Hevosen aikakausi Tampereen keskustassa

Viime vuosisadan alkupuolen kaupunki-idylliä Tampereen keskustassa, Kuninkaankatu 4:ssä. Kuva: Veikko Kanninen. Tampereen museoiden kuva-arkisto.

1900-luvun ensimmäiset vuosikymmenet olivat todellista hevosten ja hevosmiesten aikaa. Yhteiskunnan vähittäisestä teollistumisesta ja maatalouden koneellistumisesta huolimatta hevosta tarvittiin yhä monenlaisiin tehtäviin: tavarankuljetukseen, ihmisten liikkumiseen, maatalous- ja metsätöihin. Aamulehdessä ilmoiteltiin keväällä 1907 useasti hevosmiesten työpaikoista Tampereen lähikunnissa. Esimerkiksi maaliskuun 5. päivän Aamulehdessä töitä tarjottiin yhteensä 400 hevosmiehelle halkojen ajoon muun muassa Urjalassa, Teiskossa ja Kurussa.

Hevoset ja hevosmiehet kuuluivat erottamattomasti myös Tampereen katukuvaan vuosisadan alussa. Tuolloin kaupunkilaiset saivat nauttia tallin tuoksun lisäksi nahkavaljaiden, kuivatetun timotein ja apilan, sekä hevosen hengityksen tuomasta tuulahduksesta maaseutua. Nämä tuoksut leimasivat kaupungin katukuvaa, sillä kaduilla liikkui kaviot kopisten niin pika- ja kuorma-ajureita, poliisihevosia, palolaitoksen hevosia, tamperelaisten yksityisiä hevosia, kuin maaseudulta saapuvia vieraita hevosineen ajaen ja ratsastaen. Aivan oman lukunsa muodostivat myös hevoskauppiaat. Edellisten lisäksi tamperelaisilla tehtailla oli omia hevosia, joilla kuljetettiin raaka-aineita tehtaisiin ja tavaroita myytäväksi, sekä huolehdittiin erilaisista kunnossapitotöistä. Esimerkiksi Finlaysonilla oli huomattavan paljon hevosia tallissaan Kuninkaankatu 2:ssa. Suurempien tehtaiden lisäksi myös pienemmillä tehtailla oli vähintään yksi hevonen. Huomaamme hevosten huolehtineen kaupunkielämän jokapäiväisistä kuljetuksista, minkä lisäksi etenkin markkinoiden aikaan maaseudulta saapui suuri joukko isäntiä hevosineen kauppaamaan tuotteitaan.

Hevosliikenne koostui pääasiassa ajajista erilaisine kärryineen raskaista olutrattaista aina hienoihin juoksukieseihin asti. Toki maalta saavuttiin kaupunkiin myös ratsain, mutta kaupunkilaisista mainitaan ratsastaneen ainoastaan neiti Syssy Bergquistin, insinöörien Teijo Durchmanin ja Väinö Liljeroosin, sekä ratsastavien poliisien Matti Rönkän ja Laukkasen. Poliisin talleista pienempi sijaitsi kaupungintalon pihassa ja päätalli toisen piirin eli Hetalan pihassa. Poliisihevosia suuremman huomion veivät kuitenkin palokunnan hevoset. Palohälytyksen tultua palolaitoksen ovet avautuivat ja kolmesta neljään hevosten vetämiä palokärryjä lähti palopaikalle. Palotorvet ja palokello soivat kilpaa hevosten kavioiden iskiessä kipinöitä katukiveyksestä.

Hurja ajaminen oli kiellettyä - niin hevosella kuin polkupyörälläkin

Hevosliikennettä Kauppakadulla vuonna 1893, jolloin Tampereen kadut suorastaan ruuhkautuivat hevosista ja niiden vetämistä kärryistä. Kuva: Daniel Nyblin. Tampereen museoiden kuva-arkisto.

Hevosten suuren lukumäärän ja hevosliikenteen vilkkauden tähden Tampereen kaupungin poliisijärjestyksessä määrättiin ajamiselle ja ratsastamiselle omat säädöksensä. 1900-luvun alussa ratsastusta ja ajoa sääteli 1890-luvulta peräisin oleva asetus, jossa kiellettiin varomaton ja hurja ajaminen ja ratsastaminen toreilla, kaduilla ja kaupungin teillä. Ajajan tai ratsastajan tuli olla erityisen varovainen ihmisjoukossa, käännöksissä, kadun risteyksissä ja kulkiessaan pihan ja kadun välillä. Edellä mainituissa tilanteissa ajajan tai ratsastajan tuli kulkea vielä tavallista hiljempaa, pysytellä tien oikeassa laidassa ja varoittaa huutamalla edessä olevia. Sääntöjen rikkomisesta seurasi sakkoja, vaikkei vahinkoa olisi tapahtunutkaan. Sakkoja sai myös hevosen vartioimatta jättämisestä kadulle tai torille.

Samantapaiset säädökset kuin hevosella ajoon kohdistuivat myös polkupyörällä ajamiseen. Liikennettä hallitsi kuitenkin hevonen, joten polkupyöräilyä koskevissa säädöksissä otettiin huomioon hevonen ja sen käyttäytyminen. Polkupyöräilijän oli kuljettava varovasti hevosen ohi ja laskeuduttava alas heti, jos hevonen hermostui vastaantulijasta. Polkupyöräilijän oli pysähdyttävä, jos hän ajoi kolarin hevosajurin tai ratsastajan kanssa. Huomaamme polkupyöräilyä säädellyn nimenomaan hevosen näkökulmasta, jolloin hevosen pelko kummallista kaksi- tai kolmipyöräistä ajopeliä kohtaan otettiin huomioon. Huoli hevosen pillastumisesta ei ollut turhaa, sillä vaistojensa varassa toimiva hevonen saattoi pelästyä sille vieraita ja pelottavia asioita tai ääniä. Vaikka ongelma hevosen ohjattavuudessa tiedostettiin, saatiin Aamulehdestä lukea keväällä 1907 hevosten pillastumisista. Lehdessä uutisoitiin esimerkiksi tapauksesta, jossa hevonen oli pillastunut keskellä Hämeensiltaa. Ohjaksissa paljastui olleen alaikäinen poika, jonka taidot eivät ilmeisesti vielä riittäneet hevosen hallintaan.

Kun hevonen näki "hyrysysyn"

Hevonen joutui kohtaamaan Tampereen kaduilla yhä kummallisempia kulkuneuvoja. Ensimmäiset kohtaamiset automobiilin kanssa eivät sujuneet aivan ongelmitta; "hyrysysyä" ihmettelivät niin hevoset kuin hevosmiehet. Varsinkin ensimmäisinä mainituille se tuotti usein suurta kauhistusta. Hevosen kauhua lievittääkseen oli rakennusmestari Jonas Andersonilla aina automobiililla ajaessaan sokeripaloja taskussaan. Hevosen tullessa vastaan rakennusmestari hyppäsi autosta, antoi hevoselle sokeripalan ja talutti tämän pelottavan auton ohi. Tuolloin liikenteessä vastaantulijoista vielä valtaosa oli hevosia, joten Andersonin matka ei liene edennyt kovin nopeasti. Kaikki autoilijat eivät kuitenkaan kantaneet Andersonin tapaan sokeripaloja taskussaan, ja eräänä toukokuun viikkona vuonna 1911 sattui muutama pitkään kohistu automobiilin ja hevosen yhteentörmäys.

Erityisesti Pyynikillä sattunut kolari sai osakseen runsaasti huomiota ja johti väittelyyn syyllisistä. Kolarista selvittiin säikähdyksellä, josta hevosen säikähdys tuskin oli pienin. Hevonen selvisi kuin ihmeenkaupalla naarmuitta, vaikka länget menivät palasiksi rajussa yhteentörmäyksessä. Hevoskyydissä olleet miehet saivat verinaarmuja sekä ruhjeita, ja molemmat kulkupelit kärsivät vaurioita. Tapahtumien kulusta ei kuitenkaan päästy yksimielisyyteen. Aluksi korostettiin automobiilin hurjaa vauhtia. Automobiilin kuljettaja todettiin syylliseksi, sillä hän ei piitannut ajurien antamista varoitusmerkeistä, eikä pysäyttänyt automobiilinsa moottoria. Seuraavaan päivään jatkuneissa poliisikuulusteluissa päädyttiin lopulta tulokseen, että kolari oli tapaturmainen, eikä seurausta automobiilin kuljettajan varomattomuudesta. Monien myötätunto säilyi kuitenkin hevosen puolella. Hevoskyydissä olleet miehet kirjoittivat Aamulehteen kipakan kirjoituksen, jossa he arvostelivat käsitystä tapaturmasta. Heidän esityksensä mukaan olisi parempi kieltää hevosliikenne maanteiltä kokonaan, jos kaikkia päälle ajamisia nimitettiin tapaturmiksi. Ehdotus kertoo kolarin aiheuttaman tuohtumuksen lisäksi selvästi kirjoittajien asenteen hevosen rinnalle tulleeseen uuteen tulokkaaseen. He esittivät mahdottomalta tuntuneen ajatuksen osoittaakseen, ettei hevosen - liikennettä hallitsevan kulkuvälineen - vuoro ollut vielä väistyä automobiilin tieltä.

Perinteisiä hevosvoimia tarvittiin kuitenkin vielä autojen yleistyttyäkin: siinä missä auton omat hevosvoimat eivät riittäneet, uskollinen kulkuneuvomme hevonen saattoi joutua varmistamaan perille pääsyä vielä 1940-luvulla. Kuva: Tampereen museoiden kuva-arkisto.