Arkielämää Tampereella 1940-1960

Sota ja sen jäljet näkyivät tamperelaisten, niin kuin kaikkien suomalaisten, arjessa pitkälle 1950-luvulle asti. Jatkosodan vuosina säännöstelytalous ja poikkeusolosuhteet vaikuttivat ihmisten elämään kaikilla tasoilla; kaupungissa vallitsi asunto-, elintarvike- ja vaatepula, terveydenhuolto toimi sodan ehdoilla, kouluja suljettiin opettajapulan takia tai ne toimivat vajaateholla, kotirintamalla perheenhuoltajien (yleensä äitien) vastuulla oli niin palkka-, talkoo- kuin kotityötkin. Henkisesti sota oli raskasta kaikille, mutta varsinkin heille, joiden omaiset menehtyivät rintamalla. Toisaalta epävarmuus ja huoli herättivät tamperelaisten auttamishalun ja yhteishengen, mikä ilmeni mm. erilaisina talkoina ja keräyksinä.

Sota- ja pula-aikana omilta palstoilta saatava lisäravinto oli kaupunkilaisillekin tarpeeseen. Kadun varressa tehdashenkilöstön puutarhapalsta. Kuva Mäkinen, Tampereen museoiden kuva-arkisto

Pula ja puute eivät loppuneet sodan myötä, sillä säännöstelytalous ja sotakorvausvelvoitteet kavensivat elintasoa aina 1950-luvun alkuun asti. Toisaalta rauha merkitsi mahdollisuutta suunnitella tulevaisuutta, mikä näkyi seuraavien kolmen-viiden vuoden aikana mm. ennätysmäisinä syntyvyyslukuina, muuttoliikkeenä sekä rakentamis- ja työllistymisaaltona. Jälleenrakennuskaudella bruttokansantuote nousi tasaisesti. Työllistymismahdollisuudet olivat hyvät vuosien 1948, 1952 ja 1958 notkahduksista huolimatta ja julkisten palvelujen tarjonta lisääntyi. Tämä merkitsi ajan myötä yleistä elintason nousua.

Tamperelaisperheissä oli keskimäärin 2 lasta, mikä oli huomattavasti vähemmän kuin koko Suomessa. Asuntonaan heillä oli yleensä kerrostalo kaksio tai kolmio. Kaupunki oli muuttanut asunnonrakennuspolitiikkansa ja keskittyi nyt omakotitalojen sijasta kerrostalorakentamiseen. Samalla kiinnitettiin huomiota myös asumisväljyyteen, jota lisättiin ja asumismukavuuteen, jota parannettiin vesijohtojen, viemäröinnin ja keskuslämmityksen avulla. Yhä useampi tamperelainen hankki omistusasunnon saatuaan vakituisen työpaikan. Työmatkat joutuivat näppärästi kaupungin busseilla tai rollikalla, mikäli sattui asumaan reittilinjojen lähellä. Perheen äitien työssäkäynti helpottui, kun kaupunki kehitti lasten päivähoitopalveluja rakentamalla uusia päiväkoteja ja palkkaamalla hoitajia. Silti hoitopaikkaa ei pystytty tarjoamaan kaikille sitä tarvitseville, sillä sotavuosien jälkeen syntyneet ikäluokat olivat normaalia suuremmat. Tilanahtaus tuntui myös kouluissa. Vaikka kaupunki rakennutti kansa-, oppi- ja ammattikouluja koko 1950-luvun, ei se pystynyt vastaamaan oppilasmäärien kasvuun. Kaupungin ylläpitämien äitiys- ja lastenneuvoloiden toiminta pyörähti käyntiin heti sodan jälkeen. Vuonna 1948 valtio alkoi maksamaan lapsilisiä ja seuraavana vuonna pystyttiin toteuttamaan jo ennen sotia säädetty kansaneläkelaki.

Naisten yleistyvä työssäkäynti kasvatti päivähoitolasten lukumäärää tasaisesti koko 1950-luvun. Kuvassa lapsia Lamminpään lastentalossa 1952. Kuva: Tampereen museoiden kuva-arkisto.

Kaupungin tarjoamien julkisten palvelujen määrä kasvun taustalla olivat eduskunnan säätämät sosiaali- ja terveydenhuollon lait, jotka velvoittivat kuntia tarjoamaan tiettyjä palveluja asukkailleen. Sodan jälkeen tehtyjen uudistusten avulla Suomessa aloitettiin hyvinvointiyhteiskunnan rakentaminen. Tavoitteena oli sosiaaliturvan ulottaminen laajoille väestönosille ja yleisen elintason kohottaminen. Tampereella sosiaalihuollon uudistusten suunnittelusta vastasi sosiaalilautakunta ja käytännön toteutuksesta sosiaalihuoltotoimisto.

Yhteiskunnan teollistuminen, modernisoituminen ja vaurastuminen heijastuivat lisääntyneenä vapaa-aikana ja ihmisten tavoissa viettää sitä. Sotavuosien harmaus karistettiin huvitellen ja osallistuen. Tanssien, teatteri- ja elokuvakäyntien, ravintolailtojen sekä kortinpeluun lisäksi kansalaiset kisailivat urheilukentillä, nuorisojärjestöissä, työväen- ja kansanopistoissa sekä politiikassa. Tampereen teattereissa kävi vuosittain noin 350 000 katsojaa, urheiluseurojen lukumäärä sekä niiden jäsenmäärä kaksinkertaistuivat 1950-luvulla samon kuin kirjojen lainaus kaupungin kirjastoista. Liikenneyhteyksien myötä matkailu yleistyi. Erityisesti automatkailusta tuli muodikasta, mutta Tampereella suosiota lisäsi myös järvimatkailu. Ajanjakson jälkimäisellä jaksolla, 1950-luvulla, nuoriso alkoi eriytyä selkeästi omaksi, kulttuuriseksi ryhmäkseen kaupungeissa. Silti monelle tamperelaisnuorukaiselle ja -neitoselle Pauli Räsänen ja Topi Honkonen olivat mieluisimpia muusikoita kuin mustan musiikin esittäjät tai Elvis Presley.