Tampereen uskonnollinen elämä 1918-1939

Elinikäinen kristinoppi

Kristinuskon kysymyksiin tamperelaiset olivat kosketuksissa monin eri tavoin elämänsä eri vaiheissa. Kotona ei pienille lapsille juurikaan opillisia asioita opetettu. Sen sijaan useat lapset oppivat aamu- ja iltarukouksia sekä joitakin virrenvärssyjä. Rukouksia oppivat hyvin erilaisten kotien lapset, jopa niiden, joita pidettiin uskonnolle vieraantuneina. Tämä havaittiin, kun lapset neljän, viiden vanhoina tulivat lastentarhoihin ja seitsemän vuotiaina alakansakouluun. Sunnuntaisin ja muina juhlapyhinä jo vuosisadan alusta lähtien päälle 700 lasta kävi evankelis-luterilaisen tunnustuksen mukaisessa pyhäkoulussa. Harrastus nousi 1930-luvun loppua kohti. Tuolloin myös metodisteilla, vapaakirkollisilla ja pelastusarmeijalla oli omat pyhäkoulunsa.

Kansakouluissa otettiin 1920-luvun puolivälissä käyttöön uusi opetussuunnitelma, jonka mukaisesti Kristinopin opetuksesta luovuttiin. Samalla Raamatun ja Vähän katekismuksen lukemista jatkettiin. Papisto oli tyytyväinen opetuksen tasoon. He kokivat tärkeänä sen, että opettajat suhtautuivat myönteisesti uskonnonopetukseen ja olivat atiivisia seurakuntaelämässä. Uudet 1920-luvun lopulla ja 1930-luvulla virkoihin astuneet opettajat eivät enää entiseen tapaan osallistuneet uskonnolliseen toimintaan, vaikka johtamansa NNKY:n työssä he olivat mukana monin tavoin. Tampereen kansakoulunopettajat pysyivät kuitenkin yhtä helluntalaiseksi kääntynyttä lukuunottamatta luterilaisina.

Poikia matkalla Aleksanterin kirkkoon. Kuva: Aamulehti 15.5.1942, Tampereen museoiden kuva-arkisto.

Pari kolme vuotta kansakoulun jälkeen tamperelaisnuoret menivät rippikouluun. Kun vielä kansakoulua käyvillä lapsilla oli todettu hyvät tiedot varsinkin Raamatun historiassa, oli rippikoululaisilta unohtunut osa "kaikkein yksinkertaisimmistakin" asioista. Rippikoulut toimivat pääosin iltaisin ja kestivät 50-60 tuntia. Opetuksessa painotettiin kristinopin opetusta. Päivän töiden jälkeen oppilaat olivat usein väsyneitä ja haluttomia, joten opettajat kokivat tehtävänsä vaikeaksi ja tuloksettomaksi. Vaatimuksista oltiin kuitenkin valmiita joustamaan ja näin lähes koko ikäluokka vuosittain läpäisi rippikoulun. Enemmistö oppilaista sai pappien käsityksen mukaan "vakavia vaikutteita Jumalan sanasta". Koulun jälkeisellä konfirmaatiolla ja ensimmäisellä ehtoollisella oli myös niitä, jotka "varsin kevyellä mielellä" olivat mukana. "Jouduin maailmalle", oli puolestaan yleisin pappien kuulema selitys niiltä, joilta koulu jäi käymättä.

Oppikoululaisille papit pitivät erilliset rippikoulut. Rippikoulusta päässeelle nuorisolle ei enää organisoitu järjestelmällistä toimintaa mutta jo vuosisadan alusta lähtien papit olivat kuitenkin silloin tällöin kutsuneet entisiä oppilaitaan yhteisiin tapaamisiin. Osa liittyi pappien kehotuksesta uskonnollisiin yhdistyksiin, jotka ennen seurakuntaa aloittivat säännöllisen kerhotoiminnan niin alle rippikouluikäisten lasten kuin koulunsa jo päättäneiden nuorten parissa.

Tampereen aikuisväestölle kirkko viestitti kristinuskon sanomaa etenkin saarnojen ja hartauspuheiden avulla. Esimerkiksi 1930-luvun lopulla papisto piti vuosittain 800-900 hartauspuhetta ja raamatunselitystä. Joskus väkeä tuli paikalle vain kourallinen, sillä Suomen kristillisten yhdistysten parhaita puhujia kuunnelleet kaupunkilaiset olivat tottuneet vaatimaan. Seurakuntapiireissä toivottiin ja siellä myös syntyi 1920-luvulla keskusteluja opillisista kysymyksistä uskonnollisten vähemmistöliikkeiden vaikutuksesta. Väittelyjen aiheet vaihtelivat yksittäisen ihmisen valinnoista maailmanselityksiin. Kiistat vaimenivat 1930-luvulla ja varsinkin kirkossa aktiivisesti käyvien käsitykset kristillisestä opista ja luterilaisesta tunnustuksesta kiinteytyivät. Tuolloin raamattutuntien määrää oli lisätty ja esitelmiä pidettiin mm. kirkkohistoriasta, eksegetiikasta ja liturgiikasta. Lisäksi opetusta oli mahdollista saada kristillisissä kansanopistoissa ja Ahjolan vapaaopistossa.

Pappien mukaan kirkkokansassa oli 1920-luvulla monia henkilöitä, jotka nuoruudessaan olivat ulkoluvulla hankkineet hyvät muistitedot opillisista kysymyksistä. Jonkin verran oli myös ihmisiä, joiden tiedot perustuivat Raamatun ja kirjallisuuden esimerkiksi Kristinopin ja tunnustuskirjain runsaaseen lukemiseen. Suurin osa kirkollisesta väestä tuntui pappien näkökulmasta pitävän opillisten kysymysten itsenäistä pohdiskelua tarpeettomana. Eri kirkollisiin suuntiin kuuluvat hankkivat kuitenkin koteihinsa verraten runsaasti oman suunnan hartaus- ja saarnakirjallisuutta sekä 1920- että 1930-luvulla. Tämän vuoksi esimerkiksi lähetysväellä oli suhteellisen paljon tietoja lähetyskysymyksistä.

Jonkin verran tamperelaisiin koteihin tilattiin myös uskonnollisia lehtiä. Kotimaa tuli 1930-luvun vaihteessa noin 250 kotiin. Vastaavasti esimerkiksi Lähetyssanomilla oli 730, Evankeliumi Yhdistyksen lehdellä 450 ja Herättäjällä noin 100 tilaajaa. Tamperelaisten oman seurakuntalehden, Kaupunkilähetyksen Sunnuntaitervehdyksen levikki oli samaan aikaan noin 1600 kappaletta. Vaikka kirjallisuutta hankki ja lehtiä tilasi vain pieni vähemmistö kaupunkilaisista, kuului Raamattu tavallisesti jokaisen kodin varustukseen. Yleensä se oli täytynyt hankkia jo lasten koulunkäynnin vuoksi. Vihittäville ei Raamattua seurakunnan toimesta jaettu mutta jokainen rippikoululainen sai lahjaksi Uuden Testamentin. Kirkkoväen ulkopuolelle uskonnollista sanomaa levisi myös radion välityksellä.