Tamperelaisten uskonto

Tamperelaiset olivat luterilaisia, sillä 95,7 % kaupunkilaisista kuului valtiokirkkoon. Isoista kaupungeista ainoastaan Turussa oli suhteessa väestön määrään enemmän luterilaisia. Luterilaisen kirkon sisällä oli kuitenkin hyvin monia suuntauksia. Viralliseen kirkkoon kuului monia eri ryhmiä, ja käsitys luterilaisesta uskosta vaihteli ja sai uusia muotoja yhteiskunnan muuttuessa.

Tuomiosaarnaa kuulemassa vanhassa kirkossa tammikuussa 1937. Kuva: Aamulehti 25.1.1937, Tampereen museoiden kuva-arkisto

Eräs uusista haasteista oli uskonnonvapauslaki, joka lopulta tuli voimaan vuonna 1923. Kirkosta eroaminen oli isoissa kaupungeissa pitimmällä Helsingissä ja Tampereella. Uuden lain voimaantulovuotena 1923 kirkosta erosi Tampereella 1093 henkeä (2,2 %). Miksikään kansan liikkeeksi eroaminen ei Tampereellakaan yltynyt, sillä vuoden 1930 väestönlaskennan mukaan kirkosta eronneita oli Tampereellakin vuonna 1930 vain 2012 henkeä. Tamperelaisista Tampereella syntyneet olivat hieman useammin eronneet kirkosta. Mainittakoon, että pienemmistä kaupungeista Vaasassa ja Kotkassa oli suhteessa enemmän kirkosta eronneita kuin maan neljässä suurimmassa kaupungissa, Helsingissä, Turussa, Viipurissa ja Tampereella.

Muut uskonnolliset ryhmät olivat pieniä. Tampereella oli vuonna 1930 150 kreikkalaiskatollista, 42 metodistia, 144 babtistia, 12 reformeerattua ja anglikaania, 99 vapaakirkollista, 20 roomalaiskatollista, 20 "mooseksenuskoista", 110 "muhamettilaista".

Vuonna 1940 siviilirekisteriin (ei ev.lut. seurakuntiin) kuului 3731 henkeä, joista miehiä oli 2037 ja naisia 1694. Maallistuminen oli näin ollen hieman edennyt, erityisesti vuosina 1937-39 se oli melkoisen yleistä. Neljään ev.lut seurakuntaan - tuomiokirkkoseurakuntaan, ruotsalaiseen seurakuntaan, Harjun seurakuntaan ja pikkuseurakuntiin kuului 95,1 % tamperelaisista. Seurakunnista suurin oli Tuomiokirkkoseurakunta, jossa oli yli 60 000 jäsentä. Harjun seurakunnassa oli yli 10 000 jäsentä. Pikku seurakuntiin kuului alle 500 jäsentä. Ruotsalaiseen seurakuntaan kuului hieman runsaat 1000 jäsentä, eli vain kaksi kolmasosaa kaupungin ruotsinkielisistä. Joko ruotsinkielisten maallistuminen oli edennyt erityisen pitkälle, tai sitten - kuten luultavampaa - osa ruotsia äidinkielenään puhuvista kuului suomenkielisiin seurakuntiin.

Kirkosta eroaminen oli yleisempää miesten keskuudessa. Kirkkoon kuuluneidenkin osalta maallistuminen oli pisimmällä miesten keskuudessa, sillä esimerkiksi Pispalan alueen työväestöä paimentaneen Harjun seurakunnan järjestämissä ehtoollistilaisuuksissa kävijöistä vain kolmannes oli miehiä. Tässä ei ollut sinällään mitään uutta, sillä vanha luterilaisuuden murentuminen oli Tampereella tapahtunut jo 1900-luvun alussa, ja kirkollinen toiminta oli jo pitkään hakenut uusia muotoja.

Pappien mukaan heidän vastustajansa löytyivät sivistyneistöstä, kommunisteista, äärimmäisistä sosialidemokraateista ja liikemiehistä. Sosialidemokraatit tunnustivat kirkon merkityksen yksilöinä, mutta joukkona he vastustivat kirkkoa. Kirkosta eronneet olivat Jutikkalan mukaan "papiston ylimalkaisten havaintojen mukaan etupäässä työväestön 'alemmasta ryhmästä'." Papiston käsityksen mukaan eroprosessi sai alkuunsa monesti työpaikalta: samalla työmaalla työskennelleet tekivät eroamispäätöksen samanaikaisesti. Kirkosta eroamista ei pidä kuitenkaan liioitella. Työväestön Tampere oli vankasti luterilainen kaupunki, vaikka ehtoollisella käynti ei tavallisesta tamperelaisesta tuntunut tärkeältä.