RAPORTTI


"And as things fell apart, nobody paid much attention."
- The Talking Heads



1. Johdanto

Yllä oleva katkelma löytyy verkkosivustolta, joka ylläpitää keskustelua Bret Easton Ellisin kirjasta American Psycho. Kirja käsittelee kuvitteellisen sarjamurhaajan Patrick Batemanin kautta amerikkalaisen yhteiskunnan ja sen keskellä elävän yksilön suhdetta. Kirjan yksityiskohtaisesti asioita ja ympäristöä kuvaileva kieli on herättänyt yleisesti mielikuvan henkisesti erittäin sairaasta yksilöstä. Kirjan kerronnallinen muoto voidaan nähdä myös toisin: Minulle kirjan kerronta on ennen näkemättömän tarkkaa kuvausta erään yksilön elinympäristöstä, häneen vaikuttavista monista paralleeleista, kulttuurillisista ja psykologisista tasoista. Kirja on hyvä esimerkki siitä, kun taide (kirjallisuus) muuttuu yhteiskunnallisen muutoksen seurauksena. American Psycho on kertomus koko ihmisen kuvan eräästä historiallisesta muutoksesta. Meidän tulisi myös teatteritaiteen tekijöinä oppia että meidän täytyy arvioida ihminen, subjektiviteetti ja ennen kaikkea se, miten sitä representoidaan aina uudestaan ja uudestaan.

"Herään aamulla ranteessani olevan Suunto personal trainerin herätykseen.
Avaan puhelimeni, luen siinä olevat viestit, selaan lehteä,
kahvinkeitin keittää minulle kahvia ja leivänpaahdin lämmittää leipää.
Ajan polkupyörällä töihin.
Töissä käynnistän tietokoneeni jolla luen sähköpostini,
katson uutisia, olen läsnä sosiaalisessa mediassa ja teen työtäni.
Juon vettä hanasta.
Sovin lounaasta ystävieni kanssa matkapuhelimellani
ja samalla tarkistan ruokalistoja internetistä.
Työpäivän jälkeen käyn lenkillä Suunto personal trainerin minulle ilmoittaman määrän verran.
Lenkillä ipod soittaa minulle itse räätälöimääni elämäntapa-soundtrackkia.
Pyöräilen kotiin.
Välillä käyn vesiklosetissa.
Illalla katson televisiota, DVD:tä, olen perheen kanssa
internetin sosiaalisessa mediassa tai luen kirjaa joko paperisena tai kannettavaltani.
Menen nukkumaan ja asetan Suunto personal trainerin herättämään minut aamulla.
Viikonloppuisin tallennan lapseni elämää digitaalikameralla.
Olen kyborgi."

Oma yritykseni American Psycho -tyyliseen arkipäivän kuvaukseen.
Keskiviikkona, elokuun 26:pvä, 2009

Olemme Patrick Batemanin kanssa todistettavasti eri yksilöt ja omaamme kumpikin omat, henkilökohtaiset maailmassa olemisen ominaisuudet. Suurin ero minun ja Patrickin välillä on luultavasti se, että minä en murhaa ihmisiä enkä eläimiä (...tosin en myöskään paloittele niitä pakastimeeni), mutta muut eroavaisuutemme ovatkin sitten hieman vaikeampia artikuloida.

Olemme myös aika samanlaisia sen suhteen, miten meitä ympäröivä, faktinen todellisuus yhdessä moninaisen henkilökohtaisen historian ja viettirakennelmien kanssa muokkaa käyttäytymistämme ja kuvaamme maailmasta ja itsestämme siellä. Kysymys on myös itse prosessin kuvauksen muodosta. Kirjoittamani "arkielämän kuvauksen" pohjalta voi tehdä hyvin monenlaisia tulkintoja kuvauksen kohteena olevasta ihmisestä - riippuu aina kuvauksen tavasta ja tavoitteista. Henkilökohtaisesti edellä olevan kuvauksen kohteena oleva ihminen pitää kuitenkin itseään hyvin tavallisena, moraalisena, eläinrakkaana, tunteikkaana, perhettään rakastavana, sosiaalisena ja helposti lähestyttävänä tyyppinä. Täytyy muistaa että ei myöskään Patrick Bateman kykene usein mihinkään kovin viiltävään itsekritiikkiin (Ellis 1991).

