Ravintolaelämä kuntoon olympialaisia varten

"Käyttäytymisen perusteella sinua ravintolassakin arvostellaan"

Huoli Suomi-kuvasta oli kova ennen olympialaisia. Suomi ja suomalaiset oli saatava edustuskuntoon ja se koski ennen kaikkea myös ravintoloita. Alkoholipolitiikkaa lievennettiin jonkin verran kisojen vuoksi, mm. baarituolit ja tiskiltä tarjoilu sallittiin. Olympialaisten tuloa mietittiin jo hyvissä ajoin. Sisäasiainministeriö kumosi vuonna 1948 tanssikiellon, joka oli ollut voimassa sodan alusta asti. Myös ravintoloiden aukioloaikoja pidennettiin. Olympialaiset olivat varmasti osasyy helpotuksille, ja lisäksi painostusta tuli niin ravintoloiden asiakkaiden kuin henkilökunnankin suunnasta.

Osuusliike Tuotanto pyrki lisäämään ravintoloidensa asiakasviihtyisyyttä muun muassa kouluttamalla henkilökuntaa, uusimalla ravintoloiden kalustusta ja lisäämällä palvelujen monipuolisuutta. Katukahvilat olivat hyvä esimerkki uudesta palvelumuodosta. Samanlaisia suunnitelmia oli useissa muissakin ravintoloissa.

Suomen Kansan Ryhtiliike järjesti tammikuussa 1951 ravintolaviikon. Tarkoituksena oli pyrkiä kohottamaan ravintolakulttuuria yleensä ja erityisesti seuraavana vuonna järjestettäviä olympialaisia ajatellen. Ryhtiliikkeen mielestä ravintolaelämän kohentuminen oli välttämätöntä, sillä turistien katsottiin usein muodostavan käsityksensä maasta sen hotellien ja ravintoloiden perusteella.

Ravintola-asiakkaiden käyttäytymistapoja haluttiin parantaa, ja erityisesti pyrittiin lopettamaan holtittomuus väkijuomien nauttimisen suhteen. Tavoitteena oli myös palvelutason kohottaminen nopeaksi ja ystävälliseksi.

Viikon aikana parempia tapoja markkinoitiin näkyvästi. Tarjoilijoille jaettiin myös Tampereella ohjevihkosia ja ravintoloihin levitettiin mainosjulisteita. Ravintoloiden pöydille asetettiin pieniä lipukkeita, joissa oli humoristisella tavalla esitettyjä toiveita, kuten ”Grogissa väkevää vähäisen – vettä paljon viljemmälti.”

Aamulehden toimitus kyseli tamperelaisten ravintoloitsijoiden ja ravintola-asiakkaiden mielipiteitä kaupungin ravintolaelämästä. Yleisesti oltiin sitä mieltä, että ravintolayleisö on Tampereella kunnollista. Sen katsottiin huomattavasti parempikäytöksiseksi kuin pikkukaupungeissa, eikä Helsinginkään rinnalla tarvinnut hävetä. Tampereen ravintolaelämä koettiin vilkkaaksi, olihan kaupunki huomattava matkailukeskus, jolle ulkomaiset turistit ja oman maan matkailijat toivat oman mausteensa. Todellista ravintolakulttuuria oli olemassa ja pyrkimyksen tapojen parantamiseen saattoi huomata.

”Tampereella ymmärretään solmiottomankin miehen tarvitsevan ruokaa. Mutta toisaalta pitäisi käsittää, että hikisessä paidassa housunkannattimet selkään liimaantuneena esiintyvä mies vie ruokahalun muilta asiakkailta.”

Parantamisen varaa oli asiakkaiden pukeutumisessa erityisesti kesäisin. Esimerkiksi miehen ei sopinut esiintyä ”liivisillään” ja naisen tuli kiinnittää enemmän huomiota sääriensä hoitoon ilman sukkia liikkuessaan. Myös käymäläkulttuuri haluttiin siistimmäksi. Todelliseksi kompastuskiveksi kuitenkin nähtiin ns. seisova pöytä. Syöntitavat olivat kyllä hyvät, haarukkaa ja veistä osattiin käyttää, mutta kaikki järkevä tuntui unohtuvan, kun päästiin seisovan pöydän herkkujen ääreen. Jotkut noutivat einestä tupakka suussa, toiset taas yskivät suoraan ruokien päälle.

