Lain valvonta

Valtakunnallisesti kieltolain valvontaorganisaatio oli hyvin hajanainen ja suurin vastuu oli kunnalla. Tampereen kaupunginvaltuuston asettama raittiuslautakunta oli ensimmäinen koko maassa. Raittiuslautakunnan alaisuuteen palkattiin kaksi raittiusvalvojaa vuoden 1920 alusta, vaikka lautakunta näki tarpeelliseksi kolmen valvojan avun. Valvojilla oli kotietsintälupa, kuten myös kaikilla raittiuslautakunnan jäsenillä. Tästä syystä raittiusvalvojia usein kutsuttiin raittiuspoliiseiksi.

Kaupungilta valvojat saivat sadetakit ja polkupyörät laittomuuksien nujertamiseen. Raittiustoimisto perustettiin Aleksanterinkadulle raittiusyhdistys Taiston taloon, jossa valvojat ja lautakunnan sihteeri olivat tavattavissa iltapäivisin parin tunnin ajan. Poliisilaitoksella kieltolakirikokset kuuluivat siveysosastolle, jonka siveysetsivät toimivat tiiviissä yhteistyössä raittiusvalvojien kanssa. Myöhemmin siveysosasto muutettiin suojelusosastoksi, mutta osaston työnkuva säilyi samana. Useita kertoja joutuivat itse raittiuden valvojatkin oikeudessa syytetyksi, mm. väärien keinojen käytöstä.

"Raittiusviikon päättäjäisjuhla muodostui arvokkaaksi tilaisuudeksi, jossa yleisöä oli tungokseen asti." Kieltolain valvonnan ohella raittiuslautakunnan toimenkuvaan kuului raittiuden edistäminen. Raittiusviikkoja, -iltamia, ja -juhlia järjestivät ahkerasti myös raittiusseurat ja -piirit, työväenyhdistykset ja hengelliset yhdistykset. Artikkelit ja otsikot: Aamulehti 11/1931.

Raittiuslautakunnan vastuulla oli rikosten ehkäisy ja raittiusaatteen levittäminen, mikä lopulta johtaisi täysin raittiiseen yhteiskuntaan. Olihan kieltolaki tarkoitettu pysyväksi laiksi. Lautakunta pyysi erilaisia seuroja ja yhdistyksiä valitsemaan keskuudestaan raittiusasiamiehiä, jotka avustaisivat lautakuntaa tehtävissään. Asiamiehen valitsi vuonna 1921 yhteensä 30 järjestöä, jotka olivat etupäässä työväenjärjestöjä. Innokkaita yhdistyksiä oli vain 1920-luvun alussa ja lopulta koko raittiusasiamiestoiminta lakkasi.

Tärkein tehtävä oli lain noudattamisen valvonta. Oletuksena oli, että kaupunkilaiset valvoisivat toinen toistaan ja suurin osa rikoksista tulisi ilmi. Hetken aikaa raittiustoimiston aukioloaikoja pidennettiin ilmiantojen lisääntymisen toivossa, mutta niiden lukumäärä jäi alhaiseksi. Kiinniottoa hankaloitti myös se, että usein ilmiantaja ei halunnut paljastaa henkilöllisyyttään, eikä tietoja näin voitu pitää luotettavina. Raittiuslautakunta pettyi suuresti kaupunkilaisten haluttomuuteen tehdä ilmiantoja.

Raittiustoimistoa työllisti lisääntyvissä määrin raittiustodistusten antaminen, kun autot yleistyivät kaupungissa. Raittiustodistus oli pakollinen kaikille moottoriajoneuvojen kuljettajille. Tavoitteena oli autonajaja-ammattikunnan raitistaminen. Raittiuslautakunta pääsikin vuoden 1929 vuosikertomuksessaan toteamaan: "Harvoin enää kuulee valitteluja esim. pitkän linjan omnibusautojen ajajien juopottelusta."