Olen alleviivannut tuosta omasta "arkipäivän kuvauksestani" kaikki sen kaltaiset elementit jotka mielestäni viittaavat kokemuksellisesta yhteydestäni ympäristössäni oleviin koneisiin. Tarkoitukseni on osoittaa kuinka subjektiviteettimme, olemisemme maailmassa ja erilaiset "kuvamme" siitä ovat aina olleet kiinteässä yhteydessä kokemusympäristöömme, vuorovaikutuksessa johonkin, joka ei ole perustaltaan "inhimillinen". Tämän tosiasian osoittaa varmaan parhaiten kuuluisa leikkaus Stanley Kubrickin elokuvassa 2001: A Space Odyssey, missä ihmisapina heittää voitokkaasti aseenaan käyttämänsä luun ilmaan, jonka näemme elokuvaleikkauksen jälkeen (miljoonia vuosia myöhemmin) muuttuneen satelliitiksi. Kubrick näyttää näin meille ihmisen tietoisuuden yhteyden elinympäristöön kuuluviin elementteihin (historia, koneet, sosiaalinen konteksti), mutta myös sen miten meillä on mahdollisuus aina tehdä valinta sen suhteen, miten me kaiken tämän keskellä toimimme.

Teatteritaiteilijana olen tehnyt havainnon, että ihmisenkuvan alati muuttuva pluraalisuus ei näy aktuaalisissa toimissa teatteria tehdessämme. Maailmaa muuttuu, ja varsinkin viime vuosina se on muuttunut taas hyvin erityisellä tavalla, mutta olemme työtavoissamme ja varsinkin siinä, miten puhumme työstämme, jumissa johonkin 1900-luvun alun "stanislavskismiin" ja jopa keskiaikaisiin tai platonisiin universaaleihin. Tämän kaltaiset ajattelu- ja puhetavat hiipivät sitten myös taideteosten rakenteisiin, usein niin salaa, että kukaan ei tunnu oikein huomaavan mitään.



2. "Havainto" ja "taiteellinen aavistus" taiteellisen tutkimuksen lähtökohtana, eli this is Practice-led research

Sarah Rubidgen luentoesseessä Artists in the Academy: Reflections on Artistic Practice as Research on käsitelty yliopistollisissa instituutioissa ja odotuksissa tapahtuvaa taiteellista tutkimusta. Sara Rubidge (http://www.sensedigital.co.uk/biog.htm) on koreografi, kirjoittaja ja taiteilija, jonka materiaalina ovat erilaiset digitaaliset ympäristöt. Nykyään Rubidge on professori University College Chichesterssä sijaitsevassa School of Visual and Performing Arts:ssa.

Kirjoituksessaan Rubidge kehittelee metodeja ja keskustelutapoja sellaiseen taiteelliseen tutkimukseen, jossa tutkija on "reflective practioner", eli eräänlainen omia taiteellisia käytäntöjään kriittisesti tarkasteleva tekijä.

"Here I offer the working definitions of these descriptors which I operate under, distinguishing different modes of research practice which operate under the umbrella term of Practice as Research in the Arts"(Rubidge:5)



2.1. Akateemista yhteyksistä erillään oleva tutkiva taide

Rubidgen mielestä tietynlainen puhdas "taiteellinen tutkimus" tai ehkä tarkemmin sanottuna tutkimuksellisen asenteen suora tuominen joihinkin taiteen käytäntöjen sisään (research into artistic practice) on mahdollista ilman mitään sen kummempaa kriittistä reflektiota, taiteilijan itsensä peilaamista mihinkään yhteiskunnalliseen keskusteluun, teoriaan, historiaan tai jonkun toisen taiteilijan käytäntöihin (Rubidge:6). Rubidge kutsuu tällaista tutkimusta tekeviä "bona fide" tutkijoiksi ja mainitseekin nimeltä mm. Martha Grahamin ja Merce Cunninghamin. Nämä taiteilijat ovat kyllä melkoisesti venyttäneet oman taiteenlajinsa rajoja mutta eivät ole koskaan tarkastelleet omia käytännön toimiaan siten että sitä voitaisiin kutsua minkäänlaiseksi teoretisoinniksi tai edes kriittiseksi kirjoittamiseksi (Rubidge:6). Tämän kaltaista taiteellista tutkimusta, jolla on toki usein suuri, tai mahdollisesti jopa suurempi tutkimuksellinen ja taidetta eteenpäin puskeva arvo, tapahtuu kuitenkin useimmiten juuri akateemisten tutkimusympyröiden ulkopuolella.

