Keskiluokkainen koti

Koti oli keskiluokan retoriikan ja toiminnan kohde. Oikean kotikulttuurin uskottiin syntyvän vain rakkauden luomalle perustalle. Ilman rakkautta, jolla legitimoitiin sekä perhe ja avioliitto että naisten perheen hyväksi tekemä työ, kodin nähtiin jäävän hengettömäksi. Äitiyden glorifioiminen, kotitaloustieteen uusien periaatteiden käyttöönotto ja perheenemäntien työn arvostuksen nostaminen olivat keskeiset rakenneosat muun muassa Marttajärjestön 1930-luvulla edistämässä uudessa kotikulttuurissa. Työläisnaisten kodit olivat taas keskiluokan naisille kohteita, joihin pyrittiin siirtämään keskiluokkaisen perhe-elämän ja asumisen mallia.

Äiti hellan ääressä. Kuva: Teuvo Mäkinen, Tampereen museoiden kuva-arkisto.

Uusien asumisihanteiden mukaisessa kodissa keskeistä oli hygieenisyys, terveellisyys, yksityisyys sekä tilojen eriyttäminen. Tämä johti asunnon tilanjäsentelyssä uudenlaiseen toiminnalliseen kolmijakoon, jossa makuuhuoneet oli pyhitetty nukkumiseen, yksinoloon ja lapsilla koulutehtävien tekemiseen, keittiö oli tarkoitettu ruuanlaittoon ja osa tilasta on varattu perheen yhdessäololle. Asunnon keskeiseksi, perheen yhdessäolon ja tekemisen huoneeksi nousi olohuone tai arkihuone. Sinne keskiluokkainen perhe kokoontui yhdessä lukemaan tai kuuntelemaan radiota. Arkihuoneessa yhdistyivät porvarillisen asunnon salin, kirjaston, isännän työhuoneen ja ruokasalin tehtävät. Erona saliin, joka saattoi olla käytössä vain juhlatilana ja usein lapsilta suljettu, moderni olohuone oli sekä perheen arkisessa käytössä että satunnaisten vieraiden vastaanottotilana, ja se oli avoinna lapsillekin. Yksityisyyden korostaminen, ydinperheihanne ja uusi kotikulttuuri sulki kodin yhä enemmän perhe-elämän, kotitalouden ja aktiivisen kodinhoidon alueeksi ja sosiaalinen elämä sekä vapaa-ajan viettäminen pyrittiin siirtämään asunnon ulkopuolelle kaupungin julkisiin tiloihin.

Kodin keskeiseksi tilaksi tuli olohuone tai arkihuone kuten tätä perheen yhdessäoloon varattua huonetta useimmiten 1920-1930 -luvuilla kutsuttiin. Olohuone jouluisessa asussaan 1930-luvun loppupuolella osoitteessa Vuolteenkatu 18. Kuva: Teuvo Mäkinen, Tampereen museoiden kuva-arkisto.

Perheyhteyden symboliksi nousi perheen kokoontuminen aina tiettyinä kellonaikoina pöydän ääreen yhteisille aterioille. Keskiluokkaisuuteen kuului elämäntavan ritualisointi. Perhe-elämässä noudatettiin täsmällistä päivä-, viikko- ja vuosirytmiä sekä tiettyjä rutiineja, jotka toistojen kautta tulivat kaikkien perheenjäsenten sisäistämiksi. Tärkeä vuosittainen rituaali oli kesänvietto maalla, mieluiten omassa huvilassa. Erityisesti lasten oli välttämätöntä päästä kesän ajaksi pois savuisesta ja epäterveellisestä kaupungista maaseudun puhtaaseen ilmaan ja aurinkoon. Oli tapana, että perheen äiti ja lapset viettivät koko koulujen kesäloma-ajan maalla ja perheen isä tuli huvilalle vasta omalla lomallaan. Perheenpää jäi vaimon ja lasten lähdettyä töihin kaupunkiin, asui hiljaisessa kaupunkiasunnossa sinne jätetyn apulaisen hoivissa ja vietti kesälesken elämää.

Porvarillinen kaupunkiasunto oli muun muassa tilajäsentelyiltään ja toiminnan kautta sukupuolitettu ja sukupuolittava. Kun keskiluokan ihanteiden mukaan pyrittiin tiukentamaan sukupuolten välistä työnjakoa niin samalla erotettiin miesten ja naisten toiminta- ja liikkumisalueet toisistaan. Roolijako tuli näkyväksi huonejaon kautta. Koti oli miehelle paikka, jossa hän saattoi levätä ja rauhoittua työpäivän jälkeen; naiselle se oli aktiivisen toiminnan alue. Asunnossa työskentelyn ja toimimisen kautta nainen loi oman järjestyksen ja tilan, otti asunnon haltuunsa. Lastenhoito, ruuanlaitto, siivoaminen, järjestäminen ja sisustaminen kiinnittivät naisen kotiin. Miehen oli kuitenkin vaikea hahmottaa naisten tekemää työtä, sillä se oli näkymätöntä ja jatkuvaa. Lisäksi kotityöt pidettiin poissa miehen silmistä tekemällä ne tämän töissä ollessa.