Fuurmannit kuljettivat tavaraa haloista sikurisäkkeihin

Kuorma-ajuri työssään kaksipyöräisillä rattaillaan Hämeensillalla 1900-luvun alkupuolella. Kuva: Tampereen museoiden kuva-arkisto.

Kuorma-ajurin fuurmanni-nimitys juonsi juurensa ruotsin kielestä ja tarkoitti sananmukaisesti käännettynä kuljetusmiestä. Fuurmannin hevonen veti kaksipyöräisiä kaiteilla varustettuja kärryjä tai nelipyöräisiä muuttovaunuja. Fuurmanni erosi muista kuorma-ajureista siten, ettei hän ollut vakituisesti tehtaiden palveluksessa. Fuurmanni oli virkaveljensä pika-ajurin tavoin vapaa ajuri, jonka tavoitti määrätyiltä asemapaikoilta tilapäisiin ajoihin.

Fuurmanniksi haluavan oli vosikan tavoin haettava toimilupansa maistraatilta. Ajurin oli liitettävä hakemukseensa ajopelien lukumäärän lisäksi ikä- ja mainetodistus, sekä poliisiviranomaiselta hankittu soveltuvuustodistus. Maistraatin myöntämä lupa oli ennen ammatin harjoittamisen aloittamista näytettävä poliisilaitoksella. Tampereen kaupungin kuorma-ajurien järjestyssäännöissä kiinnitettiin huomiota ajurin ammattiin sopivuuden ja siivon käytöksen lisäksi hevoseen ja sen kohteluun. Fuurmannin hevosen oli oltava vahva, hyvin hoidettu, terve ja hyvässä kengässä. Poliisiviranomaiset valvoivat vaatimusten toteutumista. Pakkasella hevonen oli pidettävä lämpimänä ja rankkasateella se oli peitettävä vedenpitävällä loimella. Raskaalla kuormalla ajettaessa ajurin oli noustava kyydistä ja juosten sai ajaa vain alamaassa, eikä uskollista työtoveriaan saanut tarpeettomasti piiskata. Poliisiviranomaisten ohjeistuksen lisäksi Aamulehdessä opastettiin hevosmiehiä huolehtimaan hyvin hevosistaan. Eräs ajuri muisteleekin iltojen venähtäneen usein pitkiksi hevosia hoidettaessa ja harjattaessa. Ajurit tunnettiin heinänmyyjien keskuudessa ronkeleina ostajina, joille ei huono heinä kelvannut. Heille hevosen hyvinvointi oli kultaakin kalliimpaa, sillä siitä riippuivat ajurin ansiot.

Rautatieaseman hevosliikennettä 1800-luvun lopulla. Rautatieaseman ratapihalla tavara-aseman kupeessa sijaitsi fuurmannien pirssipaikka, ja juna toikin mukanaan monenlaista tavaraa fuurmannien kuljetettavaksi. Kuva: Gustin Lojander. Tampereen museoiden kuva-arkisto.

Junan saapuminen tai lähteminen rautatieasemalta työllisti fuurmanneita, jotka hakivat tavaraa asemalta ja kuljettivat tavaraa asemalle. Kuorma-ajurin kyydissä saattoi matkata rautatieasemalta esimerkiksi sikurisäkkejä Nalkalassa sijainneeseen sikuritehtaaseen. He kuljettivat kaupunkilaisten tarpeisiin myös halkoja ja muuta tarpeellista tavaraa. Tampereen kaupungin kuorma-ajurien taksan asetuksessa vuonna 1910 määriteltiin kuormien koot haloille, jyville, suolalle, kivihiilelle, kalkille, tiilelle, sekä soralle, hiekalle, katukiville ja savelle. Edellä mainitut tavarat lienevät siten olleen kuorma-ajurien yleisimpiä rahdattavia. Oman ajurien erikoisryhmänsä muodostivat Hatanpään ja Nekalan sontakuskit. Nekkamiehen ilmestyessä pihapiiriin haju oli mitä melkoisin.

Hevosmiehet olivat hyvin omanarvon tuntevia ja heidän välillään esiintyi kateuttakin. Fuurmannit kilpailivat toisinaan siitä, kenellä oli paras vetohevonen. Hevonen olikin ajurin ylpeydenaihe. Vosikoiden tapaan fuurmannit tunnettiin lempinimillä, joihin saattoi vaikuttaa ajurin hevonen. Erästä kuorma-ajuria nimitettiin Tampoo-Salmiseksi hänen vahvan vierasrotuisen (puolalaisen) tampovilaisen hevosensa mukaan. Toinen hevosmies taas sai nimensä ikävän tapauksen kautta: hevosen purtua Niemiseltä nenän, hän sai nimekseen Nenätön-Nieminen. Fuurmannien keskuudessa näyttää siis vallinneen samanlainen hurtti huumori kuin vosikoiden keskuudessa.