Noidat ja noitavainot Hämeessä ja Ylä-Satakunnassa

© Marko Nenonen ja Timo Kervinen
Julkaistu teoksessa 'Tampere: tutkimuksia ja kuvauksia IX', s. 31-61. Toim. Jouko Jaakkola ym. Tampere 1988. Kuvioiden ilmiasua on muutettu.

Sivu 1 (2)
Sivulle 2...

Maailmankulttuuria korpimailla?

Noitaoikeudenkäynnit yleistyivät Suomessa 1500-luvun puolivälissä, sata vuotta myöhemmin kuin Keski-Euroopassa. Hämeessä ja Ylä-Satakunnassa noitaoikeudenkäynnit yleistyivät samaan aikaan kuin muuallakin Suomessa; tässä suhteessa sisämaan korpiseudut ja Päijänteen rannat olivat yhtä nykyaikaisia kuin rannikko-Suomikin. Eniten oikeudenkäyntejä oli Varsinais-Suomessa, Ala-Satakunnassa ja Pohjanmaalla. Näillä alueilla lienee ollut 2/3 yli 1500 suomalaisesta noituus- ja taikuusoikeudenkäynnistä.[1]

Yleensä sisämaassa oli vähemmän oikeudenkäyntejä. mutta joillakin sisämaan seuduilla noitaprosesseja oli yhtä paljon kuin joissakin rannikkopitäjissä. Hämeessä ja Ylä-Satakunnassa tiedetään 79 ihmisen joutuneen noituudesta tai taikuudesta syytetyksi. Todellisuudessa määrä on ollut yli sata. Ei voida sanoa, että läntisessä sisämaassa olisi ollut erityisen vähän noituus- ja taikuusprosesseja. Kun otetaan huomioon väestön määrä ja se, että paikoin melkoinen korpi erotti väkeä toisistaan, täytyy pikemminkin kummastella oikeudenkäyntien määrää.

Oikeudenkäyntejä oli silti selvästi vähemmän kuin esimerkiksi Ala-Satakunnassa. Hämeessä ja Ylä-Satakunnassakaan prosessit eivät jakautuneet tasaisesti eri pitäjien kesken. Eniten syytettyjä oli Vesilahdella ja Sysmässä mutta sen sijaan esimerkiksi Lempäälän käräjillä syytettiin noituudesta hyvin harvoin. Se, että noituudesta ja taikuudesta syytettiin harvoin, ei ollut pelkästään sisämaan erityispiirre. Uudellamaallakin oli vain muutamia noitaoikeudenkäyntejä. Eikä noituuden ja taikuuden maantiede ole muutoinkaan yksinkertaista: Lappi oli jo 1600-luvulla kuuluisa noidistaan mutta noitaprosesseja siellä oli vain muutamia.

Jo edellä olevan perusteella voi havaita, että teorialle noitavainojen leviämisestä Keski-Euroopasta Suomen rannikolle ja sieltä sisämaahan on vain vähän kantimia. Kun vielä 1600-luvullakin oikeudenkäynnit olivat jotakuinkin samoilla seuduilla kuin jo 1500-luvulla täytyy noituus- ja taikuusoikeudenkäyntien synnylle löytyä muita selityksiä.[2]

Asia ei ole vain niin että toisilla alueilla oli prosesseja paljon ja toisilla vähän tai ei lainkaan. Prosessit olivat myös erilaisia eri aikoina ja eri alueilla - sekin seikka joka on osoittautunut kiusallisen konstikkaaksi selitettäväksi. Tässä artikkelissa tarkastelemme 1500- ja 1600-luvun hämäläisiä ja yläsatakuntalaisia noituus- ja taikuusprosesseja sekä niiden erityispiirteitä Suomen ja muun Euroopan noitavainojen joukossa.

Mitä olivat noituus ja taikuus

Luudalla lentävät noidat

Nykyään tarkoitetaan noituudella taikuudella ja magialla lähes mitä tahansa outoa tai itse kullekin selittämätöntä ilmiötä. Mielikuvissa noita on pääsiäiskorttien vanha luudalla lentävä nainen joka kuljettaa mukanaan kissaa ja kahvipannua. 1600-luvulla kahvia vasta kokeiltiin mutta noitien pöytiin kahvi ei ollut ennättänyt ja syytettyjen kertoman perusteella seuralaisenakin oli useimmiten vuohipukki tai koira kuin kissa.

