maailman realiteeteilta. Hänen kotiopettajallaan oli kuitenkin kosketuksia vallankumoukselliseen Narodnaja Volja -järjestöön , eikä häntä muutenkaan voitu estää kuulemasta yhteiskunnallisista epäkohdista. Niin kuin hän alempisäätyisten suusta kuuli, ei sota ollutkaan sellaista urheiden venäläisten kenraalien leikkiä ja turkkilaiset raakalaisia raiskaajia ja lastenmurhaajia kuin propaganda väitti. Jo hyvin nuorena alkoi Aleksandra osoittaa kiinnostusta uudistusliikkeisiin. Loppututkintonsa suoritettuaan hän meni uhmakkaasti naimisiin pikkuserkkunsa Vladimir Kollontain kanssa - niin vanhempien neuvoista kuin yhteiskuntaluokkansa tavoistakin poiketen.
Nuori radikaali
Muutaman avioliittovuoden jälkeen vieraili Kollontai miehensä mukana Narvassa. Vladimir oli saanut tehtäväkseen uusia Viron suurimman teollisuuslaitoksen Krenholmin kutomon tuuletusjärjestelmän. Kollontai järkyttyi syvästi työoloista, lopetti kaunokirjallisen harrastelunsa ja antautui tutkimaan Marxin lisäarvoteoriaa. Hän käytti hyväkseen kaikkia mahdollisuuksia saada selkoa sosiaalisista ja taloudellisista kysymyksistä ja alkoi toimia maanalaisesti vallankumouksen hyväksi, mm. varoja keräämällä. Hän matkusti vuonna 1898 Sveitsiin tarkoituksenaan vankentaa teoreettista pohjansa Zürichissä vaikuttaneen taloustieteen professorin Heinrich Herknerin johdolla. Herkneriä pidettiin silloin Marxin seuraajana. Hän ei vielä ollut liittynyt bernsteinilaisiin harhaoppisiin. Palattuaan Kollontai kirjoitti 1903 tutkimuksen Suomen työläisten elämää, joka käsittelee niin maalaisköyhälistöä, teollisuustyöläisiä kuin myös työnantajien taistelua työväen ammatillista järjestäytymistä vastaan. Kirja osoittautui liian tietelliseksi, jotta tsaarin sensuuri olisi älynnyt kieltää sen; oli myös vaikea uskoa, että niin tieteellinen teos oli naisen kirjoittama.
Maailma sotakiihkon kourissa
Ensimmäisen maailmansodan syttymishetkellä Kollontai oli Tirolissa valmistelemassa kansainvälistä naisten kongressia, joka oli määrä pitää Wienissä. Hämmästyksen sekaisella kauhulla hän elokuun 4. päivänä seurasi, kuinka saksalaiset sosiaalidemokraatit miltei yksimielisesti äänestivät keisari Vilhelmin hallituksen ja sotamäärärahojen puolesta. Karl Liebknecht oli joukossa ainoa järjen, ei -militarismin ja internationalismin ääni. Hän myös pelasti Kollontain joutumasta internoitavaksi leirille, ja hän pääsi siirtymään puolueettomiin maihin vastustamaan militarismia. Leninin kanta sotaan oli hänen nähdäkseen maailman työväenliikkeessä ainoa järkevä ja johdonmukaisen internationalistinen.
Kollontai ja vallankumous
Ulkomailla Kollontai oli luultavasti vallankumouksen johtohahmoista tunnetuin. Hänen kirjoituksensa avioliitosta ja sukupuoliasioista olivat voimallinen hyökkäys porvarillista moraalia vastaan: hän ei osannut odottaa, että Neuvostoliitossakin kohtapuoleen siirryttäisiin puritaaniseen moraaliin. Stalinin kaudellakin hän julkisesti toi esiin saman vanhan radikaalin kantansa. Kollontai ajatteli, että perhe oli häviämässä - niin kuin viralliset neuvostoelämäkerturitkin joutuivat myöntämään hänen sanoneen. Hänen kirjoituksensa ymmärrettin yleensä ulkomailla pahantahtoisesti väärin. Annettiin kuva, että naiset oli Neuvostoliitossa sosialisoitu. Kollontailla siis oli oma osansa Neuvostoliiton pahaa mainetta luotaessa - merkittävämpi kuin sellaisilla hirveyksillä mitä siellä todella tapahtui. Kollontai tuki Leniniä Venäjälle palattuaan, mutta oli eri mieltä hänen kanssaan monista asioista. Kollontai kannatti aseriisuntaa, mitä Lenin piti pikkuporvarillisuutena. Tämän kannan Kollontai oli omaksunut pohjoismaisilta sosialidemokraateilta. Lisäksi hän piti Leninin puheita kansallisesta itsemääräämisoikeudesta sopimattomina todella kansainväliselle puolueelle.
Kollontain virallinen ura
Maalisvallankumouksesta kuultuaan Kollontai lähti Oslosta Venäjälle tapaamaan bolsevikkeja. Hän oli ensimmäisen neuvostohallituksen sosiaaliministerinä toimien tässä virassa puoli vuotta. Hänen toimintansa naisten oikeuksien hyväksi ja äitiyshuollon kehittämiseksi jättivät jälkensä Neuvostoliiton perustuslakiin - kuitenkin käytännössä ne jäivät pitkälti kuolleeksi kirjaimeksi, "hurskaaksi toiveeksi", niin kuin kaikki muutkin Neuvostoliiton perustuslait. Hän jäi myös sivuun todellisesta vallasta, eikä saavuttanut sellaista loistavaa virkauraakaan kuin olisi saattanut odottaa.
