Krapp Samuel Beckettin näytelmä Viimeinen ääninauha (Krapp`s Last Tape)

"Artistic research means that the artist produces an art work
and researches the creative process, thus adding to
the accumulation of knowledge"
(Hannula-Suoranta-Vadèn:
Artistic Research - Theories,
Methods and Practices.)

Taiteellinen tutkimus nykynäyttelemisen teoreettisista ja toiminnallisista mahdollisuuksista

Tällä verkkosivustolla esittelen taiteellisen tutkimukseni "TEATTERI KEHON PROJKEKTINA". Se on osa teatteritaiteen tohtorintutkintoani Tampereen yliopiston näyttelijäntyön laitoksella, joka 1.1.2011 alkaen on kuulunut Viestinnän, median ja teatterin yksikköön (CMT). Sivusto on sekä tutkimukseni että tutkintoni viimeinen osa. Neljä ensimmäistä osaa ovat teatteriesityksiä.

Sivusto esittelee tutkimuksen taiteelliset työt, neljä ohjaamaani teatteriesitystä ja niitä valmistettaessa syntyneen RAPORTTI-osuuden kirjoitukset. Tällä tavoin tutkimus jakaantuu käytännölliseen/taiteelliseen työhön ja sitä raportoivaan kirjalliseen osaan.

Olen valmistunut näyttelijäksi, teatteritaiteen maisteriksi Tampereen yliopiston näyttelijäntyön laitokselta vuonna 1999. Taiteellisena opinnäytteenäni oli Samuel Beckettin näytelmä Viimeinen ääninauha (Krapp`s Last Tape).

TUTKIMUKSEN YLEISET TAVOITTEET

Suomalainen teatterikulttuuri ei ole mielestäni kiinnittänyt tarpeeksi huomiota näyttelijäntyön taiteellisiin, metodisiin ja sisällöllisiin kysymyksiin. Näyttelijä on näyttämötaiteemme uusiutuessa joutunut jatkuvasti itse huoltamaan omaa ammattitaitoaan. Samaan aikaan käytännöt teatterin ja varsinkin esitystaiteen alalla ovat kehittyneet nopeasti. Suomalainen ammattinäyttelijä elää nähdäkseni työssään viime vuosisadan alun ihmiskuvan keskellä. Tämä on minulle sekä tutkimusongelma että aukko oman työni käytännöissä. Haluan kehittää uusia ajattelutapoja ja metodeja, luoda taiteellisia konflikteja tuottaakseni aikaa paremmin kestäviä työkaluja, jotta tämän kaltainen uudelleenarviointi voitaisiin myös tulevaisuudessa tehdä aina uudestaan ja uudestaan.

Tutkin nykynäyttelemisen subjektiviteettia, sen potentiaalisia kuvia ja sitä ympäröivää alati muuttuvaa todellisuutta - jota mielestäni teatteritaiteen aina tulisikin kuvata ja olla myös mukana muokkaamassa. Tästä lähtökohdasta olen valmistanut taiteellisia töitä, jotka osoittavat väittämiäni sinällään. Nämä taiteelliset työt, sekä ohjaajana että näyttelijänä, ovat tutkimukseni kohde, sen muoto ja sisältö. Ne ovat työni ja maailmankatsomukseni selkein tuote. Eri medioista koostuva, verkossa julkaistava analyyttinen osuus pyrkii puolestaan selvittämään motiivejani, aineistoani, lähteitäni ja työtapojani työn tarkastajille ja taideyhteisölle yleisesti.

Uskon omassa taiteessani henkilökohtaisen kautta kohti yleisempää kulkevaan työtapaan. Tutkin näin ollen omia työtapojani, mitä ne käytännössä ovat, mistä olen niitä oppinut, miten olen niitä eteenpäin kehittänyt ja mihin ne ovat ehkä menossa.

