SAATANAN PALVONTA ON NUORI KULTTI
© Marko Nenonen
Artikkeli on julkaistu aikaisemmin Tiede 2000 -lehden numerossa 1/1999. Siihen liittyvä keskustelupuheenvuoro on julkaistu saman lehden numerossa 2/1999. Tekstiin on tehty joitakin vähäisiä muutoksia.
Satanismia pidetään vanhana noitaoppina, mutta näin ei ole. Kuvitelma paholaiskultin pakanallisesta alkuperästä on kristillisten teologien keksintöä. Liike syntyi vasta toisen maailmansodan jälkeen, ja läheltä löytyvät sen lähtökohdatkin: Raamatusta.
Saatanan palvonta on kulttiliike, josta kaikki ovat kuulleet mutta josta tiedetään vähän. Harjoittajat vakuuttavat – ja yleisestikin uskotaan – että seksuaaliriittejä suosiva liike on peräisin entisaikain noidilta. Käsitys nojaa mielikuviin, jotka syntyivät noitavainoissa 1400-1700-luvulla.
Noituussyytöksiä oli Euroopassa luettu satunnaisesti jo keskiajalla, mutta varsinainen noitakäräjöinti alkoi vasta uudelle ajalle tultua. Tällöin ihmisten mieleen syöpyi käsitys, että noidat olivat liittoutuneet paholaisen kanssa ja kävivät tämän luona orgioissa. Irstailu myös todettiin noitamenojen tärkeäksi osaksi useissa oikeudenkäynneissä.
Jälkipolvien tutkijat ottivat noitia vastaan esitetyt syytökset jotakuinkin todesta ja ryhtyivät selittämään menoja muinaiseksi hedelmällisyysriitiksi. Teorian vakiinnutti Margaret Murray kirjassaan The Witch-Cult in Western Europe (1921). Hän totesi, että kertomukset noitien seuroista kuvasivat todenmukaisesti kulttia, joka perustui salaiseen pakanauskontoon. Juuri tähän näkemykseen nojaavat nykyisest satanistit selittäessään liikkeensä alkuperää.
Monet tutkijat arvostelivat teoriaa jo sen syntyaikana, mutta kritiikki ei vähentänyt sen suosiota. Päinvastoin. Jopa arvostetuin tietosanakirja Encyclopædia Britannica nojasi vuosikymmenien ajan tähän tulkintaan artikkelissaan noitavainoista.
Mutta teoria oli erehdys. Noitien tunnustukset oli hankittu kiduttamalla, eivätkä ne kertoneet todellisesta kultista. Syytetyt poimivat juhlamenojen tapahtumia synnillisen elämän yleisistä kauhukuvista ja aiemmista oikeudenkäynneistä myötäilläkseen kiduttajien odotuksia. Tämän osoittavat laajat ja yksityiskohtaiset selvitykset, joita noitavainoista on tehty viime vuosikymmeninä. Tärkein näistä tutkimuksista on on Norman Cohnin teos Europe’s Inner Demons (1975).
Paholainen kasvatti kirkon valtaa
Jopa historiantutkijasta on hämmentävää huomata, että Saatanan palvojien kulttia ei ollut olemassakaan ennen nykyaikaa, seksuaaliriitteihin keskittyvästä uskonnosta puhumattakaan. Ikivanhoilla taioilla edistettiin sadon kasvua sekä ihmisen ja karjan hedelmällisyyttä, mutta niiden teossa ei tarvittu paholaista. Jotkut maagikot kyllä manasivat avukseen pahoja henkiä, demoneja, mutta tämäkin oli aivan eri asia kuin Saatana-kultin harjoittaminen.
Kuvitelma Saatanan palvonnasta on kristinuskon teologien keksintöä. Kirkollinen noitateoria, jonka mukaan osa ihmisistä liittoutui paholaisen kanssa, luotiin 1400-luvulla kirkon omiin tarpeisiin.
Euroopassa elettiin suurten taloudellisten ja sosiaalisten mullistusten aikaa: väkiluku kasvoi, sodat riehuivat, nykyaikainen keskitetysti johdettu valtiokoneisto oli syntymässä. Näissä oloissa kirkko halusi turvata oman jalansijansa. Parhaiten se kävi päinsä nojaamalla paholaiseen, korostamalla paholaisen pelottavuutta ja kauheutta.
