Noidat ja noitavainot Hämeessä ja Ylä-Satakunnassa

© Marko Nenonen ja Timo Kervinen
Julkaistu teoksessa 'Tampere: tutkimuksia ja kuvauksia IX', s. 31-61. Toim. Jouko Jaakkola ym. Tampere 1988. Kuvioiden ilmiasua on muutettu.

Sivu 2 (2)
Takaisin sivulle 1...

Hämäläiset ja yläsatakuntalaiset noitaoikeudenkäynnit

Alue

Kartta...

Nykyinen Pirkanmaa kuului 1500- ja 1600-luvulla Turun ja Porin läänin sekä Yli-Satakunnan kihlakuntaan. Pirkanmaa on kuitenkin osa historiallista Hämeen maakuntaa. Hämeen maakunta ylettyi syvälle nykyiseen Keski-Suomeen aina Pihtiputaalle asti joka sekin tuolloin kuului Rautalammen suureen mutta harvakseltaan asuttuun hallintopitäjään. Kun tarkastellaan Hämeen ja Ylä-Satakunnan noitaprosesseja tarkastellaan sisämaan salojen ja korpien noitaprosesseja:

Kautta 1500- ja 1600-lukujen oli koko Hämeen maakunta auttamattomasti syrjäseutua. Sisämaana se oli vain toisten maakuntien kautta yhteydessä emämaahan, mutta samalla se rajamaakuntien monikymmen-peninkulmaisten alueitten vieraista valtakunnista ja vihollisista suhteellisen turvattua ja rauhallista elämää.[33]

Noitien määrä

Hämeen ja Hämeen ja Ylä-Satakunnan pitäjien käräjillä tiedetään 1500- ja 1600-luvulla syntyneen 63 oikeusprosessia noituuden ja taikuuden vuoksi. Prosesseissa puitiin 79 syytetyn tekosia. Prosesseja ja syytettyjä on kuitenkin ollut enemmän; nämä noitaoikeudenkäynnit olemme tavoittaneet paikallishistoriallisista tutkimuksista. lähdejulkaisuista ja muita aiheita käsittelevistä tutkimuksista, joissa noituusjuttuun on viitattu. Viitteiden perusteella olemme löytäneet prosessin sakkoluetteloista tai tuomiokirjoista - emme tosin aina, sillä silloin tällöin painovirheet tai muut huolimattomuudet vievät kokonaan väärille jäljille - ja keränneet oikeustapaustiedoston hämäläisistä ja yläsatakuntalaisista noidista. Seuraavassa esitettävät tiedot oikeustapauksista perustavat näin koottuun aineistoon.

Kun joissakin paikallishistoriallisissa tutkimuksissa referoidaan noituusjuttuja melko tarkkaan ja kerrotaan niiden määrästäkin, voidaan karkeasti arvioida, kuinka suuri osa tarkastetulla alueella olleista noituus- ja taikuusjutuista tunnetaan. Luullaksemme yli puolet Hämeen ja Ylä-Satakunnan noitakäräjien pöytä-kirjoista on sattunut haaviimme. Noituusjuttujen määrää käräjäpitäjissä ei kuitenkaan voida sanoa tarkkaan. Yleiskuvan suhteen yksittäisillä oikeustapauksilla ei olekaan merkitystä ja useat värikkäät tarinat on jo pitäjänhistorioissa kuvattu. Aineisto antaa luotettavan kuvan oikeudenkäyntien pääpiirteistä sekä siitä. missä noitaoikeudenkäyntejä oli ja missä ei.

Noituus ja taikuus olivat hyvin harvinaisia rikoksia Hämeessä ja Ylä-Satakun-nassa. Muuallakaan noituus- ja taikuusprosessit eivät muodostaneet suurta osaa käräjien rikos- ja riitajutuista. Kaikkialla useat muut rikokset olivat tavallisempia - varkaudesta. huoruudesta ja väkivallanteoista puhumattakaan. Näin oli myös muualla Euroopassa.[34]

Muun Euroopan prosesseista on tuttua. että eniten prosesseja oli taloudellisesti ja hallinnollisesti kehittyneimmillä alueilla. Noituus ei ollut syrjäseutujen rikos.[35] Tämä havainto näyttää paradoksaaliselta, ajatellaanhan. että juuri syrjäisillä seuduilla noituus ja taikuus elävät. Näin varmasti onkin mutta syrjä-seuduilla asia ei välttämättä vie käräjille. Naapurin silmä tai oikeuden miekka ja koura eivät tavoita syrjäkylillä niin tehokkaasti kuin tiheämmin asutuilla ja hallinnollisesti kehittyneemmillä alueilla. Tämä oli yksi keskeinen syy siihen, miksi sisämaassa oli yleensä vähemmän noitaoikeudenkäyntejä kuin kehittyneillä rannikkoseuduilla.

Noituus- ja taikuusoikeudenkäynnit eivät loppuneet vielä 1600-luvulla. Etenkin taikuuden vuoksi syntyi Hämeessä ja Ylä-Satakunnassakin vielä 1700-luvulla useita prosesseja [36] mutta vähänkään kattavaa tilastoa prosesseista ei ole koottu.