Tutkimukseni tapahtuu tekemissäni teatteriesityksissä. Esitykset ovat luonteeltaan uutta, eräänlaista tekstiin pohjautuvaa "draaman jälkeistä teatteria" (Lehmann 2009), joissa kaikissa näytellään. Esitykset pohjautuvat melko valmiiseen, teatteria varten kirjoitettuun tekstiin. Tutkimuksen yleinen näkökulma on näyttelijäkoulutuksen saaneen teatteriohjaajan näkökulma. Tiedostan, että nykyinen monimuotoinen taiteellinen tutkimus (artistic research) tai moderni esitystaide voisi sinällään, mahdollisesti itse taiteellisena tekona tuoda jotkut kysymykset tästä nykyaikaisesta subjektista kirkkaammin esille kuin näyttämölliseen tekstiin tai -ideaan perustuva taiteellinen, perinteisempi, representoiva teatteri. Tämän tutkimuksen esitykset haluavat kuitenkin tulla esiin siinä samassa maastossa, minkä kanssa ne haluavat kommunikoida: "postdraamallinen draama" (Kaihtimet ja Iwona, Burgundin prinsessa), nykyteatteri (Maailman paras) ja paikallinen ammattiteatteri (Ruotsalaisen kesän yö) ovat tämän tutkimuksen teatterillinen maasto.

TAITEELLISESTA TUTKIMUKSESTA

Eteenpäin suuntaava, elävä teatteritaide on tutkivaa ja aina jo olemassa olevaa taidekäsitystä kyseenalaistavaa. Teatterin uusia suuntauksia ei kuitenkaan nykyään voi suoraan johtaa edellisistä, edes niiden historiallisina negaatioina tai jatkeina, vaan koko nykyinen informaation globalisaatio ja digitalisoituminen, tyylien ja intentioiden jatkuva sekoittuminen aiheuttaa sen, että tekijä voi tässä kulttuurisessa ympäristössä järkevästi perustella vain omat valintansa.

Jatkuvasti muuttuvassa taiteellisessa kehyksessä on taiteellisella tutkimuksella ja monilla sen alati muuttuvilla paradigmoilla - Artistic Research, Practice as Research, Practice-based Research (Rubidge 2004) - olennainen rooli uusien sisältöjen, muotojen ja tekotapojen tuottamisessa. Jos tutkimus osoittaa tietyt asiat mahdollisiksi ja mielenkiintoisiksi, ne ehkä voidaan teatterikentällä helpommin hyväksyä osaksi vallitsevaa työtapa-, keskustelu- tai kerrontakulttuuria. Tutkiva taitelija on aina myös uusi ehdotus taiteilijan työnkuvaksi. Taiteellinen tutkimus ei siis ole vain "kentän kehitysfoorumi" vaan se haastaa esimerkillään koko vallitsevan taitelijakuvan, tekemisen tavat ja tavoitteet pohdinnan alaiseksi. Tutkimuskäytännöt pakottavat myös taiteilijan itsensä haastamaan ja kyseenalaistamaan omat työtapansa ja oman maailmankuvansa aina uudestaan ja uudestaan. Jos taiteilija tällöin, näiden tutkimuksellisten käytäntöjen kautta, muuttuu pelkästä taiteen tekijästä eräänlaiseksi "reflektoivaksi tekijäksi", hän auttamatta lisää omaa tietoaan omista tekemisistään ja avaa näin itselleen enemmän tekemänsä taiteen potentiaaleja.

Sidon taiteellisen tutkimukseni tutkimuskäytäntöön, jossa tutkimus ikään kuin tuodaan joihinkin taiteen käytäntöjen sisään (Practice-led Research in Performing Arts) (Rubidge 2004:6). Tämän kaltainen tutkimus eroaa muista taiteellisen tutkimuksen lajeista mielestäni siten, että sen tutkimuskysymykset voivat artikuloitua tarkoiksi vasta itse tutkimuksen edetessä, koska tutkimus lähtee liikkeelle esimerkiksi tekijän taiteellisesta aavistuksesta (hunch), intuitiosta tai kysymyksestä, joka taas kumpuaa tutkijan omista taiteellisista käytännöistä. Näin käytäntö tavallaan edeltää itse tarkempaa, myöhemmin mahdollisesti jopa tekstin muodossa artikuloitua tutkimuskysymystä.