Pääsiäiskorttien lentävä noita kertoo Suomessa harvinaisesta noitakulttuurista. Teoria lentävistä noidista syntyi Keski-Euroopassa vasta 1400-luvulla.[3] Tämän kirkollisen noitateorian mukaan oli olemassa noitia jotka seksuaalisten himojensa ajamina ja maallisen mammonan toivossa lentävät paholaisen avulla paholaisen juhliin noitasapattiin. Juhlissa syötiin juotiin ja irstailtiin ja saatettiinpa irvokkaissa menoissa uhrata myös lapsia. Oppi noitasapattia viettävistä noidista hyväksyttiin Suomessa vasta 1600-luvun puolivälissä; sitä ennen asiaa oli epäilty mm. Turun akatemian väitöskirjoissa. Teorian vakiinnutti Suomen piispa Johannes Gezelius vanhempi,[4] aikansa oppineimpia miehiä.

Noitasapatti-epäilysten vuoksi Hämeen ja Ylä-Satakunnan käräjillä tiedetään syntyneen vain yhden oikeudenkäynnin. Vuonna 1675 selvitettiin Tyrväällä epäilyjä kun 13-vuotias Matti Matinpoika kertoi harmaapukuisen miehen vieneen hänet paimenesta "vuoreen". Vuoressa eli Blåkullassa - kuten noitasapattia Ruotsin valtakunnassa nimitettiin - Matti oli nähnyt lautamies Pertti Jaakonpojan ja Riitta Erkintyttären. jotka saivatkin käräjillä selitellä menojaan. Riittävää näyttöä oudosta matkasta ei kuitenkaan löytynyt ja asia lykättiin. Käsittelylle ei ole löytynyt jatkoa.[5] Aivan vieraita tällaiset tarinat eivät olleet sisämaassakaan. sillä toisenkin yläsatakuntalaisen lapsen tiedetään samoihin aikoihin kertoneen Kokemäen käräjillä oudosta matkastaan.[6] Hämeestä vastaavia oikeudenkäyntejä ei tunneta.

Suomessa oppi paholaiskulttia harjoittavasta noidasta oli keskieurooppalaista tuontitavaraa. Ilman tätä kirkollista noitateoriaa ketään ei olisi syytetty lentämisestä noitasapattiin. Mutta - tuolloinkin! - uusi oppi istui tänne huonosti: vain Ahvenanmaalla ja Pohjanmaalla 1600-luvun lopulla muutamat kymmenet ihmiset saivat syytteen paholaiskultista. Muualle Suomeen oppi ei kotiutunut.

"Ei sinun pidä kauan kyntämän ...!"

Yleensä noituudesta tai taikuudesta syytetyn ei edes epäilty viettäneen aikaansa noitasapatissa. Häntä syytettiin siitä, että oli noitumalla vienyt toiselta hengen, aiheuttanut sairauksia tai vahingoittanut omaisuutta. Tavanomainen oli myös syyte erilaisten taikojen käytöstä. Taioilla vaalittiin terveyttä, taloudenpitoa ja karjan eloa.

Pelkkä uhkaus saattoi käydä toteen - niin uskottiin - ja kun se oli tullut todeksi, oli tapahtunut noituminen. Särmikäs kielen käyttö pantiin mieleen. Tuomas Juhanpoika Marjoniemestä oli tokaissut uhittelevalle ja uutta veitseä heiluttaneelle kiistakumppanilleen. että "sillä weitsellä sinun pitä sen teuran tekemen, Jostas Kauwan Kyllä Jwsta (=juosta -kirj. huom.) saat", kuten ruotsinkielinen kirjuri asian poikkeuksellisesti suomeksi on merkinnyt. Puukkoa ei käytetty mutta kina jatkui: "ei sinun pidä Cauwan sinun Hewoisellani Kyndämän, Kyllä hän mainitan ennen midhsommarita (=juhannus - kirj. huom.). , mutta älä näitä minun sanoiani, kertoi kertoi ystäwäiseni", oli Tuomas todennut miehen hevosesta. Kun hänelle oli vastattu "eij sinus Ikenä sitä miestä ole," oli hän yltynyt: "Minäkö? En minä sitten ikäneni Tuomas ole, Jolleij hän toten tapahdu." Ja niin kävikin. että juhannusviikolla karhu repi pellolla hevosen kuoliaaksi. Pahempaakin seurasi kuten uhattu oli: uudella veitsellä rehvastellut mies iski veitsellään naapurinsa hengiltä ja pakeni teille tuntemattomille. Tuomaan sanat olivat käyneet toteen.[7]