Omassa tutkimuksessani on kuitenkin mukana kirjoitettua, taiteelliseen työhöni suuntautuvaa reflektiivistä materiaalia. Osa tästä aineistosta on teoreettista, jopa akateemista tutkimusmateriaalia. Tämä tutkimus myös tapahtuu yliopiston (arviointi, rakenteet, rahoitus) seinien sisäpuolella. Mitkä sitten olisivat niitä mahdollisia tapoja, joilla tätä "taiteesta kohti teoriaa" tapahtuvaa prosessia voidaan katsoa ?



2.1.2 Practice-based Research

Practice-based Research on varsinkin Iso-Britanniassa jo vakiintunut termi sen kaltaiselle tutkimukselle jossa taiteellisia käytäntöjä käytetään esimerkiksi jonkin vakiintuneen teorian tai jonkun teknisen komponentin testaamiseen. Rubidge antaa tästä esimerkkinä tutkimusprojektin jossa esimerkiksi tanssikoreografiaa työstettäessä käytetään Derridan tai Wittgensteinin filosofiaa (tai jotain osia niistä). Tutkitaan siis jonkin teorian aspekteja tanssin käytännön sisällä (Rubidge:5).

Tutkimuksen tekijänä voi olla joko koreografi tai filosofi, mutta tutkimuskohteena olisivat esimerkiksi tanssitaiteen koreografiset käytännöt. Toinen esimerkki voisi olla esityksen dokumentointia koskeva tutkimus, jossa valmistetaan teos ja jolla testataan vanhoja tai kehitteillä olevia tanssin dokumentaation metodeja ja käytäntöjä.

Tällaisessa tutkimuksessa tutkimuskysymys tai testattava teoria kirjataan heti tutkimuksen alussa. Taiteen käytäntö esiintyy tässä tapauksessa siis eräänlaisessa tutkimuskysymyksen testaajan roolissa. Taideteos voi olla joko metodologisesti tutkimusta tukeva (supporting) tai hallitseva (dominant). Tutkimustulokset, jotka voivat siis olla taideteoksia tai ei, tukeutuvat tutkimuksen alussa esitettyihin kysymyksiin tai teorioihin. Tutkimusta vie eteenpäin siis melko perinteisessä mielessä tutkimuskysymyksestä nouseva hypoteesi (Rubidge:5).



2.1.3 Practice-led Research

Rubidge ehdottaa nimeä Practice-led research sen kaltaiselle tutkimukselle jota ei vie eteenpäin hypoteesi vaan taiteellinen aavistus (hunch), intuitio tai kysymys. Tämä kumpuaa tutkijan omista taiteellisista käytännöistä, jotka halutaan asettaa tarkastelun alaisiksi jotta taiteilija itse voisi selventää suhdettaan maailmaan ja taiteeseensa (Rubidge:6). Samalla taiteilija mahdollistaa myös omien taiteellisten käytäntöjensä analyyttisemman purkamisen ja niiden avaamisen taiteelliselle yhteisölle. Tällaisessa tutkimuksessa ei välttämättä ole alussa asetettua yhtä kysymystä, hypoteesia tai teoreettista väitettä, mutta se voi toki johtaa niihin.

Kysymykset, joita tällaisessa prosessissa kysytään, ovatkin Rubidgen mukaan enemmän sen kaltaisia kuin "Mitä tapahtuisi jos…?" , "Olisiko mahdollista...?" tai "Kuinka voisin ratkaista tämän tietyn taiteellisen tyhjiön työssäni?". Tärkeää on huomata, että tarkka tutkimuskysymys voi muotoutua vasta kun tekijä on käytännön työssään seurannut tuota intuitiotaan tai aavistustaan (hunch).

