Ravintoloiden vaikeat ajat

Sotavuodet merkitsivät suuria muutoksia ravintoloille. Väkijuomalaissa ei ollut erillissäännöksiä sotatilan varalle, ja olosuhteet vaihtelivatkin suuresti eri paikkakunnilla. Alkoholiliike korotti hintoja jatkuvasti. Aluksi tarkoituksena oli alkoholin käytön hillitseminen, myöhemmin varojen kerääminen valtiolle. Raittiusjärjestöt vaativat sodanaikaista alkoholikieltoa ja haaveilivat jopa kieltolaista. Raittiusliikkeellä ei kuitenkaan ollut Suomessa enää entistä kansanliikkeen voimaansa, ja unelmat jäivät toteutumatta.

Osuusliike Voiman keskustoimitalon lähelle 15.1.1940 pudonneet pommit aiheuttivat vahinkoja suurravintolalle ja se jouduttiin sulkemaan muutamaksi päiväksi. Kuva: Yrjö Ingman. Tampereen museoiden kuva-arkisto.

Ravintoloiden aukioloaikoja lyhennettiin ja yhdelle asiakkaalle myytäviä alkoholimääriä pienennettiin. Heti sodan alettua astui voimaan myös ravintolatanssikielto, joka sopi hyvin Alkolle. Sen näkemyksen mukaan ravintolat eivät saaneet olla huvittelupaikkoja, vaan niiden tehtävänä oli toimia lounaan ja päivällisen tarjoilijoina. Ruoan ohessa voitiin sitten myydä myös alkoholia. Sota-aika toi ravintoloihin illalliskortit ja entistä tiukemman ruokailupakon.

Ruoka- ja hintasäännöstely heikensi merkittävästi ravintoloiden toimintaedellytyksiä. Säännöstely synnytti säännöstelyrikollisuutta ja ravintoloissa myytiin niin laillista kuin laitontakin ruokaa ja varsinkin laillisen ruoan taso laski. Sota-ajan rajoitukset pysyivät aluksi voimassa vielä taistelujen tauottuakin ja säännöstelyn tuomat ostokortit olivat käytössä pitkälti 1950-luvulle asti. Viimeiset kahvi- ja sokeriostokortit poistuivat keväällä 1954.

Ravintolassa syöminen vaati oman ostokorttinsa ja tarjoilijoiden oli oltava tarkkana, ettei säännöksiä rikottu. Monet ihmiset yrittivät käyttää väärennettyjä kortteja tai he kieltäytyivät luovuttamasta ostokorttia saamastaan annoksesta. Lisäannoksiin oikeuttavia lupia sai mm. lääkärintodistuksen ja verenluovutustodistuksen perusteella.

Kulutushyödykkeiden jaosta vastasi vuonna 1939 perustettu kansanhuoltoministeriö. Sen paikallisina eliminä toimivat kansanhuoltolautakunnat, jotka huolehtivat ostokorttien jakamisesta. Kansanhuoltoministeriö määräsi vuodesta 1941 vuoteen 1948 ravintoloissa tarjoiltavien ruoka-annosten koostumuksen ja hinnat. Ravintoloiden liikkumavara tarjoilun suhteen oli kaikilta osin hyvin pieni.

Liha oli halutuinta ravintoloissa säännöstelyn ohi myydyistä tuotteista. Ravintoloiden perusraaka-aineita olivat lähinnä peruna, juurekset ja riista. Erityisen suosittuja olivat kortittomat tuotteet kuten metsälinnut. Osuusliike Tuotannon vuosikertomuksessa vuonna 1946 mainitaan ravintoloiden ruokatarjoilusta, että ”kalat, kananmunat, linnut ja kaniinit ovat olleet pelastuksena ruokavalioitten säilyttämiselle.” Puuttuvien elintarvikkeiden tilalle piti keksiä korvikkeita ja ne ainekset jotka saatiin, käytettiin järkevästi ja säästeliäästi.

Hotelli Tammerin ravintolan emäntänä sodan aikana toimineen Aini Suhosen mukaan ruokaa oli välillä hyvin vähän tarjottavaksi. Aina ei löytynyt kunnolla edes perunoita, vaan oli tyydyttävä lanttuun ja porkkanaan. ”Lanttupäivinä” perunoiden tarjoilu oli ehdottomasti kielletty, mutta muutamien erityisasiakkaiden suhteen tehtiin poikkeus. Heille tuotiin pöytään perunoita lautasliinan kätköissä.

Mustanpörssin kauppiaita otettiin vastaan myös Tammerin kellarikerroksessa. Joskus poliisi oli liikkeellä samaan aikaan kuin sianruhon tuoja. Tällöin ruho oli survottava piiloon kylmillään olevaan keskuslämmityspannun pesään ja odoteltava tilanteen rauhoittumista.

Ravintolat olivat Suomessa yleensä jakautuneet eri luokkiin asiakasryhmien yhteiskunnallisen aseman mukaan. 1940-1950-luvuilla alkoi varallisuus yhä enemmän muovata ravintoloiden asiakasrakennetta. Muutos ei tietenkään ollut totaalinen, esimerkiksi Tampereella Voiman ravintolat olivat hyvin vahvasti juuri työväestön ravintoloita.

Voidaan sanoa, että Suomi ”normalisoitui” olympialaisten myötä. Mutta ravintoloille näin ei käynyt. Alko piti poikkeusolojen aikana saamansa tiukan kuristusotteen ja ravintoloitsijoiden ja henkilökunnan jo vanhastaan huono maine heikkeni lisää. Säännöstely oli kaikin puolin huimaa lähes koko 1950-luvunkin ajan. Esimerkiksi anniskelu aloitettiin vasta kello 12 ja väkeviä viinoja tarjoiltiin vain aterian yhteydessä. Asiakkaan ei tarvinnut itse tarkkailla omaa humaltumistaan, siitä piti henkilökunta huolen. Ravintolassa käynti kieltolaki-ilmapiirissä ei välttämättä merkinnyt rentoutumista.