Ruovedellä vuonna 1624 Lisbeta Antintytär Visuvedeltä epäili, että Lauri Johanneksenpoika oli noitunut hänen miehensä hengiltä. Koska asiaa ei varmasti voitu selvittää. syyllisyys ratkaistiin ns. puhdistusvalalla. Lauri vannoi viattomuuttaan ja sai tuekseen vaaditut yksitoista hyvämaineista henkilöä, jotka omalla valallaan vannoivat uskovansa Laurin syyttömyyteen.[8]

Petoeläinten nostaminen noituuden keinoin karjan ja hevosten kimppuun oli tavanomainen syytös Hämeessä. Ensimmäinen tuntemamme petojen nostamisesta annettu tuomio on Asikkalasta vuodelta 1561. Hormilan Olavi Olavinpoika tuomittiin 40 mk sakkoon siitä, että hän oli nostattanut karhuja ja susia rahvaan karjan ja hevosten kimppuun[9] Vesilahdella 1629 päädyttiin käräjille, kun Sounalan Perttu Pertunpoika oli piispallekin kertonut, että Lauri Yrjänänpoika Niemenkylästä oli nostanut susia karjan kimppuun. Lisäksi Pertun mukaan Lauri oli tuhonnut hänen kylvösiemenensä. Käräjillä Perttu ei osannut kuitenkaan asiasta mitään todistaa ja kun muutkaan eivät tienneet Laurista mitään pahaa, tuomittiin Perttu suureen 40 mk sakkoon perusteettomasta kanteesta.[10]

Asikkalan käräjillä 1646 syytettiin Hirvelän Markku Sipinpoikaa karhujen ja susien noitumisesta Hujansalon miesten karjaan. Syytettä ei alkuun otettu vakavasti sillä sen taustalta paistoi lihava maariita. Muitakin epäilijöitä kuitenkin löytyi. Rovasti Orraeus tiesi kertoa erään talonpojan epäilyistä. Lisäksi kerrottiin Sipinpojan kaadattaneen kontiolla yhdeksän Paason kyläläisten hevosta. Entinen kruununvouti Jaakko Nukari todisti, että syytetty oli ollut tuomiolla myös aiemmin mutta hänet oli vapautettu sen vuoksi, että hän oli näytellyt kaatumatautista. Kukaan ei kuitenkaan tiennyt, että moinen tauti olisi häntä ennen tai jälkeen vaivannut.[11]

Petojen aiheuttamat vahingot olivat tuiki tavallisia mutta vahinko johti noitaoikeudenkäyntiin hvvin harvoin Vielä 1800-luvun alkupuolella väitettiin -luultavasti liioitellen - petojen surmanneen yksinomaan Heinolan kappelissa 10 vuoden aikana 150 hevosta, 450 nautaa ja 600 lammasta.[12] Vahinkoa kärsinyt ryhtyi syyttämään toista henkilöä noituudesta vain jos hänellä oli jokin erityinen syy epäillä noituutta Vahingon kärsineellä oli myös selvä käsitys siitä, kuka oli vahingon noitunut ja miksi hän oli sen tehnyt. Tavallisesti motiiviksi esitettiin riita. Karjanomistaja saattoi turvautua myös toiseen syntipukkiin: hän saattoi vaatia paimenelta metsän peittoon joutuneen eläimen korvaamista -Tällaisiakin tapauksia tunnetaan.[13]

Epäilyt petojen nostattamisesta eivät loppuneet 1600 - luvun kuluessa. Mm. vuonna 1703 syytti Tennilän Matti Juhonpoika Hollolan käräjillä naapuriaan Kaarlo Erkinpoikaa siitä että tämä oli saanut karhun repimään hänen nautansa. Tässäkin tapauksessa teon motiiviksi esitettiin asianomistajan ja syytetyn väliset vanhat riitaisuudet. Lautakunta vapautti epäillyn. sillä Matti ei voinut syytettään todistaa. Näyttöä arvioitaessa otettiin huomioon sekin, että karhu ohi kesällä surmannut myös syytetyn hevosen. Sen vuoksi ei ollut luultavaa, että hän olisi hallinnut metsän petoja.[14]

Usein epäiltiin myös oluenpanon menneen noitumisen vuoksi pilalle.[15] Olut oli jokapäiväinen ruokajuoma - maitoa käytettiin hyvin vähän. Olutta myös myytiin, joten sillä ohi valmistajalleen taloudellista merkitystä.