Papit tekivät Saatanasta suuren
Salaperäisistä menoista syyttäminen ei ollut uusi keksintö. Antiikin Rooman valtakunnassa salaliittolaisia syytettiin orgioista ja hillittömistä riiteistä, jopa lapsenmurhista. Kristinuskon ensimmäisinä vuosisatoina väitteet kohdistettiin varhaiskristittyihin, sittemmin kerettiläisiin.
Uuden uskonnon vallattua enemmän alaa kirkonmiehet alkoivat halventaa ja rangaista niitä, jotka eivät tunteneet kristinuskoa. He selittivät, että on olemassa yksi oikea jumala ja yksi hänen vastustajansa. Tavat, jotka poikkesivat kristillisistä menoista, olivat Saatanasta.
Ennen tätä oppia ajateltiin, että henkiä on monia ja että ne ovat hyviä tai pahoja sen mukaan, miten niiden kanssa eletään. Jumalan puolustajat tekivät Saatanasta suuremman kuin se oli, ja tästä paholaisen mahti vain kasvoi.
Mistä Saatanan palvojien ajatukset ja menot sitten ovat peräisin, jolleivat noidilta – eivätkä Saatanasta?
Magia saa voimansa salaisuudesta
Kaikkien magiaa ja mystiikkaa hyödyntävien liikkeiden vetovoima perustuu uskoon, että on olemassa kadotettu tai salainen tieto, joka on saavutettavissa oikein menoin. Tarkoin toteutetut riitit palauttavat yhteyden salaiseen voimaan ja viisauteen. Ne myös yhdistävät tiedon löytäneet salaiseksi yhteisöksi, vahvistavat jäsenten yhteenkuuluvuutta ja suojelevat heitä ulkopuolisten kritiikiltä.
Jotta salaisuus olisi salaisuus, sen pitää olla jossakin muualla kuin välittömästi käsillä, kenen tahansa tavoitettavissa. Siksi se on milloin missäkin: salaperäisillä noidilla, Amerikan intiaanien mytologiassa, kaukana eksoottisessa idässä.
Historiantutkijalle salaisuuden jäljittäminen on kiehtovinta, mitä voi kuvitella. Mutta kerta kerran jälkeen käy ilmi, että salaisuutta ei ole. Katsotaanpa tarkemmin ruusuristiläisyyttä, joka oli uuden ajan alkupuolen tärkeimpiä okkultistisia virtauksia.
Ei ollut miestä eikä viisautta
Ruusuristiläisten raamaattu, 1614 ilmestynyt Fama Fraternitatis, kertoo, että aatesuunnan perusti muuan Christian Rosenkreutz. Kirjan mukaan Rosenkreutz laati monia merkittäviä teoksia luonnon ja hengen suurimmista salaisuuksista. Tietolähteenään hän käytti vanhaa salattua viisautta, joka länsimaista oli hukattu mutta joka löytyi itämaisista opeista.
Ruusuristiläisten filosofiasta tuli suosittu ja muodikas. Se tavoitteli yhteistä perustaa uskonnolle ja tieteelle ja siten sopi hyvin aikaansa. Uskonpuhdistus, tieteen kehitys ja yhteiskunnalliset mullistukset olivat rikkoneet pohjan, jolle ihmisen mieli oli rakentanut, eikä vielä osattu kuvitella, että tiede ja uskonto kulkisivat kokonaan omiin suuntiinsa.
Monet oppineet kiinnostuivat ruusuristiläisten ajatuksista ja yrittivät päästä heidän piireihinsä. ”Famassa” kerrottiin, että se, joka tekee itsensä tunnetuksi uuden ajattelutavan edustajana, saa kutsun salaseuran jäseneksi.
Kutsuja ei kuitenkaan tullut. Eipä tietenkään, koska mitään organisoitua järjestöä, vuosisatoja vanhasta salaseurasta puhumattakaan ei ollut olemassa. Oli vain muutamia kirjoittajia, jotka halusivat välittää uusia näkemyksiä. Ruusuristiläisten järjestöt syntyivät vasta myöhemmin.
