Kieltolakirikollisuus

Kieltolakia seurasi voimakas salakauppa. Pirtua tuotiin Suomen rannikolle lähinnä Virosta, Ruotsista ja Saksasta. Satamista spriilastit kuljetettiin sisämaan kaupunkeihin. Kieltolakirikollisuus ei ollut järjestelmällistä, vaan yleensä satunnaista. Satamissa salakuljetus oli lähinnä ulkomaalaisten käsissä, mutta 1920-luvun lopulla suomalaiset yhä useammin itse olivat vastuussa maahantuonnista. Vain hyvin pieni osa maahantuodusta spriistä saatiin takavarikoita ja hyvin pieni osa rikollisista jäi kiinni.

Tyypillinen tamperelainen kieltolakirikollinen oli salakuljetuksesta tuomittu, nuori naimaton mies. Naisten osuus kaikista rikoksista oli noin 10 %, mutta heidän suhteellinen osuutensa myyntirikoksista oli huomattavasti suurempi. Usein rikoksia tekivät yhdessä aviopuolisot, perheet tai naapurukset. Yleensä kieltolakirikolliset kuuluivat työväkeen, yleisin ammattinimike oli sekatyöläinen. Mukana oli myös paljon työttömiä.

Kieltolakirikoksia tekivät erityisesti 20-40 vuotiaita miehet, joihin vetosi salakuljetuksen ja -myynnin tuoma jännitys ja helpot tienestit. Kuva: Tampereen museoiden kuva-arkisto.

1920-luvun lopussa alkanut yleismaailmallinen lama oli yksi syy kieltolakirikollisuuden lisääntymiselle, sillä salakuljettamalla sai tienestejä pienellä riskillä. Rikolliset saivat hyvin harvoin vankilatuomion, yleensä rangaistus oli pieni määrä sakkoja, jos ylipäätänsä jäi kiinni. Kieltolakia rikkomaan houkutti rahan lisäksi myös seikkailunhalu. Vaikka kieltolakirikollisia paheksuttiin, harvat pitivät heitä todellisina rikollisina.

Tampereella suurin osa rikollisista tuomittiin kuljetustoiminnasta. Pirtua kuljetettiin kaupunkiin veneillä, junalla ja autoilla pääasiassa Helsingistä ja Turusta. Rautatieasemalla tehtiin paljon pidätyksiä ja junasta tulijat olivat suhteellisen helppo tarkastaa. Junavaunuista myös takavarikoitiin paljon "ainetta" sisältäviä laukkuja, joille ei ilmaantunut omistajaa. Autoliikenteen valvonta oli vaikeampaa, vaikka maanteitä ei tullut Tampereelle kuin muutama. Säännöllisen tarkkailun alla olivat myös ajuriasemat ja ajurit sekä autonkuljettajat.

Alkoholin valmistus oli harvinaista, sillä kaupungissa spriin tarjonta oli runsasta. Maaseudulla pidätyksiä alkoholin valmistusrikoksista kyllä tehtiin.

Alkoholin myyntirikoksista oli vaikea saada riittävästi näyttöä saati tuomita. Salamyynti ravintoloissa ja kahviloissa oli hyvin yleistä. Salakapakoissa tarjoiltiin kovaa teetä, jossa spriitä oli sekoitettu teehen, sekä plöröä, jossa sekaisin oli pirtua ja limonaatia. Kahvila-ravintolat olivat erityisessä tarkkailussa, mutta yleensä paikan omistaja kielsi tienneensä salakaupasta. Sakot sai useimmiten tarjoilija, jos riittävän painavat todisteet saatiin.

Lehdet raportoivat harva se päivä kieltolakirikkomuksista ja niiden oikeudenkäynneistä. Kuva: Aamulehti, 15.11.1931.

1920-luvulla Tampereella oli 50-70 kahvilaa, joista etenkin Tammelassa, Juhannuskylässä, Viinikassa ja Amurissa sijainneet työläisten suosimat kahvilat olivat epäilyksen alla. Salamyynti oli yhtä yleistä myös hienommissa paikoissa, kuten Ilmarinkatu 10:ssä ja Hotelli Tammerissa, mutta niihin ei tehty pistotarkastuksia, vaan lähetettiin ensin varoituskirje. Toisinaan tarkastuksen tekijä saatiin kääntymään ovella lahjoittamalla hänelle väkijuomia.

" 'Konjakkiteetä…Tässä on varmasti spriitä mukana. Maku ei ole oikein hyvä.' Ravintola oli melkein tyhjä. Huoneen toisella puolella istui joku pankinjohtaja naisensa kanssa." (Mika Waltari: Suuri illusioni, 1928)

Myös yleiset saunat, matkustajakodit ja hotellit olivat tunnettuja myyntipaikkoja. Hotelli Emmauksen huoneesta numero 33 löydettiin jopa väliaikainen pullottamo. Syytetyt kielsivät pullottaneensa myyntiin ja kertoivat alkoholin olevan lahja venäläiselle sirkustaiteilijalle, joka oli opettanut heille temppuja. Syytetyt liimasivat pulloihin etiketit, jotta pullot näyttäisivät siisteiltä. Tässä tapauksessa tarinaan ei uskottu ja vastaajat tuomittiin sakkoihin.

Pääasiassa myynti tapahtui kuitenkin yksityisasunnoissa, mitä puhelimen yleistyminen lisäsi. Mm. elokuvateatteri Maximin seinällä oli puhelimen vieressä numero, josta saattoi kätevästi tilata väkijuomia.

"Hän nousi ja meni eteiseen puhelimen luo. Korte seurasi häntä ja mutisi tietävänsä hyvän numeron, josta sai koska tahansa. - Liian myöhäistä, saakeli … eikö ketään … No, täältä tullaan hakemaan … viskiä … eikö mitään muuta … no, varatkaa ainakin pari pulloa." (Mika Waltari: Suuri illusioni, 1928)

Toiseksi yleisin kieltolakirikos Tampereella oli alkoholin luvaton varastossapito. Spriin varastoinnista tuomittujen määrä kasvoi vuosi vuodelta. Tähän vaikutti varmasti se, että jo kertaalleen tuomittujen luokse tehtiin useita kotitarkastuksia. Sprii saatettiin piilottaa lattian ale, talon perustuksiin tai huonekaluihin. Jotkut tosin pitivät pirtunsa esillä, esimerkiksi ämpärissä keittiön lattialla. Suuremmat määrät varastoitiin usein kauemmas, esimerkiksi metsikköön tai pihamaalle.