Taian taika

Taikojen teko oli tavanomaista ja niitä tehtiin mitä erilaisempien askareiden yhteydessä. Taialla tavoitettiin onnea menestystä suojaa ja terveyttä. Lemmenostoonkin taika kävi jollei toivottu rakkaus muutoin näyttänyt syttyvän. Lemmenostotaika ei aina tullut esille taikuusjutun yhteydessä vaan silloin tällöin rakkaus oli jo kantanut muitakin hedelmiä, joiden seuraamusten setvinnässä taikakin tuli esille. Hattulan talvikäräjillä 1684 valtuusmies (ombudsman) Kustaa Heikinpoika myönsi "hyvinkin maanneensa” ("wähl beblandelsse haftt") tenholalaisen Sofia Antintyttären kanssa ja syyllistyneensä siten salavuoteuteen. Kustaa kuitenkin kielsi olevansa Sofian lapsen isä. Hän oli kuullut, että Sofia olisi tiputtanut kolme veripisaraa Gabriel Lakkosen juomaan yrittäen tällä tavoin saada Gabrielista itselleen miehen. Vielä Kustaa pyysi, ettei häntä tuomittaisi ennen kuin Sofiankin asia selviäisi. Pyyntöön ei suostuttu vaan Kustaa sai salavuoteudesta - so. esiaviollisesta sukupuoli-suhteesta - suuren 40 mk sakon ja kirkkorangaistuksen. Sofian oli määrä tulla seuraaville käräjille selvittämään omia tekojaan.[16]

Kun palvottiin väärää jumalaa

Taikuutta oli myös uhraus. Epäjumalanpalvelukseksi katsottiin esimerkiksi puuristien äärellä metsässä pidetyt menot. joissa turvauduttiin vanhoihin jo esi-isien aikoina hyviksi havaittuihin jumaliin tai pyhimyksiin. Kirkkoherra valitti käräjillä vuonna 1645 että Asikkalan kylissä esiintyi sopimatonta epäjumalanpalvontaa ja puuristien väärinkäyttöä. Kirkon kuudennusmiehet ja lautamiehet velvoitettiin hävittämään pakanalliset ristit. Samalla uhattiin kirkkorangaistuksella ja julkiripillä niitä. jotka vielä uskaltaisivat tätä epäjumalanpalvelusta harjoittaa.[17]

Uhriateriat olivat tavallisia vielä 1600-luvulla mutta käräjille niistä kulki tieto harvoin. Rautalammin pitäjän kesäkäräjillä 1699 syytti eräs sotaväen alipäällikkö Joutsensalmen Lauri Hyvöstä siitä. että tämä teurasti joka syksy lampaan maanhaltijan (Tompteråån) kunniaksi ja syötti sen talonväelleen. Hyvönen tunnusti pitä jässä noudatettavan sellaista tapaa. että syksyllä viljansa leikanneet talonpojat teurastivat lampaan talonväkeä varten sekä tarjosivat ohrista pantua olutta. Sadosta kiitettiin kuitenkin Hyvösen mukaan Jumalaa eikä maanhaltijaa. Seurakunnan uusi kirkkoherra Aaron Hoffren väitti kuitenkin, että paikkakunnan tavan mukaan lammas teurastettiin maanhaltijan kunniaksi ja nautittiin navetassa. Navetassa odoteltiin sitten iltaan saakka ja illan pimetessä luut heitettiin ulos. Hyvösen kiistäminen ei auttanut vaan tapa maksoi hänelle 40 mk sakon.[18]

Harvinaista tietoa pakanallisen jumalan Ukon palvonnasta sisältyy Hauhon, Tuuloksen ja Lammin käräjien pöytäkirjaan 19.-20.11.1662. Kannattanee lainata pöytäkirjaa pitkästi vaikka sen tutkijat jo hyvinkin tuntevat:

