Hitaasti kohentuva elintaso ja viranomaisten kasvava rooli 1918-1940

Kansalaissodan jälkeen Tampereella oli valtava asuntopula. Tammela oli tuhoutunut suurelta osin ja Kyttäläkin oli vaurioitunut pahoin. Kun asuntotilanne oli ollut jo aikaisemmin heikko, oli tilanne 1918 syksyllä katastrofaalinen. Sota oli lamaannuttanut myös elintarvikkeiden jakeluväylänä toimineen torikaupan, jonka elpyminen tapahtui vähitellen. Kaupan elpymistä hidasti ensimmäisen maailmansodan aikana vallinnut ja sen jälkeen jatkunut voimakas inflaatio, joka romahdutti työläisen ostokyvyn. Vasta vuosina 1926-1927 nousukauden myötä päästiin I maailmasotaa edeltäneelle tasolle taloudellisilla mittareilla mitattuna. Lama merkitsi suuria ongelmia etenkin kaupungin valtaväestölle, työläisille, joiden yllä työttömyyden uhka väijyi pitkälle 1930-luvun puoliväliin saakka. Ennen talvisotaa tamperelaisetkin ehtivät nauttimaan muutaman vuoden taloudellisesti voimakkaasta kasvusta.

Siirtolapuutarha-aate korosti omavaraisuutta. 1930-luvun alussa perustetun Nekalan siirtolapuutarhan palstat kukoistivat jo saman vuosikymmenen lopulla. Siirtolapuutarhaviljelyksiltä moni perhe sai tuntuvan lisän ruokapöytäänsä. Kuva: Aamulehti 4.5.1938, Tampereen museoiden kuva-arkisto.

Vuosikymmenet 1918-1940 olivat ihmisten arjen kannalta varsin ristiriitaiset. Vuosikymmenet merkitsivät koko kaupungin eteenpäinmenoa. Sähkö saatiin kotiin, ja sen edesauttamana 1930-luvulla kuunneltiin radiota. Puhelimet ja polkupyörät yleistyivät. Asumistaso ja -väljyyskin kohentuivat hitaasti mutta varmasti. Lavantautiepidemian yhteydessä veden laadussa ilmenneiden ongelmien jälkeen kaupunki ryhtyi seuraamaan ja tutkimaan veden laatua hyvin tarkasti. Yhtä jalkaa veden laadun seuraamisen kanssa kehittyi myös elintarvikkeiden laadun valvonta.

Elintarvikkeita oli perinteisesti ollut myytävänä toreilla ja kauppahallissa. Osuusliikkeiden, Voiman ja Tuotannon esiinmarssit tapahtui 1920-luvulla, ja osuusliikkeiden jatkuvasti laajenevat myymäläverkot toivat kaupat lähelle kuluttajaa. Enää ei ollut välttämätöntä suunnata torille tai kauppahalliin ruokaa ostaessaan. Pysyvien kauppojen myötä hygieniaolosuhteet kohentuivat tai ainakin niitä oli helpompi valvoa, koska samalla voitiin vähentää toreilla tapahtunutta elintarvikekauppaa.

Epävakaat olot synnyttivät säästämistä. Toisaalta säästöt ja säästäminen olivat laman vuoksi myös tarpeen. Säästämistä oli kahdenlaista: säästöjä talletettiin pankkeihin, vakuutuslaitoksiin ja säästökassoihin. Toisaalta perheet yrittivät hyödyntää omavaraistaloutta siellä missä se vain oli mahdollista. Perhe, jossa osattiin valmistaa vaatteet kotona, saattoi pärjätä pienemmillä rahatuloilla kuin perhe, joka osti kaiken kaupoista tai teetti räätäleillä ja suutareilla.

Viranomaiset pyrkivät ratkaisemaan asumisongelmaa monin tavoin. Kansalaissodan jälkeen rakennettiin nopeasti vuokra-asuntoja, jatkettiin ensimmäisen maailmansodan aikana aloitetun omakotiliikkeen ja asunto-osakeyhtiöiden tukemista. Puolikunnallinen rakennustoiminta sai alkunsa juuri ennen lamaa. Omakotiliikkeeseen liittyi aikakauden monet arvot: viranomaiset yrittivät saada työläiset elämään paremmin, siveämmin ja mahdollisimman paljon ilman viranomaisten apua. Tästä syystä talot rakennettiin varsin suurille kaupungin omistamille vuokratonteille. Tontin vuokra oli halpa ja tontilla oli paljon tilaa kasviksien ja juuresten kasvattamista varten. Kaupunki vuokrasi lisäksi siirtolapuutarhamökkien paikkoja ja kasvimaita halukkaille.

Omakotiliikkeellä oli kasvatuksellisia päämääriä. Aikuisten työläisten täytyi oppia auttamaan itseään. Samaan tähtäsivät viranomaisten ja eri kansalaisjärjestöjen kotitalouskurssit, tai työttömyydestä kärsivien naisten auttamiseksi järjestetyt ompelukurssit. Koululaitoksen tehtävänä oli kasvattaa lapsista kunnon kansalaisia. Vähitellen 1930-luvun kuluessa kouluterveydenhuolto alkoi kiinnittämään entistä enemmän huomiota koululaisten terveyteen. Koululaisia alettiin järjestelmällisesti punnita, alipainoisille järjestettiin ylimääräisiä maitoannoksia ja köyhien lapsille ilmaisia ruoka-annoksia.

Samalla kun elintaso yleisesti nousi, nousi myös työläisten elämisen tasolle asetetut normit. Jälkiviisaasti voidaan väittää, että Tampere otti ensimmäisiä askeliaan kohti hyvinvointivaltiota. Kun yhteiskunnan apua sai vain köyhäinhoitojärjestelmään liittyvän tarveharkinnan jälkeen, ei apu ja avunsaaminen olleet ainoastaan positiivisia seikkoja. Vaan viranomainen sekaantui yhä enenevässä määrin yksilön elämään, tarkoituksenaan koko yhteisön etu.