Vosikoiden valikoitunut ammattikunta

Viljo Rasilan mukaan ajurin ammattiin ryhtyivät yleisimmin torpparien, mutta eivät tilallisten pojat. Ajurien vaimoina oli usein kuitenkin tilallisten tyttäriä, joten maalta kaupunkiin muutto saattoi olla seurausta epäsäätyisestä avioliitosta. Valtaosan pika-ajureista muistellaankin olleen maaseudulta kotoisin, mutta heidän joukossaan oli myös paljasjalkaisia tamperelaisia. Toisaalta ajurin ammattia mainitaan harjoittaneen esikaupunkien talonomistajat sekä myös kauempaa tulleet tilalliset, joille tilanpito ei tuonut riittävää elantoa.

Pika-ajuriksi ei kuitenkaan päässyt kuka tahansa. Tampereen kaupungin pika-ajurien ohjesäännön mukaan ajurinlupaa oli anottava maistraatilta. Hakijan ikä, maine ja soveliaisuus ammattiin tutkittiin tarkoin ennen luvan myöntämistä. Luvatta ajavaa vosikkaa uhattiin sakolla kaupungin poliisijärjestyksessä. Ohjesäännössä ajaja velvoitettiin pitämään hevoset hyvin hoidettuina ja valitsemaan sopivan ja sievän ajokalun vuodenajan mukaan. Poliisikamari valvoi tarkastuksilla ajurien siisteyttä sekä hevosten, valjaiden ja vaunujen kuntoa. Ajureille tarkastusten läpäiseminen oli kunnia-asia, johon suhtauduttiin ehdottoman rehellisesti ja vilpittä.

Ajurienyhdistys oli perustettu vuonna 1897 ja se toimi varsin aktiivisesti 1900-luvun alussa. Ajurit muodostivat kiinteän ammattikunnan ja oman yhteisönsä, joka oli ylpeä ammatistaan. Ajurit tunnettiin usein lempinimillä, jotka he olivat keksineet toisilleen esimerkiksi luonteenpiirteen tai ulkonäön mukaan. Uuden ajurin nimeen vaikuttivat myös hänen tuliaisensa muille ajureilla. Tuliaisissa kannatti olla reilu, jos mieli saada siedettävän nimen ajurivuosikseen. Ulkonäön mukaan vosikka Särkistä kutsuttiin Sentiksi ja pika-ajurirenki Janne Ojalaa Varpuspöllöksi. Erästä ajuria taas kutsuttiin Palomestariksi, sillä hänellä oli tapana maistella pirssissä olutpanimoiden tuotteita pullo samanlaisessa asennossa kuin palotorvi puhaltajallaan tulipalon syttyessä.

Hevosmiesten huumoria

Vosikoiden omalaatuinen, mutta rehellinen joukko hauskuutti usein virkaveljiään ja yleisöään tekemällä toisilleen kujeita. Heidän huumoristaan kertoo tapaus, jossa naapuriajuri hieman korjaili viereisen hevosen valjaita. Viereisen vosikan lähtiessä kyyditsemään asiakasta, matkaan lähtikin hevonen yksin ja vaunut asiakkaineen päivineen jäivät paikoilleen pirssiin. Toisinaan kujeiden kohteiksi joutuivat kuitenkin myös ulkopuoliset. Ajureilla oli kaupungintalon pirssissä tapana istuskella kyytiä odotellessaan suihkukaivon reunalla, ja kesäisin se toimi myös hevosten juottopaikkana. Kerran paikalle ilmestyi ajureita kohtaan ylimielisesti käyttäytyvä humalainen asiakas. Suihkukaivon reunalla istuskelevat ajurit istuttivat humalaisen asiakkaan joukkonsa keskelle. Siinä puheltaessa hänen äänensävynsä ei vain ottanut muuttuakseen, joten lopulta ylimielinen asiakas löysi itsensä suihkulähteestä.

Vosikoiden kujeet tulivat tutuiksi Tampereella kaikille aina poliisikonstaapelia myöten. Tähtientutkijaksi kutsuttu konstaapeli sai tuta ajurien huumorintajun vartiovuorossaan kaupungintalon pirssin läheisyydessä. Ajurit virittivät rekiensä väliin rautalangan siten, että he saattoivat ajaa parin metrin etäisyydellä toisistaan. Kujeilijat eivät unohtaneet peittää rekiensä numerolaattoja ja ajoivat lakit silmillään muka kilpaa pitkin Kauppakatua kohti pahaa-aavistamatonta Tähtientutkijaa. Toinen ohitti hänet vasemmalta ja toinen oikealta. Seuraavasta kadun kulmasta toinen vosikka jatkoi oikealle ja toinen vasemmalle, jolloin lanka katkesi. Todisteiden puuttuessa konstaapeli ei kyennyt osoittamaan ilmalennostaan syyttävää sormea yhdellekään vosikalle.

Ajurien lisäksi myös heidän hevosistaan on jäänyt elämään tarinoita. Eräs ajuri oli lähtenyt kotiin pirssistä päivittäin Vanhan kirkon kellon lyödessä neljästi. Kerran hevosenomistaja jutteli kellon lyönneistä piittaamatta kaupungintalon kuuluisan suihkukaivon luona, mutta hevonen ei jäänyt odottelemaan isäntäänsä. Se katsoi työpäivänsä täyttyneen kellon lyödessä neljä kertaa, eikä ajurin auttanut muu kuin kävellä kotiin hevosen juostua edeltä. Toinen tarina taas kertoo Musu-nimisen vosikan vihaisesta orista. Kerran hevonen hyökkäsi tallissa ruokkijansa kimppuun. Musun mennessä väliin hän joutuikin itse pakenemaan hevostaan tallin ylisille. Tapahtuman jälkeen kaupungintalon pirssipaikan ohitse käveli Musun näköinen mies, jonka kimppuun ori hyökkäsi ja heitti hatun hänen päästään. Musu sai hieman selitellä hevosensa käytöstä. Vosikoiden hevoset näyttävät mitä ilmeisemmin omaksuneen omistajiensa huumorin ja järjestivät tamperelaisille monenmoista hauskuutta ja joskus jopa kauhistusta. Voimmekin todeta vanhaa sananpartta mukaillen, että sellainen oli vosikan hevonen kuin isäntänsäkin.