Työssäni on aina ollut tutkimuksellinen lähtökohta. Mikään entinen ei ole tuntunut riittävän, uusiin tuotantoihin olen lähtenyt melkein aina tyhjästä ja jotain yksittäistä ideaa kokeillen - samalla hyvin tietoisesti perinnettä ja jo aikaisemmin tehtyä mukanani kuljettaen. Kaikki taiteellinen työ, tutkivakaan, ei kuitenkaan aina ole tutkimusta. Mikä sitten juuri tässä tutkimuksessa tehdyistä taiteellisista töistä tekee tutkimusta? Nämä työt ovat käyneet tutkimuksen aikana läpi sen kaltaisia prosesseja, että niissä oleva tieto on muokattu tulkittavaksi myös teosten aktuaalisen teatteriesityskäytännön ulkopuolelle, ulos välittömästä tekijä/yleisö vuorovaikutuksesta. Itse taideteoksissa oleva tieto tavallaan käännetään (is translated) siten, että käytännön tasolla tekijälle ja yleisölle tapahtuneet oivallukset avautuvat myös ilman tätä aktuaalista taiteellista kokemusta kolmannelle taholle, tutkimuksen yleisölle. Jos näin tapahtuu, niin eräs tutkimuksen kriteeri on mielestäni saavutettu tai sitä on ainakin lähestytty.

Tutkimukseni henkilökohtainen, taiteellinen motivaationi on se, että olen teatterintekijänä kohdannut toistuvasti muutamia metodillisia, työtapaan ja esityskulttuuriin kohdistuvia ja niitä määritteleviä kysymyksiä, jotka ovat odottaneet tarkennusta, kirjaamista ja käytännön testaamista.

Pidän työssäni läsnä seuraavat yleiset tutkimukselle olennaiset elementit: avoimuus, kriittisyys ja historiallisuus. Taiteellisen työn tekeminen avoimessa ja itsenäisessä yliopistossa on mahdollistanut ja turvannut työni tutkivan otteen tämän hetkisessä kulttuuri-ilmapiirissä, joka on kaupallinen ja taiteellisesti kapea.

KEHON PROJEKTISTA

Timo Klemola kirjoittaa kirjassaan Ruumis liikkuu - liikkuuko henki? (1998) liikkuvasta ihmisestä joka todellistuu aina maailmassa. Tämä, kirjan alaotsikon mukaan, Fenomenologinen tutkimus liikunnan projekteista sai minut näyttelijänopintojeni loppuvaiheessa kiinnostumaan mahdollisista näyttelijäntyön fenomenologisista analyyseistä. Timo Klemolan tapa yhdistää opetuksessaan taiji ja teoreettinen pohdinta toisiaan syventävänä kokonaisuutena avasivat minulle sekä taijin että akateemisen filosofian mahdollisuudet teatterin taiteellisina työvälineinä.

Klemolan analyysin lähtökohtana on Heideggerin filosofia. Analyysi pohjautuu kehollisesti maailmassa olevaan (eksistoivaan) ihmiseen. Koska ihminen on eteenpäin suuntautuva olio, hänen olemisensa on Klemolan mukaan aina olemista projektina (Klemola:18). Klemola käsittelee teoksessaan neljää keskeistä liikuntaan liittyvää projektia, joita hän kutsuu voiton, terveyden, ilmaisun ja itsen projekteiksi (s.18). Projektiin liittyy aina ihmisen tietoisuus valintojensa mahdollisuudesta ja se minkä projektin ihminen valitsee. Liikkuva ihminen joka hahmottaa liikkumisensa ´terveyden´ projektina, hahmottaa siis koko liikkuvan olemisensa tämän projektin läpi - projekti määrittää ihmisen suuntaa kohti maailmaa. Kysymykset joihin tällöin liikunnalla vastataan ovat yleensä suorituskyky, ulkonäkö ja yhteiskunnallinen ideaali. Terveyden projekti on siis eräänlainen unelma, Kenen Tahansa projekti, siis sen mitä Heideggerin mukaan kaikki ovat ja mitä kukaan ei varsinaisesti ole (Klemola:51).