Legendan mukaan Christian Rosenkreutz kuoli 1400-luvun alussa 106 vuoden ikäisenä, mutta tosiasiassa hän ei koskaan edes elänyt. Kertomus vanhasta salaseurasta, sen perustajasta ja tämän itämaanmatkoista on katteeton myytti. Historiantutkijat arvelevat painavin perustein, että Fama Fraternitatiksen kirjoitti sama protestanttinen teologi ja mystikko, joka varmasti tiedetään erään toisen ruusuristiläisten perusteoksen laatijaksi: 1577-1638 elänyt Johann Valentin Andreae.
Okkultismin juuret Raamatussa
Ruusuristiläisten salatun tiedon lähde ei siis ollutkaan itämainen viisaus. Koko länsimaisen okkultismin lähtökohdat löytyvät paljon lähempää: Raamatusta.
Aikoinaan kristinuskon ja magian välillä ei ollut sellaista eroa, jonka me olemme tottuneet tekemään. Pyhään kirjaan päätyi monenlaista perinnettä, myös ei-kristillistä ainesta Mesopotamiasta, Egyptistä ja Kreikasta. Useat Raamatun henkilöt, kuten Mooses ja Salomo, ovat suuria maagikoita, ja monet magian ihmeet ovat kristinuskon vakiintuneita osia.
Tärkein länsimaisen okkultismin lähde on juutalaisten Kabbala, kokoelma pyhää ja salaista uskomusperinnettä. Vuosisatoja Kabbala oli löyhä kooste suullista traditiota, kunnes siitä 1500-luvulla julkaistiin ensimmäiset painetut versiot. Sittemmin niitä on ilmestynyt lisää, jopa käännöksinä.
Miksi juutalaisten perinne on ollut niin tärkeä Länsi-Euroopan okkultisteille? Syy on yksinkertainen: juutalainen traditio hallitsee myös kristinuskontoa. Okkultismi ja kristinusko jakavat saman ajatusmaailman ja samat symbolit.
Risti on tärkein symboli niin uskonnossa kuin magiassa ruusuristiläisyydestä Saatanan palvontaan. Yhteistä perinnettä ovat myös palvontamenojen muoto, loitsut ja rukoukset, alttarit ja kynttilät, samoin puheet taivaasta ja helvetistä. Ja paholainen, sellaisena kuin me sen tunnemme, esiintyy vain kristinuskossa. Pakanoilla ei ollut paholaista!
Yhteisen perinteen lisäksi juutalaisen tradition suurta suosiota selittää vielä yksi syy: sen salaisuus oli lähempänä kuin muut salaisuudet. Juutalaisten yhteisöt olivat suljettuja, mutta ne sijaitsivat aivan naapurissa, joten suuri salaisuus oli melkein kuin käsillä.
Vapaamuurarit loivat salaseuran
Siinä, missä ruusuristiläiset epäonnistuivat, vapaamuurarit onnistuivat. He loivat salatieteitä harjoittavan järjestäytyneen kulttiyhteisön 1717. Eri asia on, missä määrin nykyiset vapaamuurarit jatkavat okkulttisia käytäntöjä. Monet seikat viittaavat siihen, että perinne on katkennut.
Ruusuristiläisten tavoin vapaamuurarit ilmoittivat noudattavansa ikivanhaa oppia. Heidän tärkein aatteensa oli sama kuin ruusuristiläisten ja näiltä se oli omaksuttukin: tuli etsiä tieteen ja uskonnon sekä maallisen ja hengellisen sopusointua.
Uuden ajan alkupuolen okkultismi ei ollut tieteelle vihamielistä. Tieteen ja magian raja oli vielä häilyvä, ja tavallaan okkultistit pyrkivät avaamaan uskonnon ja magian alueen tieteelle.
