Tampereen uskonnollinen elämä 1918-1939

Uskonnollinen murros

Ihmisten uskonnolliset tavat ja käyttäytyminen sekä kirkon asema muuttuivat 1800-luvun kuluessa. Yhteisten jumalanpalvelusten ja vuosittaisten ehtoollisellakäyntien sijaan huomio kohdistui yksilöityvään vastuunottoon ja elämänparannukseen. Vuosisadan alun herätysliikkeet ja loppupuolella levinnyt yhdistyskristillisyys korostivat yksilöllistä vakaumusta ja sen pohjalta syntyvää toimintaa. Samanaikaisesti yhteiskunnassa toteutettiin rakenteellisia uudistuksia, joiden seurauksena keskeiset paikallishallinnon tehtävät, kuten köyhäinhoito ja koulu siirtyivät kirkolta kunnallisille viranomaisille. Lisäksi sivistyneistön piiristä levisi maailmankatsomuksellinen murros, jonka hengessä uskontoon suhtauduttiin aiempaa epäuskoisemmin, korostettiin tämänpuoleisuutta ja kokemusperäisyyttä sekä kehityksen lainalaisuutta.

Tampereella 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa kaupunkilaisten enemmistö lakkasi käymästä perinteiseen tapaan kirkossa ja ehtoollisella. Tuolloin ihmisten uskonnollinen tarve alkoi puolestaan näkyä myös yhdistysaktiivisuutena. Lähetysharrastus oli kaupungissa vahvaa ja yleiskristilliseltä pohjalta syntyneet yhdistykset toimivat vilkkaasti. Uskonnollisista vähemmistöistä babtistit ja metodistit muodostivat 1900-luvun alussa omat seurakunnat mutta kannatusta oli muillakin, muiden muassa vapaakirkollisilla ja adventisteilla.

Itsenäistyneen Suomen hallitusmuotoon kirjattiin tunnustuksettoman valtion periaate. Luterilainen kirkko säilytti kuitenkin oikeudellisessa mielessä valtionkirkon aseman, sillä esimerkiksi kirkon lainsäädännön ja hallinnon perusteista säädettiin perustuslaeissa. Vuoden 1923 alussa toteutunut uskonnonvapaus synnytti tilanteen, jossa ihmisillä oli yksilöinä ensimmäisen kerran mahdollisuus jättäytyä kokonaan uskonnollisten yhdyskuntien ulkopuolelle. Tämän jälkeen ihmisten valinnoista riippui luterilaisen kirkon säilyminen kansan enemmistön kirkkona, kansankirkkona.

Aleksanterin kirkko juhlavalaistuksessa 10.12.1938. Kuva: Aamulehti 10.12.1938, Tampereen museoiden kuva-arkisto.

Kirkosta eroaminen jäi Tampereella, kuten muuallakin Suomessa, varsin vähäiseksi. Uskonnollinen elämä säilyi kaupungissa vilkkaana mutta aktiivisten joukko pysyi suhteellisen pienenä. Suurina juhlapyhinä kirkoissa kävi 1920-luvun puolivälissä 6000 - 8000 henkeä, kun samaan aikaan Tampereella oli asukkaita noin 48 000. Kymmenessä vuodessa aktiivisten osuus edelleen supistui. Vuonna 1936 asukkaita oli 58 000. Tuolloin pääsiäisen ja joulun ajan jumalanpalveluksiin otti osaa parhaimmillaan 6000 henkeä. Suuria juhlapyhiä lukuunottamatta kirkot eivät kuitenkaan täyttyneet. Kesällä kirkoissa kävi keskimäärin 950 seurakuntalaista ja talvella 1800. Joinakin pyhinä vain 600 tamperelaista kävi kirkossa, vaikka jumalanpalveluksia pidettiin aamulla, puoleltapäivin ja iltaisin. Lisäksi arkipäivisin, esimerkiksi joka keskiviikko Vanhassa kirkossa, oli hartaushetkiä.

Ehtoollinen oli mahdollista ottaa vastaan joka sunnuntai jossakin Tampereen kirkoista, ja niinpä pidettiin lauantai-iltana kulloinkin kyseenä olevassa kirkossa rippisaarna. Ehtoollisella kävi 1920-luvulla tavallisina sunnuntaina 100 - 200 henkeä. Kiirastorstai-iltana kävijöitä oli lähes 2000. Ehtoollisella kävijöiden joukko oli pappien arvion mukaan supistunut vuosisadan alun tilanteesta ja supistuminen jatkui. Kävijöitä oli 1930-luvun puolivälissä 5000 - 6000 vuosittain. Vanhan tavan mukaan ehtoollisella käytettin yhteiskalkkia eli yhteistä ehtoollismaljaa. Vanhaan kirkkoon tosin hankittiin 1920-luvulla "hopeaiset pikkukalkit".

Pappien mielestä tamperelaisten kirkkotavat olivat perinteisen arvokkaat ja hyvät. Tuomiorovasti K. H. Seppälän mukaan: "Kansa pysyy kirkossa yleensä lähtövirren loppuun asti ja ottaa osaa hartaasti kirkkoveisuun ja on muutenkin mukana jumalanpalveluksen toiminnassa." Uusiin messuihin tottuminen vei seurakunnalta aikaa mutta esimerkiksi vesperit saavuttivat suosiota tamperelaisten parissa.