Halusin tutkimukseni alkuvaiheessa kartoittaa Klemolan liikunnan analyysien pohjalta mahdollisia näyttelemisen projekteja. Näitä voisivat olla esimerkiksi toimeentulon, sosiaalisuuden, politiikan ja kehon projektit. Toimeentulon projekti hahmottaa näyttelemisen ensisijaisesti kauppatavarana ja sen hinta siis määrää myös yksilön yhteiskunnallisen statuksen - tässä projektissa kulminoituu myös näyttelemisen palkkatyön luonne. Sosiaalisuuden projektissa ihminen taas hahmottaa olemisensa teatterin yhteisöllisyyden ja sen ihmisten erilaisten yhdessäolon muotojen mukaan. Kiinnostuin kuitenkin erityisesti ajatuksesta teatterista kehon projektina. Tämä oli lähellä Klemolan käsittelemää tanssin ilmaisun projektia (Klemola:55), mutta se erosi siitä olennaisesti monella tavalla.

Huomasin että tiedon intressini maailman suhteen oli suhteessa Klemolan tutkimuksiin hyvin erilaatuinen. Kaikki luonteeltaan holistiset kehon analyysit tuntuivat sopivan huonosti omiin käytännön teatterillisiin yritelmiini. Huomasin myös fenomenologian rajoittavan näyttämöllistä pohdintaani ja jopa haittaavan alunperin märittelemäni ´näyttämöllisten potentiaalien´ tutkimisen tavoitetta. Otin etäisyyttä fenomenologiaan, mutta palasin siihen tutkimukseni loppuvaiheissa, jolloin huomasin sen olevan kuitenkin itselleni luontevin tapa lähestyä näyttelijän ´palkitsevaa näyttämöllistä kokemusta´. Tästä kerron tarkemmin tutkimuksen viimeisessä luvussa.

Olen koko ajan kuitenkin tutkinut teatteria kehon projektina, olkoonkin että tuo mainittu keho on välillä ollut puoliksi kone, eläin, rakennus tai sää.

Tutkimukseni teoreettisessa keskiössä on kuva kyborgista. Kyborgi on horisontti, jota vasten tarkastelen teatterin tekemiseni ihmiskuvaa, tiedonintressiä ja sen käytännön metodeja. Kyborgi on mukana sekä epistemologisena ajatuksena, taideteoksen sisältönä, holististen näyttelemisen teorioiden kritiikkinä että käytännön näyttelijäntyön sovellutuksina. RAPORTTI-osuudessa selvitän tarkemmin Donna Harawayn ajatuksia kyborgiudesta ja omia sovelluksiani tästä.

Tutkimuksen viimeisessä esityksessä Maailman paras - eli "virtuaali" ja "kyborgit" kehittyneessä kapitalismissa (2007) kokeilimme myös käytännössä monia ihmisen ja teknologian yhdistelmiä, eli aktuaalisia näyttelijäntyön kyborgisia sovelluksia.

Lähteet:

1. Hannula, Mika; Suoranta, Juha; Vadèn, Tere (2005). Artistic Research - Theories, Methods and Practices. Academy of Fine Arts, Helsinki. Cosmoprint. Espoo.
2. Klemola, Timo (1998). Ruumis liikkuu - liikkuuko henki? Fenomenologinen tutkimus liikunnan projekteista. Filosofisia tutkimuksia liikunnan projekteista vol 66. Tampereen Yliopisto. Tampere.
3. Lehmann, Hans-Thies (2009). Draaman jälkeinen teatteri. Suomennos Riitta Virkkunen. Teatterikorkeakoulu. Otavan Kirjapaino. Keuruu.
4. Rubidge, Sarah (2004). Artists in the Academy: Reflections on Artistic Practice as Research [verkkodokumentti]. Australian Dance Council.
   Saatavissa:
   http://ausdance.org.au/articles/details/artists-in-the-academy-reflections-on-artistic-practice-as-research
   [viittauspäivä 31.10.2009]