Yhteyttä luonnontieteisiin ei saavutettu – tosin 1800-luvun lopulla syntynyt parapsykologia tavoittelee sitä vieläkin. Myös tekniikassa okkultismi on joutunut antamaan periksi. Siltainsinööri ei luota levitaatioon. Hengen tieteissä okkultismin asema pysyi vahvana, ja sellainen se on edelleen. Aina kun sielusta puhutaan, asiantuntijoita on paljon.
Ruusuristiläiset ja vapaamuurarit siirsivät perintönsä uusille liikkeille, lähinnä teosofeille ja antroposofeille. Näiden 1800-luvun loppupuolen liikkeiden myötä salatieteet maallistuivat, ja järjestöt ryhtyivät avoimesti hankkimaan jäseniä.
1800-luvulla tapahtui toinenkin selvä muutos: läntisen okkultismin keskus siirtyi Euroopasta Yhdysvaltoihin.
Satanismia vasta toisen maailmansodan jälkeen
1800-luvulla salatieteitä hallitsivat meediot, jotka tavoittelivat yhteyttä kuolleisiin. Säätyläisten keskuudessa spiritismistä ja meedioista tuli suorastaan muoti, mutta paholaisen palvonnasta ei ollut tietoakaan. Sitä ryhtyivät harjoittamaan vasta satanistit, joiden järjestöt perustettiin toisen maailmansodan jälkeen.
Saatanan palvonta on siis nuori ilmiö historiassa. Moni nykyinen liike sai alkunsa Yhdysvalloissa 1960-luvulla. Tunnetuin niistä on Saatanan kirkko (The Church of Satan), joka syntyi 1966 Kaliforniassa. Sen kulttimenoja esiteltiin aikoinaan myös televisiossa.
Suomeen Saatanan palvojia alkoi ilmaantua aikaisintaan 1980-luvun lopulla, ainakin vuosikymmen myöhemmin kuin tänne saapuivat Wicca-liikkeen naisnoidat ja uusamanismi. Satanismi tuli ilmeisesti Amerikasta, kuten myös uussamanismi. Naisnoidat sen sijaan löysivät esikuvansa Englannista, mutta tämäkin vaikute saattoi kiertää meille Amerikan kautta.
Seksuaalisuus avaa yhteyden
Saatanan palvojat tekivät seksuaalisuudesta näkyvän osan okkultismia. He eivät kuitenkaan aloittaneet käytäntöä. Seksuaalisia riittejä liitettiin kulttimenoihin jo 1800-luvulla, joskaan ei usein eikä yhtä avoimesti kuin satanistit tekevät.
Mistä ja milloin seksuaalikultti alun perin ilmaantui okkultismiin, on jossain määrin arvoitus. Luultavaa kuitenkin on, että nykyisessä mielessä seksi yhdistettiin magiaan vasta 1800-luvulla; ainakin ruusuristiläisten ihanteena oli seksuaalinen pidättyvyys. 1800-luvulla muutamat maagikot alkoivat selittää, että seksuaalisuus on pyhä asia, ihmisen alkukantaisista voimista aidoin ja puhtain. Samaan aikaan jotkut uskottelivat, että riitit ovat peräisin menneen ajan noidilta, mutta vaikuttimia saattoivat tarjota myös itämaisen rakkauden opit. Satanistit eivät kuitenkaan perusta omaa kulttiaan näihin näkemyksiin. Heidän lähteensä on aiemmin mainitun Margaret Murrayn teokset.
Satanistit katsovat, että seksuaalisuus pelkistää ruumiin kielen ja helpottaa yhteyden saamista toiseen, mystiseen todellisuuteen. Ajatusta toteutetaan esimerkiksi käyttämällä alastonta naista palvontamenojen alttarina. Seksuaalisuus myös lähentää kulttiveljiä ja –sisaria, joskus fyysisestikin; jotkin ryhmät suosivat moniavioisuutta tai muuten vapaita suhteita.
Liike käyttää seksiä myös houkuttimena. – Vaikka ihmisillä olisi rahaa ja valtaa, voimme silti tarjota heille seksiä, mainosti Saatanan kirkon johtohahmo Anton Szandor LaVey. Tutkimuksissa on kuitenkin käynyt ilmi, että Saatanan palvojien seksuaaliriitit ovat tavallisesti vakiintuneiden parien riittejä, eivät orgioita.