1922 hän joutui diplomaatiksi Norjaan. Tähän aikaan neuvostovalta odotteli vielä maailmanvallankumousta minä hetkensä hyvänsä. Hänen tavoitteenaan oli saada Norja tunnustamaan neuvostohallitus. Kun Norja ei ollut mikään suurvalta, ei ollut odotettavissa että se ryhtyisi ajamaan kansainvälistä kampanjaa neuvostohallituksen tunustamiseksi. Norjan kauppa Venäjän kanssa ei myöskään ollut kummallekaan osapuolelle elintärkeää. Toisaalta se olisi kuitenkin ollut hyödyllistä molemmille. Kyseessä oli lähinnä niin sanottu Pomor-kauppa - norjalaisen kalan vaihto venäläiseen viljaan ja puutavaraan. Norjalla ei ollut juurikaan sijoituksia Venäjälle, jotka se olisi menettänyt ja halunnut korvattavan, mutta maan hallitus oli konservatiivinen. Kun Englanti ja Ranska tunnustivat Neuvostoliiton, tunnusti Norjakin: voidaan siis todeta Kollontain onnistuneen tehtävässään.
Sittemmin Kollontai toimi diplomaattina Meksikossa ja Ruotsissa. Hänen toimintansa Tukholmassa oli tärkeää Suomen kannalta, tai ainakin sitä pidettiin sellaisena. Kuviteltiin, että hän voisi vaikuttaa ja olisi vaikuttanut Suomen hyväksi rauhanneuvotteluissa.
Vuonna 1945 Kollontai sairastui ja joutui palaamaan Neuvostoliittoon. Hän kuoli maaliskuun 9. päivänä 1952. Viimeiset vuotensa hän kirjoitti muistelmiaan ja järjesteli henkilökohtaista arkistoaan.
Kollontain perintö
Kollontai näki naisen aseman marxilaiselta kannalta: tuotantosuhteista riippuvana ilmiönä. Hän ajoi naisasiaa, mutta hylkäsi porvarillisen feminismin: hänen mielestään ainoastaan kommunismi saattoi vapauttaa naisen. Hän kannatti kollektiivista kasvatusta ja kollektiivisia asuntoja, mitkä ideat hylättiin pian utopistisina. Hän kannatti myös vapaata rakkautta, niin paljon pahennusta kuin tämä näkökanta herättikin.
Hän kuului kommunistisen puolueen "työläisoppositioon", mikä oli sopusoinnussa hänen aikaisempien kantojensa kanssa; tämä liike ajoi suurempaa itsemääräämisoikeutta ja vallan hajautusta paikallisille neuvostoille. Tämä kuitenkin loppui lyhyeen, kun kaikki poikkeamat puolueen päälinjalta kiellettiin, ja hän joutui taas ulkomaille diplomaattina. Hän oli aina lojaali Neuvostoliitolle - se oli sentään sosialistinen ja sellaisena edistyksellinen kaikkiin muihin maihin nähden. Hän vaikeni asioista joita ei kyennyt hyväksymään.
Kollontai ja Stalin
Kollontain myöhempi legendaarinen maine on osaltaan perustunut siihen, että hän oli - Stalinin ohella - ainoa kommunistisen puolueen alkuperäisen keskuskomitean jäsenistä, joka selvisi hengissä 30-luvun puhdistuksista. On esitetty monia vastauksia, miksi Stalin säästi hänet. Hän ei ollut vanha bolsevikki - liittyi puolueeseen vasta - ja voitiin katsoa ulkomaalaiseksi oleskeltuaan pitkät ajat poissa Venäjältä. Lisäksi hän epäilemättä oli hyvää mainosta Neuvostoliitolle ja osoitti, ettei kaikkia vallankumouksen kärkihahmoja sentään ollut likvidoitu. Voidaan todeta Stalinin halveksuneen naisia syvästi; ehkäpä hän kerta kaikkiaan ei pitänyt Kollontaita tuhoamisen arvoisena. Ehkä Stalin todella piti Kollontaista; heillä oli jatkuvasti henkilökohtaisia kontakteja. Kenties Stalin ei ollut immuuni hänen viehätysvoimalleen.
Kirjallisuutta
Halvorsen, Carsten :Vallankumouksen suurlähettiläs. Alexsandra Kollontayn (sic) elämä ja toiminta vuosina 1872-1917. Riihimäki 1946.
Hauge,Kaare: Alexandra Mikhailovna Kollontai: The Scandinavian Period, 1922-1945. Ann Arbor, Michigan 1984.
Itzelev,Leonid: Madame Kollontai - vallankumouksen seireeni. Jyväskylä 1997.
Kollontai,Aleksandra: Hetkiä elämästäni. Neuvostoliitto 1990.
Kollontai,Aleksandra: Naisen asema taloudellisessa yhteiskuntakehityksessä. Helsinki 1973.
Kollontay,Aleksandra: Madame Kollontayn muistelmat hänen itsensä kertomana. Helsinki 1946.
Kirjallisuusluettelo
Tekijä: Janne Haara <jh52381@uta.fi>