"Papisto syytti Kokkilan Sipi Antinpoikaa siitä, että tämä oli viekotellut naapureitaan sekä miehiä että naisia, pakanalliseen jumalanpalvelukseen Hän oli näet keväällä suuren kuivuuden aikana käynyt kehottamassa naapureitaan valmistamaan muutamia kann uja olutta, seuraamaan häntä rantaan ja juomaan Tordönin (s.o. Ukon) maljan ja pyytämään tältä sadetta. Muutamat heistä olivat noudattaneet kehotusta, langenneet järven rannalle polvilleen ja Sipi oli itse astunut veteen aina vyötäisiinsä asti, heittänyt käsillään vettä ilmaan sekä juonut siellä maljan. Sen lisäksi hän oli muutenkin harjoittanut loitsimista ja taikauskoisia menoja, jonka tähden papisto pyysi, että häntä rangaistaisiin hänen harhaopistaan.

Tämän johdosta Sipiltä kuulusteltiin, oliko hän sillä tapaa menetellyt, jolloin hän kyllä tunnusti kehottaneensa naapureitaan lähtemään hänen kanssaan rantaan rukoilemaan Jumalalta sadetta ja juomaan Hänen maljansa. mutta ei Tordönin (Ukon) tai jonkun muun, niin kuin häntä syytettiin. Sen voivat todistaa hänen seurassaan olleet, nimittäin vanha ratsumies Martti Jaakonpoika, Maunu Heikinpoika, Riitta Sipintytär, Aune Fransintytär ja Valpuri Martintytär, kaikki Kokkilan kylästä. Nämä todistivat kaikki niin kuin Sipi eivätkä halunneet ilmaista noudattamiaan pakanallisia menoja, vaikka heitä monin tavoin kehotettiin lausumaan totuus, vieläpä koetettiin viekotella siihen. Mutta lopulta saatiin vanha ja yksinkertainen (eenfåldigh) Maunu Heikinpoika tunnustamaan Sipin käyneen talosta taloon vaatien kokoontumaan järven rannalle ja juomaan Tornödin (Ukon) maljan, että paremmin saisivat sadetta. He olivatkin hänen neuvoaan noudattaneet, koska hän sanoi sen ennen auttaneen, ostaneet 9 kannua olutta, langenneet polvilleen piiriin ja Sipi oli heille sanellut seuraavaan tapaan, kuinka heidän oli maija juotava: Pyhä Ucko jllman Isä, Jumalan käskyläinen, sadetta sinä meilen suo, ettei cuivuis Kucka Caunis, wilia wihelä waipuis jne. Ja kun he sitten kukin puolestaan olivat maljan juoneet ja lukeneet sekä sitä ennen että sen jälkeen "Isä meidän" kolme kertaa, oli Sipi yksin mennyt järveen. heittänyt käsillään vettä ilmaan sekä juonut maljan lausuen edellä mainitut sanat. Sitten kukin heistä oli lähtenyt kotiinsa erästä puroa pitkin ja siitä Sipin neuvosta heittäneet vettä toinen toistensa päälle sanoen näin satakoon.

Muut kutsuttiin nyt sisään ja heille ilmoitettiin Maunun tunnustus, jolloin heidän kaikkien täytyi myöntää niin tapahtuneen, mutta he väittivät Sipin kieltäneen sitä tunnustamasta. Eikä Sipi itsekään heidän tunnustuksensa jälkeen voinut sitä kieltää. Hän lausui vain suuren kuivuuden pakottaneen hänet niin tekemään, koska se ennen esi-isien käyttämänä oli auttanut eikä heitä siitä ollut pantu syytteeseen.[19]"

Esi-isiin ja suureen ahdinkoon vetoaminen ei auttanut. Myös Isä meidän-rukouksen toistaminen loitsunomaisesti moneen kertaan oli taikuutta. Sipi joutui lisäksi tunnustamaan toimineensa myös parantajana. Hän oli parantanut pistoksia valmistamansa voiteen ja loitsun avulla. Hän sai kuolemantuomion. Mikael Agricola kertoi[20] , että Ukon palvontaan liittyi juominkeja ja muutakin hillittömyyttä: Siihen haettiin Ukon vakka / niin juopui piika että Akka / Sitten paljon häpeää siellä tehtiin / kuin sekä kuultiin että nähtiin. Sipi Antinpojan järjestämien juominkien laadusta pöytäkirja ei tarkemmin kerro.