Tällainen tutkimus soveltuukin Rubidgen mukaan parhaiten juuri oman työn kriittiseen tarkasteluun, taiteilijan omien käytäntöjen, strategioiden ja näkemysten kehittämiseen, taiteellisten ongelmien ratkaisuun ja sellaisten teoreettisten kehysten etsimiseen, jotka jo tavalla tai toisella manifestoituvat taiteilijan omassa taiteessa tai sen käytännöissä (Rubidge:6).

Tällainen tutkimus voi siis nostaa esiin hyvinkin teoreettisia kysymyksiä sekä taiteen käytäntöjen sisällä että myös perinteisemmissä tavoissa käsitellä tieteellistäkin teoriaa, mutta itse tutkimus on lähtenyt liikkeelle ja se etenee taitelijan omien taiteellisten toimien ajamana. Rubidge ehdottaa myös vaihtoehtoista "discovery-based research" -termiä käytettäväksi tällaisissa tapauksissa.

Oma tutkimukseni voidaankin parhaiten rinnastaa tähän Rubidgen ehdottamaan Practice-led research -ryhmään.



2.1.4 "Teatteri kehon projektina" esimerkkinä Practice-led researchista

Olen lähtenyt tilanteesta jossa minulla on ollut jotain tietoa tai "taiteeellinen aavistus" (hunch) siitä, mitä haluan kysyä ja etsiä. Suhteeni teoriaan ja sen kanssa keskusteluun on ollut ennen kaikkea syklimäinen ja muuttunut kaiken aikaa tehtyjen taiteellisten töiden kanssa. Työtä tehdessä on muodostunut teoreettista tekstiä ja pohdintaa, mutta kirjoittaminen on aina noussut lavalla tehdystä työstä ja itse esityksissä tapahtuneesta ajattelusta. Näyttämötaiteen käytäntö, ja varsinkin oma taiteellinen työni ja sen kehittyminen on ollut tutkimusta eteenpäin vievä ja selkein siinä tapahtuvan ajattelun muoto.



2.1.4.1 Kyborginen kehotieto

Donna Harawayn kirjoitus "Manifesti kyborgeille: tiede, teknologia ja sosialistinen feminismi 1980-luvulla" on perinteisen feministisen ajattelun kritiikkiä. Se on yksi uuden, postmodernin feminismin perusteoksia ja kyseenalaistaa perinteisiä länsimaisen ajattelun dualismeja kuten minä/toinen, mieli/ruumis, kulttuuri/luonto, mies/nainen, kokonaisuus/osa, totuus/harhakuva, Jumala/ihminen, kaikenkattava/osittainen.

Harawayn länsimaisen epistemologian kritiikin keskiössä on kuva kyborgista, myytti uudesta poliittisesta ja kehollisesta identiteetistä. Kyborgi onkin samalla eräänlainen harhaoppinen vastaus ja ironinen utopia. Utopia siinä mielessä, että se on ajatus nykyisyyden ja tulevaisuuden välissä. Se osoittaa tieteiskuvitelman ja sosiaalisen todellisuuden väliset rajat optiseksi harhaksi. Kyborgi on eräänlainen osiin purettu ja uudelleen koottu, postmoderni kollektiivinen ja henkilökohtainen minä - tämä on Harawayn mukaan ehkä se minuus, jossa mahdolliset kumoukselliset minäkuvat asustavat: Organismin ja koneen selkeiden erojen luhistuminen, joka murtaa ylivallan matriisit ja avaa näin loputtomia mahdollisuuksia. (Haraway:210-212).

Käytän taiteellisessa tutkimuksessani sekä Donna Harawayn kyborgiteoriaa (Haraway 1986) että epistemologisia väitteitä paikallistuneesta tiedosta (Haraway 1991) 1900-luvulla vakiintuneiden näyttelijäntyön teorioiden, yleisten puhetapojen ja käytäntöjen kriittisen tarkastelun välineinä.



2.1.4.2 Parametrinen arkkitehtuuri yhtenä kyborgisen kehontietoisuuden sovelluksena

Parametrinen arkkitehtuuri on digitaalisten mahdollisuuksien räjähdysmäisesti kasvaessa vallannut tilaa suunnittelussa alaa perinteiseltä, tarkoitusta tai rakennusten perinteisiä muotoja vaalivalta arkkitehtuurilta. Parametrisessä suunnittelussa on lyhyesti kyse siitä, että taiteellisen teoksen muotoa suunniteltassa määritellään sen rakenteille joitain parametrejä, mutta itse lopulliset muodolliset ratkaisut eivät ole enää kokonaisuudessaan kenenkään yksittäisen taiteilijan hallinnassa.