Raittiudenvalvojat keskittyivät tarkkailemaan erityisesti matkustajakoteja ja kahviloita. Hienompiin ravintoloihin, kuten Hotel Tammeriin, ei menty ilman erittäin painavia todisteita, vaan tyydyttiin lähettämään varoituskirjelmä. Rautatieliikennettä tarkkailtiin erityisen tarkasti, etenkin Helsingin junia tultiin herkästi vastaan. Viinaa tuotiin kaupunkiin myös maanteitse, joilla valvojat partioivat öisin. Heillä oli apuna lista epäillyistä autoista, jotka ylipäätänsä olivat vielä melko harvinaisia Tampereella. Valvojille toimitettiin myös tunnettujen pirtutrokareiden valokuvia. Autot pysäytettiin suurilla piikkimatoilla, mutta trokarit ryhtyivät käyttämään erikoisrenkaita, jolloin autolla pystyi pakenemaan vielä jonkun matkan.

Kieltolain aikana takavarikoitiin Tampereella seitsemän autoa ja yksi polkupyörä. Vuosien 1920-1932 aikana takavarikoitiin melkein 15 700 litraa spriitä ja 300 pulloa hienompia juomia. Yhteensä kaupungissa pidätettiin 1244 henkilöä, tosin joitakin rikollisia pidätettiin useita kertoja. Sakkoja maksettiin lähes 900 000 markkaa. Kieltolakirikollisuus lisääntyi koko ajan ja erityisen vilkkaita olivat vuodet 1928-1930. Huippuvuosi oli 1930, kun yhteensä 220 henkilöä joutui syytetyksi kieltolakirikoksista. Kuitenkin vain pieni murto-osa rikollisista saatiin kiinni ja tuomittiin.

Salakuljetuksesta kiinni jääneiltä takavarikoitiin viinan ja kanistereiden lisäksi kulkuväline. Auton menettäminen valtiolle oli taloudellisesti raskasta, joten usein auto olikin "luvatta" käytössä sen oikealta omistajalta. Tällöin kulkuneuvo päätyi valtion sijasta auton omistajalle ja siten takaisin salakuljetuksen pariin. Kuva: Aamulehti.

Pirtun salakauppaa vähensi väkijuomien leviäminen laillista tietä. Lääkärit ryhtyivät myymään spriireseptejä, minkä suhteen raittiudenvalvojat olivat voimattomia. Raittiuslautakunnan pyynnöstä sosiaaliministeriön raittiusosasto suoritti Tampereella tutkimuksen vuonna 1921. Siinä selvisi, että suurin osa kirjoitetuista spriiresepteistä, joita oli yli puolet kaikista lääkemääräyksistä, oli kahden lääkärin kirjoittamia. Eläinlääketieteen tohtori Gröndahl ja lääket. lis. Cyrus Moberg kirjoittivat päivittäin satoja pirtureseptejä. Reseptin tarvitsevien määrä lisääntyi aina juhlapyhien aattona.

"Lähdemmekö pienelle kävelylle alas satamaan. Siellä on toisinaan saksalaisia laivoja, joista voi saada. Kalliiksi se tietysti tulee, mutta minulle ei ole tällä hetkellä ketään sopivaa apteekkituttavaa."(Mika Waltari: Suuri illusioni, 1928)

Tampereella liikkui runsaasti myös Turussa ja Helsingissä kirjoitettuja reseptejä. Reseptit kirjoitettiin yleensä yskään tai sydämen tykytykseen, mutta jopa "krooniseen alkoholismiin" sai spriireseptin. Spriin lisäksi sairauksiin määrättiin mm. viskiä ja hienoja ranskalaisia viinejä. Alkoholia ei kuitenkaan saanut antaa, jos sitä epäiltiin käytettävän juopumustarkoitukseen. Valtion alkoholiliikkeen valmistamat ja maahantuomat juomat myytiin apteekeille, jotka hyötyivät spriireseptikaupasta lääkäreiden ohella. Vuonna 1931 tehtiin huomautus Uno Hagbergin apteekista, sillä sinne tuotiin huomattavasti enemmän väkijuomalähetyksiä kuin muille. Hagbergin apteekki sijaitsi Kauppatorilla Kauppakadun ja Itäisen kadun kulmassa ns. Sanbergin talossa.

Vuonna 1924 Hagberg rakennutti itselleen mahtavan Pyynikinlinnan, jonka myöhemmin myi Emil Aaltoselle. Hagbergin koti tunnettiin myös pirtulinnan nimellä. Myös toinen apteekkari, Severi Haapanen, rakensi Pyynikille pramean kotitalon. Haapasen kodissa toimi myöhemmin nykytaiteen museo ja Willa Mac.