Oppineiden magia

Noitavainojen aikaan kukoisti myös oppineiden magia. Magia on yksi nykyisen kokeellisen tieteen monia juuria. Taikuudesta se erosi eniten siinä, että opit olivat kirjoissa ja kansissa ja periaatteessa siis vain lukutaitoisten saatavissa. Monimutkaisimmillaan maagikkojen käsitykset olivat konstikkaissa ja vaikeasti ymmärrettävissä filosofisissa järjestelmissä. Oppineita maagikkojakin joutui oikeuteen - mm. Turun akatemiassa [21] - mutta arvata voi, että Suomen käräjille maagisten teosten tutkijoita löytyi vähän. Magia-kirjoja kierteli ylioppilaiden, teinien ja yliopiston opettajien keskuudessa rannikon kaupungeissa [22], mutta vuonna 1639 perustetussa Hämeenlinnan kaupungissa sellaisia ei tiedetä tavatun.

Noituus ja taikuus rikokseksi

Epäilyt ja syytteet noitakäräjillä eivät aina olleet samanlaisia. Myös laki sääti eri rikoksista eri tavoin. Noituudella vahingoittaminen eli varsinainen noituus (lat. maleficium) oli ikivanha rikos jo vainojen aikaan. Jo Hammurabin laissa (n.1700 e aa.) säädettiin noituusepäilyjen tutkimisesta. Jollei syyttäjä voinut näyttää asiaa toteen syyllisyys ratkaistiin ns. jumalantuomiolla. Syytetyn oli mentävä virtaan ja jos hän hukkui syyttäjä sai syylliseksi osoittautuneen talon. Jos hän selviytyi epäilijä surmattiin ja se. jota epäiltiin. sai syyttäjänsä talon. Uudella ajalla vesikoe ratkaisi toisin: viaton saattoi hukkua elleivät häntä pidätelleet köydet pelastaneet häntä.[23] Syyllistä piru piti pinnalla.

Ruotsalaisissa maan- ja kaupunginlaeissakin noituus oli säädetty rikokseksi. Noituudella tarkoitettiin vain vahingoittavaa noituutta.[24] Taikuudesta ei maan-tai kaupunginlaissa ollut säädetty ja lieneekin niin. että taioista - karjataioista loitsuista yms. - rangaistiin alkuun vain kirkon piirissä. 1500-luvulla annettiin ensimmäiset valtakunnalliset säädökset, joissa taikojen teko säädettiin myös maalliseksi rikokseksi.[25]- Käytännössä taikuussäädösten merkitys jäi pieneksi ennen 1600-lukua: valtakunnan emämaan puolella noituus oli tavallisin syytös 1610-luvulle asti ja Suomessa esimerkiksi Ala-Satakunnassa taikuussyytösten käsittely käräjillä yleistyi vasta 1650-luvun jälkeen.[26] Näin Padasjoen Jokioisten Dordi Pekantytärkin jäi tuomiotta Padasjoen käräjillä vuonna 1644. Dordi oli sairastanut muutaman vuoden ajan pahaa vapinaa (puistatustautia). Häntä oli neuvottu menemään metsään - jos jaksaisi - ja halkaisemaan pihlaja, josta kolmesti läpi kulkemalla pääsisi sairaudesta. Dordi oli tehnyt niin mutta sanoi, ettei ollut mitään noituutta harjoittanut. Myös lautakunta todisti ettei hänen tai hänen sukunsa tiedetty sekaantuneen noituuteen. Dordi - joka oli jo suljettu ehtoolliselta epäilyjen vuoksi - vapautettiin vaikka taian teko oli ollut ilmiselvää.[27]

Paholaiskultti katsottiin vakavaksi ja kuolemalla rangaistavaksi rikokseksi riippumatta siitä. aiheuttiko noitasapatissa vieraillut mitään vahinkoa tai tekikö hän taikoja. Paholaiskultista tuomitsemiseen löydettiin perusteet Raamatusta, jossa todetaan mm. ettei velhonaisen tule sallia elää (2. Moos. 22: 18). Tuomion perusteleminen Raamatun lauseilla ei enää tuolloin ollut epätavallista. sillä noihin aikoihin tuli Euroopassa tavaksi yhä useammassa rikosasiassa viitata Raamatussa säädettyihin rangaistuksiin.[28] Myös oppineita maagikkoja tuomittiin Raamatun perusteella kuolemaan.[29] Edellä mainittu Raamatun lause tarkoitti kuitenkin vielä 1100-luvulla vain karkoittamista uskovien yhteisöstä. Vasta myöhemmin ilmaisua tulkittiin niin, että noituuteen syyllistynyt oli teloitettava.[30]