”Miellyttävä ja ystävällinen esiintyminen on kaiken mittapuu. Jos asiakas on ystävällinen, hän saa ystävällisen kohtelun. Jos hän heti tullessaan ärähtää, niin luonnollisesti kohtelu muodostuu kylmän viralliseksi.”

Ravintolassa kävijät eivät kaivanneet viereiseen pöytään nousuhumalassa törkeyksiä suuren ääneen huutelevia öykkäreitä. Heitä ei kaivannut myöskään henkilökunnan edustajat, jotka toivoivat yleisöltä luottamusta erityisesti alkoholin tarjoilun suhteen. Tarjoilusäännökset olivat melkoisen ankarat, eivätkä tarjoilijat voineet niistä luistaa.

Asiakkaat puolestaan vaativat tasapuolista kohtelua. Heidän mielestään tarjoilijat palvelivat kohteliaammin ja kumarsivat syvempään ”paksua lompakkoa”. Myös tarjoilun hitaus ärsytti. Lisäksi toivottiin enemmän mielikuvitusta ruoka-annosten asetteluun. Ravintolassa asioiminen oli kallista lystiä ja rahoille haluttiin vastinetta.

"Katukahvilat erityisen sopivia tehdaskaupunkikuvaan ja elämään"

Sotavuodet olivat kova isku myös Tampereen kahvilaelämälle. Elintarvikesäännöstely vei monelta yrittäjältä toimintaedellytykset. Kahviloiden määrä väheni ja toimitilat ränsistyivät. Elinkeino kuitenkin elpyi sitä mukaa, kun säännöstely väheni. 1940-luvun lopulla näkymät alkoivat jo olla valoisammat ja lupia uusille kahviloille alettiin taas myöntää. Vuonna 1951 raittiusravintoloiden mahdollisuudet kilpailla ruokailevista asiakkaista anniskeluravintoloiden kanssa vahvistuivat, kun niiltä poistettiin vuodesta 1941 kannettu liikevaihtovero. Anniskeluravintoloilta vero kannettiin tämänkin jälkeen. Raittiusravintoloiden hintataso oli noussut sotien jälkeen nopeammin, sillä anniskeluravintolat olivat polkeneet ruoan hintoja alkoholin myynnin lisäämiseksi.

Tamperelaiset saivat kokea tuulahduksen olympialaisten tunnelmasta, kun heinäkuussa 1952 pelattiin viisi jalkapallo-ottelua Ratinan stadionilla. Kisavieraille haluttiin näyttää, että Tamperekin on aito eurooppalainen kaupunki. Hämeenkadulla sijainneen Tammeron kahvilan omistaja anoi jo alkuvuodesta 1952 lupaa katukahvilan pitämiseen kesäkuukausina. Kaupunginhallitus myönsi luvan, kuten myös Tuotannon suurravintolalle, jonka terassi tuli niin ikään Hämeenkadun varteen. Näiden lisäksi vielä kaupungin ainoa tavaratalo Tempo sai luvan kahvilalle, joka tuli sijaitsemaan tavarataloa kiertävällä parvekkeella Hämeenkadun tasalla. Tempolla oli ollut oikeus jo vuodesta 1938 ravintolatarjoiluun rantapuistikossa Tammerkosken edustalla.

Katukahviloita perustettiin siis lähinnä kisavieraiden palvelua silmälläpitäen. Tempo Oy:n johtaja Willhelm Mornen mielestä katukahvilat olivat merkki ajan seuraamisesta. Ne toivat hänen mielestään kaupunkiin kansainvälistä leimaa ja värikkyyttä.

Tammeron katukahvila Hämeenkadulla kesällä 1951. Kuva: Pekka Kosonen.Tampereen museoiden kuva-arkisto.

Olympialaiskesä oli todella kylmä ja sateinen. Tästä huolimatta katukahvilat saivat Tampereella, toisin kuin esimerkiksi Helsingissä, suuren suosion. Terassien kalustukseen oli panostettu, esikuvina olivat pariisilaiskahvilat. Aurinkovarjot toivat yleisönkin mielestä väriä katukuvaan ja Tuotannon terassille hankitut palmut olivat oikea piristysruiske. Kahviloiden suosion ansiosta niiden toimintaa päätettiin jatkaa seuraavinakin kesinä. Katukahvila oli suosiostaan huolimatta kuitenkin usein taloudellinen riski mm. säiden arvaamattomuuden vuoksi, eivätkä kesäiset terassit yleistyneetkään kovin nopeasti. Niiden varsinainen kulta-aika alkoi vasta 1960-luvun myötä.