Moderni keskiluokkainen asunto

Asumista määritteli säädynmukaisuus: eri sosiaaliryhmille tarkoitetut asunnot erosivat sijainniltaan, kooltaan ja tilajäsentelyiltään toisistaan. Porvarillinen kerrostaloasunto syntyi 1800-luvun lopulla kivitalojen rakentamisen myötä ja säilyi keskiluokkaisena asumisen mallina aina 1930-luvulle asti. Se jakautui tilanjäsentelyltään kolmeen eri toiminnan alueeseen: sosiaalisen kanssakäymisen tiloihin, perheen yksityisiin tiloihin sekä talousosaan. Edustustilat sijaitsivat asunnon kadunpuoleisissa, arvokkaimmissa huoneissa. Tärkein julkinen tila oli sali, joka oli asunnon suurin huone. Perheen yksityiset tilat, makuuhuoneet ja lastenhuoneet, olivat yleensä asunnon pihan puoleisissa huoneissa. Talousosa oli jyrkimmin erotettu asunnon muista tiloista. Keittiö ja palvelijanhuone oli sijoitettu pihan puolelle, eikä keittiö ollut suoraan yhteydessä ruokasaliin, vaan niiden välillä oli käytävä tai tarjoiluvälikkö estämässä ruoankäryn kulkeutumista muualle huoneistoon. Herrasväki kulki asuntoon kadunpuolen näyttävien porrashuoneiden kautta, palvelusväki käytti pihanpuolen kapeata keittiöportaikkoa.

Tampereelle rakennettiin 1920-1930 -luvuilla useita suurikokoisia asuinkerrostaloja. Kuvassa oleva Hatanpään valtatien ja Vuolteenkadun kulmassa oleva asuintalo valmistui vuonna 1928. Kuva: Teuvo Mäkinen, Tampereen museoiden kuva-arkisto.

Sotien välisen ajan uudet asumisen, perheen ja kodin ihanteet muokkasivat myös keskiluokkaista asuntoa. Funktionalismi toi asunnonsuunnitteluun pyrkimyksen asunnon tilalliseen selkiyttämiseen ja asumisen rationalisointiin. Asunnon koko pieneni, ja jo 1800-luvulla esiin nousseet hygieeniset ja moraaliset kysymykset ulotettiin nyt koskemaan työväenasuntojen lisäksi myös ylempien sosiaaliluokkien asumista. Modernin asunnon tuli olla valoisa, ilmava, tilankäytöltään tarkoituksenmukainen ja funktionaalisesti jäsentynyt. On kuitenkin huomattava, että vaikka funktionalistisesta asuntosuunnittelusta keskusteltiin vilkkaasti 1930-luvulla, niin yleisesti sitä toteutettiin vasta sodan jälkeen. Kivitalorakentamiselle oli 1920- ja 1930-luvuilla tyypillistä sekä modernien että perinteisten asumisen ihanteiden ja mallien rinnakkaisuus ja yhdistyminen.

Asuntorakentaminen oli vilkasta Tampereella koko 1920-luvun ja lisääntyi vuosikymmenen loppupuolelle, kunnes se laman vuoksi hiipui vuosikymmenen taitteessa. Uudelleen asuntotuotanto pääsi käyntiin vasta 1930-luvun puolivälissä, jonka jälkeen kasvu oli nopeata aina sodan syttymiseen asti. Valtaosa uusista asuintaloista oli edelleen puutaloja, mutta luonteenomaista kivitalorakentamiselle oli nyt talojen suuri koko. Yli 50 asuinhuoneen kivimuurit eivät olleet 1920-luvulla harvinaisia ja muutamissa taloissa oli yli sata huonetta, Asunto-osakeyhtiö Tuulensuussa jopa 207 huonetta. Vuonna 1927 anottiin ensimmäisen kerran rakennuslupaa kuusikerroksiselle talolle; 1930-luvulla moniin suuriin kivitaloihin muurattiin jo kuusi kerrosta.