Noituus oli siis jo vainojen aikaan ikivanha tapa ja ikivanha rikos. Taikuus oli ikivanha tapa mutta uusi rikos. Paholaiskultti oli sekä uusi tapa (uskomus) että uusi rikos. Vielä vuonna 1734 säädettiin valtakunnan laissa noituudesta ja taikuudesta aikaisempaakin ankarammin. Käytännössä tuon lain noituus- ja taikuuspykälien merkitys jäi vähäiseksi, sillä käräjillä asiaa käsiteltiin jo harvoin ja tuolloinkin kyse oli yleensä vain jumalanpilkkaan verrattavasta taikuudesta.

Vuonna 1779 poistettiin laista noituudesta säädetty kuolemantuomio. Sen sijaan ammattimainen tietäjän tai taikojan toimen harjoittaminen on yhä Suomen laissa mainittu rikos. Vuodelta 1889 peräisin oleva rikoslaki säätää siitä 42. luvun 8. pykälässä. Rikoslain uudistuksen yhteydessä pykälä tullee poistettavaksi. Uudistusta pohtinut komitea piti noituutta "ilmeisen kelvottomana rikoksen suorittamiskeinona" eikä yleinen järjestys ja turvallisuuskaan edellytä "tällaisen ilmivaarattoman teon rankaisemista.[31] "

Noidan jäljillä

Turun ja Porin läänin tileistä vuodelta 1650 satojen kuittien joukosta löytyy kuitti menoista. joita linnannihdille ja pyövelille oli koitunut kahden noituudesta tuomitun rangastuksen täytäntöönpanosta. Kuitissa todistettiin, että valtion - eli kuten tuolloin sanottiin: kruunun - verotuloista oli vähennetty kyseiseen tarkoitukseen kuluneet 12 taalaria ja 12 äyriä hopearahaa.[32] Kuitti kertoo paitsi noituustuomioista myös hallinnosta ja ehkäpä rohkealla mielikuvituksella siitä löytyy muutakin ajan patinaa. Siksi kannattanee kääntää kuitti kokonaisuudessaan:

Historian tutkijoilla on muitakin lähteitä noitaoikeudenkäyntien selvittämiseksi. l500-luvulta alkaen on säilynyt sakkoluetteloita, joita alettiin pitää sen selvittämiseksi paljonko kruunulle kuului sakkorahoista. Nekin siis olivat tilikirjoja, eivät oikeuden ja rikoksen vuoksi syntyneitä asiakirjoja mutta ne kertovat sakon aiheen. määrän ja maksajan - silloin tällöin paljon muutakin. Alioikeuden pöytäkirjat eli ns. tuomiokirjat ovat rikosoikeudellista lähteistöä. Niitä on säilynyt lähes yhtenäinen sarja 1620-luvulta alkaen. Pöytäkirjoja on eri pitäjistä tuhansia sivuja. Kun rikos- ja riita-asioiden lisäksi käräjillä käsiteltiin myös erilaisia hallintoasioita, lähes jokainen pitäjäläinen on pöytäkirjoissa joskus mainittu. Syytetyistä, tuomituista ja syyttäjistä kertovat myös veroluettelot ja kirkon asiakirjat.

Kuva: KUITTI TURUN LINNANNIHDIN JA PYÖVELIN KULUISTA, JOITA HEILLE KOITUI KAHDEN NOITUUSTUOMION TÄYTÄNTÖÖNPANOSTA V. 1650. (Läänintilit. VA 7421:532) Valpuri Kyni oli kotoisin Tyrvään Liitsolasta. Häntä syytettiin noituudesta mm. Huittisten käräjillä vuonna 1649 ja hänet tuomittiin kuolemaan. Kuolemantuomiota ei vahvistettu, joten kuitissa mainitulla rangaistuksella tarkoitetaan luultavasti ruumiinrangaistusta. Todennäköisesti hänet piiskattiin ja karkoitettiin. Vuonna 1653 tuomittiin kaksi talonpoikaa siitä, että he olivat antaneet karkoitetulle Valpurile ruokaa. Olavi Luikon vaiheista ei toistaiseksi ole löytynyt tietoja.

• Sivulle 2

• Takaisin etusivulle
• Sisällysluettelo

Viitteet: