Elon kausi päättyy ja aseveliteatterin aika alkaa

1935 Elo palkkasi teatteriinsa monia uusi näyttelijöitä, joihin lukeutui teatterin tuleva johtaja Edvin Laine. Kosti Elon terveys oli alkanut heikentyä, vanha tauti astma vaivasi. Edvin Laineesta tuli pian apulaisteatterinjohtaja ja tärkeä yhdyshenkilö elämälle vieraan Elon ja näyttelijöiden välille. Iän kertyessä Elosta oli tullut hidas, näytelmien harjoitukset saattoivat venyä niin ettei näyttelijöille jäänyt ollenkaan vapaa-aikaa. Edvin Laineen ilmoittaessa näyttelijöiden toiveen että aikatauluissa pysyttäisiin, Elo kysyi, että mitä muuta tekemistä näyttelijöillä nyt muka oli?

Näyttämöllä esitettiin kaikki Hella Wuolijoen näytelmät. Osa oli suuria menestyksiä, mm. Niskavuoret, mutta osan Elo esitti vain, koska tunsi luvanneensa Wuolijoelle esittää kaikki hänen näytelmänsä. Näin oli muun muassa hyvin poliittisen Justiinan laita. Edvin Laine ei Wuolijoen kappaleista juuri riemuinnut, hän kysyikin Wuolijoelta, miksi kaikki Wuolijoen miehet ovat niin vaisuja. Tähän Wuolijoki vastasi, että niinhän se on "Miehet ovat saamattomia nahjuksia eivätkä pysty kuin yhteen hommaan."

Työväenteatteri esitti myös Maalaisliiton kansanedustajan, pohjalaisen kirjailija Artturi Leinosen näytelmiä. Samaan aikaan Kyösti Kallio oli maassa presidenttinä ja punamultahallitus synnytettiin maaliskuussa 1937. Maalaisliiton ja työväenliikkeen ideologiat löivät kättä näyttämölläkin.

Vuoden 1937 menestyksiä Tampereen Työväen Teatterissa oli Juurakon Hulda. Kuva: Aamulehti 12.10.1937, Tampereen museoiden kuva-arkisto.

Tamperelainen teatteriyleisö oli maankuulu. Pakinoitsija Tompan Tuomo kirjoitti, ettei "tamperelaiselle teatteriyleisölle löydy vertaa: se tulee teatteriin elämään eikä itseään edustamaan kuten pääkaupungissa kuuluu olevan tapana."

Syksyllä 1939 määräättiin ylimääräiset kertausharjoitukset. Tampereen Teatterin johtaja Arvi Kivimaa ja Tampereen Työväen Teatterin apulaisjohtaja Edvin Laine (Elo oli parantolassa) ryhtyivät puuhaamaan masentuneeseen kaupunkiin henkistä huoltoa. Heistä tuli elinikäiset ystävät, ja heitä huvitti aikaisempi karsastus. Raja-aita porvarien ja työväen väliltä oli äkkiä pois pyyhkäisty. Teatterin oli pelattava, jotta ihmisillä olisi muutakin ajateltavaa kuin alueneuvottelut. "Ei suinkaan raskas aika siitä helpotu, jos istutaan tuhkassa ja säkissä." Laine sanoi Kansan Lehdelle. Kappaleet olivat mielialaa keventäviä, huumoria, laulua ja tanssia täysille katsomoille.

Talvisodan aikana everstiluutnantti Levälahti sanoi Laineelle, ettei työväentaloa saanut päästää autioitumaan, laittakoot Laine vaikka naiset esittämään miehiä. Niinpä teatterissa näyteltiin samaan aikaan kun Kyttälän kaupunginosa paloi. Työväenteatteri oli ainoa teatteri, joka jatkoi sodan ajan. Osaltaan tämä johtui siitä, että ihmiset tulivat työväenteatteriin kuin pommisuojaan: "Ei suinkaan venäläiset nyt työväentaloa pommita". Suuri merkitys oli kuitenkin Edvin Laineen sinnikyydellä. Kerran Edvin Laine matkusti pakkasessa linja-auton perästä kiinnipitäen, telineellä seisten, kun ei mahtunut sisään linja-autoon. Esityksen oli kuitenkin jatkuttava!

Esitettiin väkevin elkein isänmaallista paatosta ja sotilasfarssia. Tavoitteena oli kotirintaman mielialojen kohottaminen. Välirauhan aikana esitettiin Lauri Haarlan Bobrikovin murhasta kertova Kunnian mies. Esitys aloitettiin Toivo Kuulan Nuijamiesten marssilla ja päätettiin Jean Sibeliuksen Finlandiaan. Paikalla oli muun muassa eversti Aaro Pajari miehineen. Sama mies, joka vuonna 1933 komensi suojeluskunnan poistamaan punaliput saloista. Asevelihenki vallitsi.