On arvioitu, että lähes kolmannes tamperelaisista asui kivitaloissa vuonna 1930. Pääasiassa ylemmät luokat asettuivat uusiin kaupunkikivitaloihin, kun taas työväki pysytteli puutaloissa. Rakennuksen kerrosluku, koko ja rakennusmateriaali nousivat statussymboleiksi. Sotienvälisenä aikana 2 huoneen ja keittiön huoneistojen määrä lisääntyi nopeasti. Tämä kertoo keskiluokan perheiden määrän kasvusta, sillä työväestöllä ei ollut vielä varaa asua näin väljästi. Tampereella rakennettiin kuitenkin asuntoalaltaan selvästi pienempiä huoneistoja kuin muissa Suomen suurissa kaupungeissa. Kahden huoneen ja keittiön asunnon keskimääräinen pinta-ala oli Tampereella vuoden 1938 asuntotutkimuksen mukaan 54.5 m², mikä oli huomattavasti vähemmän kuin Turun ja Helsingin vastaavien asuntojen pinta-alat.

Maailmansotien välisenä aikana keskiluokkaan luettavat ryhmät kasvoivat ja muuttuivat rakenteellisesti. Nopeimmin kasvoi toimihenkilöiden määrä, valtion ja kuntien palveluksessa olevat suurimpana ryhmänä. Keskiluokan toimihenkilöistyminen oli yhteydessä opetuslaitoksen, terveydenhoidon, kunnallishallinnon ja puolustuslaitoksen kasvuun. Akateemisesti koulutetut olivat 1920-luvulla jo osaksi "sivistynyttä keskisäätyä" ja 1930-luvun lama ja akateeminen työttömyys lisäsi sivistyneistön keskiluokkaistumista. Puhuttiin "sivistyneestä köyhälistöstä". Keskiluokkakomitean mietinnössä vuodelta 1941 keskiluokkaan luettiin konttoristit ja muut toimihenkilöt, pikkukauppiaat, vapaiden ammattien harjoittajat kuten taiteilijat, tiedemiehet ja lääkärit sekä opettajat ja valtion ja kuntien viran- ja toimenhaltijat. Koko moninainen ryhmä varsinaisen työväestön ja suurpääoman omistajien välillä.

Tampereelle leimallista oli keskiluokan pienuus ja työväestön suuri määrä. Tätä selittänee teollistumisen luoma väestörakenne sekä se, että Tampereelta puuttui virastoja ja laitoksia, jotka työllistivät keskiluokkaa. Ei ollut merisatamaa, lääninhallitusta, hovioikeutta, varuskuntaa eikä korkeakoulua. On arvioitu, että 19 % tamperelaisista olisi kuulunut keskiluokkaan vuonna 1920. Ryhmä ei ollut yhtenäinen, vaan se koostui erilaisessa taloudellisessa ja sosiaalisessa asemassa olevista henkilöistä. Yhteistä keskiluokalle oli kuitenkin pyrkimys koulutuksen kautta eteenpäin, palkkatulojen nauttiminen sekä tavoite ylläpitää keskiluokalle ominaista elämäntapaa. Keskiluokkainen elämäntapa taas edellytti riittävää tulotasoa ja sosiaalista asemaa.

Keskiluokkaan laskettiin kuuluvan virkamiehiä, toimihenkilöitä, vapaan ammatin harjoittajia sekä pienyrittäjiä, joiden asema perustui virka-aseman, omistamisen ja kyvyn tuomaan valtaan. Julkisten organisaatioiden ja palvelujen kasvu, elinkeinoelämän monipuolistuminen sekä koulutuksen ja kulttuuritoiminnan lisääntyminen loi kysyntää keskiluokalle. Tampereella tapahtui myös jonkin verran sosiaalista nousua työläisasemassa olevien keskuudessa. Puhutaan työläiskeskiluokasta, jossa työntekijä siirtyi tavanomaisesta ruumiillisesta työstä paremmin palkattuun ja arvostettuun erikoisammattimiehen asemaan. Merkittävintä sosiaalista nousua edusti siirtyminen varsinaiseen keskiluokkaan, sillä se tiesi muutosta yhteiskunnallisessa asemassa ja koko elämänpiirissä.