Tarkastelen teatterin lavalla mm. Peter Zellnerin, Mark Burryn ja Kar Oosterhuisin parametrisen arkkitehtuurin ajatuksia ja sovellan niitä suomalaiseen näyttelijäntyöhön. Samoin kun Kar Oosterhuis tutkimuksissaan käsittelee rakennuksia hyperkehoina, niin yritän vastaavasti tarkastella näyttelijän kehontietoisuutta alati muotoaan hakevana, moniulotteisena rakennuksena.

Parametrinen arkkitehtuuri, sen henki ja työtavat voisivat olla yksi keino hahmotella uudestaan näitä lavallisten olioiden rakennusprosesseja - soveltaa näyttelijään eräänlaista kyborgista (partial/situated knowledge) kehontietoa. Tällainen, mutkan kautta ja toisilta taiteen/tieteen -alueilta otettu vauhti saattaa juuri tässä kohtaa antaa tuon sopivan etäisyyden tarkastella näyttelijän taiteellisen kokonaisuuden ja kehontietoisuuden hahmottelua uudestaan ja raikkaammin. Esittelen tässä tutkimuksessa näitä sovelluksiani.

Olen valinnut käyttämistäni "rakennuspalikoista" (parametreistä) tarkemmin esiteltäväksi neljä. Käsittelen näitä parametreja ja niiden muuttumista tutkimukseni kulussa tarkemmin luvussa "Näyttämön parametrinen design". Olen kirjoittanut niistä seuraavat esseet (vaikuttava parametri nimetty esseen nimen jälkeen sulkuihin):

  1. Commedia dell Arte nyt ! (Commedia dell Arte-tyyppiset, fyysisten elementtien rakennuspalikat ja esityksen musiikillinen muoto)
  2. Stanislavski (behavioristiset ja sosiaaliset näyttämö- ja tekstinkäsittelytekniikat)
  3. Palkitseva esityksellinen kokemus (kehollisen kokemuksen esitykselliset elementit)
  4. Poliittisen teatterin mahdollisuuksia kehittyneen kapitalismin kaudella (estetiikka)

Nämä ovat erikseen valittuja parametreja, eivätkä suinkaan kaikki näihin esityksiin vaikuttaneet parametrit tai työtavat. Olen myös jättänyt pois, muutamia mainitakseni: japanilaisesta ja intialaisesta näyttelijäntekniikoista varastetut/lainatut parametrit, erilaisten kulttuurillisten kuvakäsitysten eksistentiaaliset parametrit ja unen rakenteen tutkimisesta sovelletut parametrit.

En myöskään käsittele senkaltaisia parametreja, jotka ovat varmasti olleet vaikuttamassa näiden esitysten rakenteeseen, mutta joista en ole itse ollut mitenkään suuremmin tietoinen.



Lähteet:

  1. Ellis, Bret Easton (1991). American Psycho. Vintage Books. New York.
  2. Haraway, Donna (1986). Manifesti kyborgeille: tiede, teknologia ja sosialistinen feminismi 1980-luvulla. Suomentanut: Maarit Piipponen, Eila Rantonen, Suvi Ronkainen. Teoksessa Haila, Yrjö; Lähde, Ville (toim.)(2003). Luonnon politiikka, 205-266. Vastapaino. Tampere.
  3. Haraway Donna (1991). Situated Knowledges: The Science Question in Feminism and the Privilege of Partial Perspective. Teoksessa Simians, Cyborgs, and Women. The Reinvention of Nature, 183-201. Free Association Books. Routledge. New York.
  4. Rubidge, Sarah (2004). Artists in the Academy: Reflections on Artistic Practice as Research [verkkodokumentti]. Australian Dance Council.
    Saatavissa:
    http://ausdance.org.au/articles/details/artists-in-the-academy-reflections-on-artistic-practice-as-research
    [viittauspäivä 31.10.2009]