Saatana on machojumala
Seksuaaliriittien lisäksi Saatanan palvonnossa on muitakin piirteitä, jotka erottavat liikkeen paitsi vanhoista myös nykyisistä okkulttisista suuntauksista.
Siinä missä Wicca-liikkeen noidat korostavat luonnonläheisyyttä ja pehmeitä arvoja ja samaanit saavat feminiinisiä piirteitä, satanistit edustavat kovaa linjaa. Saatanan palvojien päämiehen kuvaan eivät kuulu naiselliset ominaisuudet. Saatana on machojumala, jolle naiset ovat seurakunnan karjaa. Useimpien ryhmien johdossa on mies, yksinvaltaisena kuninkaana. Toki liikkeessä tunnetaan myös naispaholaisia, mutta minkäänlaiset heikkouden merkit eivät kuulu heidänkään piirteisiinsä.
Myös itsemurhakultti erottaa satanistit muista. Mikään muu länsimainen okkulttinen liike ei toimi yhtä rajusti. Äärimmilleen vietynä suuntaus voi johtaa kammottaviin itsemurhaparaateihin, kuten kävi 1997 Kaliforniassa: 39 "Taivaan portti" -liikkeen jäsentä tappoi itsensä yhtä aikaa.
Saatanan palvojat myös katkaisivat perinteen, joka tavoitteli yhteyttä tieteen, uskonnon ja magian välille. Tässä suhteessa he eivät tosin ole poikkeus nykyisten okkultistien joukossa: lähes kaikki järjestöt ovat avoimesti tieteen vastaisia – tiedettä pidetään rajoittuneena ja ahdasmielisenä katsomuksena, joka lyö laimin henkisen todellisuuden – ja monet tuomitsevat kristinuskon.
Saatanan palvojien vihamielisyys kristinuskoa kohtaan on oikeastaan kummallista, onhan heidän keskeinen uskonnollinen symboliikkansa samaa juutalaista perua kuin kristittyjen symboliikka. Ristit ja alttarimenot yhdistävät heidät niin kuin uskovatkin. Kristinuskon vastustaminen selittänee osaltaan seksuaalisuuden vahvaa korostusta, sillä juuri kristinuskon siveellisyysihanteiden – ja tekopyhyyden? – nähdään kahlitsevan ihmisen luonnonmukaisuutta.
Haastavat tutun järjestyksen
Useimmille jäsenille Saatanan palvonta on kuitenkin vain mystiikan sävyttämää leikkiä, jolla koetellaan tavanmukaisuuden selviöitä. Omalla tavallaan Saatanan palvojat luovat karnevalistisen ja groteskin rituaalinäytelmän, jollaisia harrastettiin jo keskiajan karnevaaleissa. Niissä naurettiin pyhille asioille asettamalla arkisen elämän vaatimuksia vastaan röyhkeä seksuaalisuus ja väkivalta. Riiteillä, valekuninkailla ja hulluttelevilla roolileikeillä punnittiin oikean ja väärän rajoja sekä koeteltiin sosiaalista järjestystä.
Samalla tavalla Saatanan palvojien äärimmäiset rituaalit haastavat totutun järjestyksen. Kultin harjoittajat korostavat erottautumistaan hallitsevista arvoista ja instituutioista. Kuitenkin he, toisin kuin poliittiset ääriliikkeet, kohdistavat väkivaltansa lähes poikkeuksetta vain itseensä. Pahoinpitelyistä saati rituaalimurhista ei ole todisteita, vain itsemurhista on varmaa näyttöä. Jotkin väkivallan muodot, kuten ruoskiminen, on ritualisoitu, mutta luultavasti juuri tämä menettely suojelee jäseniä raakuuksilta.
Kun kulttuuri joukkoviihteen vaikutuksesta on jälleen karnevalisoitumassa, vain äärimmäisyydet voivat haastaa tunnetun ja koetun. Se, että tekee työtä ja rakastaa, ei ole uutinen eikä maailmankatsomus. Saatanasta tulee mediahenkilö, kuten keskiajalla, jolloin kaikissa karnevaaleissa oli läsnä myös paholainen.
