SAATANALLISIA SÄKEITÄ?
© Marko Nenonen
Kirjoittajan vastaus keskusteluun (Tiede 2000, 2/1999). Valitettavasti meillä ei ole oikeuksia julkaista muita keskustelupuheenvuoroja, joten myös heidän nimensä on seuraavassa jätetty mainitsematta.
Niin vaikea aihe kuin Saatanan palvonta kristittyjen keskuudessa onkin, olen pyrkinyt tarkastelemaan asiaa asiallisesti, tasapuolisesti ja objektiivisesti.
- Historiantutkija yrittää ymmärtää kulttuurin ilmiöitä, myös silloin,
kun ei hyväksy niitä. Saatanan palvojat haluavat kaikin keinoin, myös
provosoiden, ilmoittaa, etteivät he hyväksy arvojamme. Tätä julistusta
tehdään groteskeilla riiteillä ja kulttimenoilla.
Minä en ottanut kantaa siihen, kuinka toivottavaa tällainen ”vastakulttuuri” on. Ilkivallasta ja väkivallasta on rangaistava siitä riippumatta, millä perusteella pahaa tehdään. Tietenkin voisi olla viisasta miettiä, mitä aikuisten arvoissa on vikana, jolleivät ne tunnu uskottavilta.
Muistutan, että historian kuluessa useimmiten väkivaltaa on perusteltu Jumalan nimissä. Meidän yhteiskunnassamme väkivalta on tullut hyväksytymmäksi, niin arkipäivässä kuin televisiossa, musiikkivideoissa, taiteessa, elokuvissa, sarjakuvissa. Syy ei ole Saatanan palvojien.
Uskonnon ja noituuden historiaa tarkastellaan usein huomaamatta, että enempää Jumala kuin Saatanakaan eivät ole olleet samanlaisia historian eri aikoina. Pahat henget, demonit, ovat näytelleet magian ja okkultismin historiassa suurta osaa, mutta yksikään näistä demoneista ei kasvanut nykyisen Saatanamme kaltaiseksi.
Keskeinen muutos Saatana-kuvassa tapahtui 1000-luvun tällä puolen. Saatanasta tuli aikaisempaa paljon kauheampi vastustaja kristikunnalle. Aikaisemmin hän oli vain langennut enkeli ja siinä roolissa enemmän ilkikurinen veikko kuin koko kristikuntaa uhkaava tuhon tuoja.
Langennut enkeli olisikin voinut hoitaa niitä rooleja, joita eri uskonnoissa ja myyteissä on pahan hahmolla. Mutta kristikunnan oli keksittävä Saatanasta alati iljettävämpiä kauhukuvia, sille he halusivat korostaa omaa erottautumistaan vääräuskoisista ja langenneista eli heistä, joita enempää ruoska kuin roviokaan ei parantanut. Siksi syntyivät niin kerettiläisvainot kuin noitavainot. Mitä tiukemmin haluaa puolustaa omaa oppiaan, sitä vastenmielisemmäksi vastustaja on kuviteltava.
Tästä johtuu myös, että Saatanan palvonnasta kuvitellaan mitä tahansa ilman kritiikin häivää. Kultistit ovat varmasti syyllistyneet ilkivaltaan, mutta ilkivaltaan ja väkivaltaan syyllistytään useimmiten muilla perusteilla. Rituaalimurhia ei tiedetä tapahtuneen. Poliisitutkinnan ja oikeuden selvitettäväksi jää, onko sellaisia nyt tehty Suomessa.
Menneen ajan ihminenkään ei pitänyt noituutena mitä tahansa hölmöyttä.
Sen sijaan on varmaa, että useimmat niistä tarinoista, joita lehdissä nyt on julkaistu Saatanan palvojista eronneiden omakohtaisina tilityksinä, ovat valhetta. Myyttien tutkija huomaa kertomuksista kaavamaisuuksia ja muotoja, joiden alkuperä on kokonaan muualla kuin omakohtaisesti koetussa elämässä.
- Tarkoittavatko Saatanan palvonta ja satanismi samaa asiaa? Kun
puhutaan nykyajan Saatana-kultista, eroa ei voitane tehdä, ellei haluta
korostaa kulttimenojen ja filosofoinnin eroja. Sen sijaan teologiassa
satanismilla voitaneen tarkoittaa myös muita opillisia harhoja ja
poikkeamia.
- Artikkelissa mainittu kulttijärjestö oli todella Heaven’s Gate eli
Taivaan portti, kuten P. L. korjaa. Sen sijaan kultin luonteesta ja
kulttijohtaja Marshall Herff Applewhiten eli Mr Don ja hänen
puolisonsa roolista joutuisin keskustelemaan pidempään. Taivaan portin
kultistit erosivat monista muista mm. siinä, että he halusivat tukahduttaa
seksuaalisen intohimon. Heitä jopa kiinnosti kastraatio.
- Helena Petrovna Blavatsky on modernin okkultismin tärkeimpiä
vaikuttajia. Nykyinen Saatanan palvonta on okkultismin uusia muotoja, ja
kerrottaessa okkultismin historiasta on tietenkin kerrottava myös Helena
Petrovnasta. Hänellä on suuri rooli okkultismin maallistamisessa
teollisuuden ajan yhteiskunnan tuotteeksi, jota voidaan levittää
joukkomitassa.
Helena Petrovna matkusti paljon ja keräsi erilaisia tosia ja kuviteltuja maagisia uskomuksia eri kulttuureista ja okkultistisesta kirjallisuudesta. Kirjoituksissaan hän yhdisteli näitä vaikutteita, melkoisen sekavasti, ja tietenkin lainaten paljon kristinuskon teksteistä. Hän pitikin itseään hyvänä uskovana.
Helena Petrovnan kirjoituksia on ainakin 4 200 sivua. On tunnustettava, että en ole siihen määrään perehtynyt. Mutta selvää on, etten voisi todeta, kuten J. K., että Helena Petrovna ”selvästi osoittaa ihanteeksemme kristinuskon perustajan Jeesuksen Kristuksen opetukset”. Mutta sitäkään kieleni ei taivu sanomaan, että hän okkultisminsa vuoksi olisi muita huonompi sananjulistaja.
Helena Petrovnan lainaaminen on helppoa, sillä häneltä voidaan löytää melkein mikä tahansa hyvä ja kaunis ajatus. Tieteellinen tutkimus ei kuitenkaan lähde sopivista lainauksista vaan hengennaisen tai -miehen, opinkappaleiden perustavista lähtökohdista ja yhteyksistä.
On kovasti varottava leimaamasta asioita ”saatanallisiksi”. Noitien ja Saatanan palvojien metsästyksen vuoksi tulemme entistä epäilevämmiksi vähäistäkin omaperäistä poikkeusta ja tyyliä kohtaan. Tämä on tavaton harmi, yksin jo sen luovuudelle tuoman vahingon takia. Aivan liian usein yhdistämme lahjakkuuden ja kiltteyden, kun oikeampaa olisi yhdistää lahjakkuus ja omaperäisyys.
