Suomalaisen työn viikko Tampereella vuonna 1913

Kaupan edistämistä kansallisessa hengessä

Suomen teollisuustuotanto oli kasvanut 1800-luvun lopulta asti kovaa vauhtia. Edullisten tulliolojen kannustamana suuri osa Suomen viennistä oli suuntautunut Venäjälle. Venäjä oli kuitenkin vuosina 1885 ja 1897 kiristänyt tullejaan siten, että varsinkin Suomen tekstiiliteollisuus muuttui lähes pelkästään kotimarkkinateollisuudeksi. Tampereella viimeinen isku tekstiiliteollisuuden vientinäkymille oli vanhojen keisarin myöntämien vapaakauppaoikeuksien loppuminen vuonna 1905.

Tuhansin sähkövaloin koristeltuun juhlaporttiin oli kiinnitettynä kotimaista tekstiiliteollisuutta mainostava kyltti, jossa toisella puolella luki: "Lämmin paita liinainenkin, oman äidin ompelema", ja toisella: "Vilu vaippa villainenkin, vaimon vierahan kutoma". Suomalaisen työn viikon valaistuksen ideoijana oli kauppaneuvos Rafael Haarla. Nykyisin pidettävillä Tampereen Valoviikoilla on siis ollut aikaisempi edeltäjä ja kenties esimerkkikin. Eino Antero Bergius, Tampereen museoiden kuva-arkisto.

Monet Suomalaisen työn viikolla aktiivisesti toimineet tehtailijat olivatkin juuri kotimarkkinateollisuudeksi muuttuneiden tekstiili- ja nahkateollisuuden edustajia.

Suomen kauppatase oli 1900-luvun alkupuolella jatkuvasti epätasapainossa, sillä tuonnin määrä oli paljon suurempi kuin viennin. Asetelma johtui toisaalta Suomen vientituotteiden menekkivaikeuksista lamakaudesta kärsiviin vientimaihin, mutta toisaalta Suomen oman väkiluvun kasvusta, tulotason noususta ja elintason kohoamisesta johtuvasta tuontitavaroiden kysynnän voimistumisesta. Tuontia nosti myös se, että useat Suomen teollisuuden tarvitsemat raaka-aineet jouduttiin tuomaan ulkomailta. Tilanteen vuoksi kasvavan ja monipuolistuvan tuotannon oli tarjottava yhä suurempi valikoima tuotteita kuluttajien ulottuville. Kauppiaiden ja tehtailijoiden piti aloittaa entistä suurempi panostus tuotteidensa markkinointiin. Suomalaisen työn viikko sopi tarkoitukseen hyvin.

Kampanjointi oman maan tuotteiden puolesta oli yleistynyt muuallakin kansallisvaltioiden rakentaessa tullimuureja oman tuotantonsa suojaksi. Suoranaiset esikuvat Suomalaisen työn viikolle olivat jo mainitut muissa maissa järjestetyt vastaavat teemaviikot. Myös Kotimaisen Työn Liitolla oli omat esikuvansa. Englannissa oli perustettu The League of Union Jack Industries ja Tanskassa Dansk Arbejde, molemmat vuonna 1908.

Tekstiiliteollisuuden tuotteet olivat Suomalaisen työn viikolla hyvin esillä. Kuvassa on osa juhlakulkuetta. Kuva: Atelier Laurent, Tampereen museoiden kuva-arkisto.

Suomalaisen työn viikko laitettiin alulle teollisuuden ja kaupan alan taloudellisten etujen vuoksi. Tästä ehkä selvimpänä osoituksena oli tapahtuman suunnitteljoiden välillä käyty keskustelu siitä, minä ajankohtana viikko pitäisi järjestää. Esille tulleet vaihtoehdot olivat huhti-toukokuun, syys-lokakuun, tai loka-marraskuun vaihde. Tällöin yksi pääaloitteentekijöistä insinööri Magnus Lavonius totesi, että ajankohtana syksy on kevättä parempi, koska "maanviljelijöillä ja tietyillä työläisryhmillä on silloin rahaa".

Itse viikolla kaupallisiin etuihin sekoittuivat kuitenkin muidenkin eturyhmien intressit. Monet isänmaanystävät ottivat juhlat omakseen ja katsoivat viikon toimivan ikään kuin vastatoimena maassa jatkuville venäläistämistoimille. Työväenlehdet kiinnittivät huomiota ennenkaikkea sosiaaliseen epäoikeudenmukaisuuteen ja pitivät viikkoa pelkkänä tavaroiden markkinointitemppuna.

Suomalaisen viikon vaikutusta kotimaisten tuotteiden kysyntään on vaikea arvioida, koska seuraavana vuonna alkanut ensimmäinen maailmansota muutti tilanteen. Viikko oli kuitenkin osoitus siitä, että käsitykset isänmaallisuudesta ja työstä erosivat suuresti eri sosiaalisten ja poliittisten ryhmien kesken. Se oli myös osoitus liike-elämän kilpailun kiristymisestä, joka pakotti tehtaat ja liikkeet yhä tehokkaampaan markkinointityöhön. Sanomalehdistö oli tämän työn tärkeä väline.