Maantiede

Noitaoikeudenkäyntejä ei ollut tasaisesti ympäri Hämettä tai Ylä-Satakuntaa. Pitäjien nykyiset rajat eivät juurikaan vastaa 1500- ja 1600-luvulla olleita rajoja mutta käräjäpitäjittäin tarkastellut prosessit kertovat kyllä. missä päin noitaoikeudenkäyntejä oli eniten. Eniten prosesseja tunnetaan 1500- ja 1600-luvulta Vesilahden (13 syytettyä) ja Sysmän käräjiltä (12 syytettyä). Hämeen ja Ylä-Satakunnan suurimmat noitapitäjät olivat vastakkaisilla suunnilla. Vesilahti oli lähellä Ala-Satakuntaa ja ainut pitäjä Ylä-Satakunnassa, jossa prosesseja oli selvästi muita enemmän - lähes yhtä paljon kuin muissa Ylä-Satakunnan pitäjissä yhteensä. Ala-Satakunnasta [37] tunnetaan 1600-luvulta yli 150 syytettyä.[38] Voisi ajatella että Ala-Satakunnan noitakuume levisi Vesilahdellekin mutta näin yksinkertaisesti asia ei ollut: esimerkiksi Lempäälä oli yhtä lähellä Ala-Satakuntaa mutta Lempäälässä noituus- tai taikuussyyte oli harvinainen. Myöskään Vanhan Pirkkalan (nykyisen Pirkkalan. Nokian, Ylöjärven ja läntisen Tampereen seudun) väkeä ei noituudesta tai taikuudesta syytetty[39] , vaan Pirkkalan ja Messukylän käräjille syytetyt tulivat muualta. mm. Messukylästä ja Teiskosta.

Pääosa hämäläisistä noituus- ja taikuusprosesseista oli Sysmän, Asikkalan, Hollolan ja Janakkalan käräjillä. Hollolan ja Janakkalan käräjäkuntien rajat vaihtelivat hiukan 1600-luvulla mutta se ei muuta sitä, että prosessien selvä painopiste oli Kaakkois-Hämeessä. Tähänkään seikkaan ei ole yksinkertaista selitystä. sillä läheisellä Uudellamaalla oikeudenkäyntejä oli vähän. Maantieteellistä esikuvaa tai vaikuttajaa näille alueille ei ole, sillä länsipuolisessa sydän - Hämeessä oli vain jokunen oikeustapaus ja toisella puolen Savossa vieläkin vähemmän.

Eniten (36) syytettyjä tunnetaan Hollolan kihlakunnan alueelta - sellaisena kuin kihlakunta oli vuonna 1635. Ylä-Satakunnasta tunnetaan lähes yhtä monta syytettyä (33). Hattulan kihlakunnasta (vuoden 1635 rajojen mukaan) vain yhdeksän. Sääksmäen kihlakunnasta tunnetaan vain yksi syytetty ja kadonneiden tuomiokirjojen vuoksi tietoja ei saadakaan vertailukelpoisiksi.

Sukupuoli ja syyte

Hämeessä ja Ylä-Satakunnassa noitakäräjillä syytettiin useimmiten miestä. Tavanomaisiin käsityksiin nähden tämä tuntuu yllättävältä mutta muuallakin Suomessa pääosa syytetyistä oli miehiä 1660-luvulle asti.[40] Etelä-Karjalassa syytetyistä pääosa oli miehiä koko 1600-luvun. Hämeessä ja Ylä-Satakunnassa poikkeuksen muodostaa vain yksi vuosikymmen: 1680-luvulla syytteessä oli yhdeksän naista ja neljä miestä. (kts. kuvio) Muulloin naisten määrä syyte ttyjen joukossa oli aina likimain sama. Kun syytettyjen määrä nousi miesten saamien syytteiden määrä nousi - samoin kuin Etelä-Karjalassa mutta toisin kuin muualla Suomessa ja useimmilla muilla Euroopan alueilla.

SYYTETTYJEN MÄÄRÄ JA SUKUPUOLI NOITUUS- JA TAIKUUSOIKEUDENKÄYNNEISSÄ HÄMEESSÄ JA YLÄ-SATAKUNNASSA v. 1550-1700.

Sysmässä ja Asikkalassa syytettiin pääasiassa miehiä. Mielenkiintoista on, että pääosa syytteistä näiden pitäjien noitakäräjillä koski noituudella vahingoittamista. Vesilahdella ja Hollolassa syytettiin naisia ja miehiä yhtä usein. Syytteetkin koskivat niin noituutta kuin taikuuttakin. Mitä useammin syytettiin naisia. sitä useammin syyte siis koski taikuutta. Tämä seikka on tuttu myös Ala-Satakunnasta ja Pohjois-Pohjanmaalta.[41] Kaikissa pitäjissä yleistys ei kuitenkaan päde: Pirkkalan ja Messukylän käräjillä kaikki syytetyt (6) olivat miehiä mutta neljää syytettiin taikojen teosta ja vain kahta noituudesta. Ehdottomia yleistyksiä puoleen taikka toiseen ei kuitenkaan voida näin pienistä luvuista tehdä.

Kihlakunnittain tarkasteltuna (vuoden 1635 rajojen mukaan) eniten miehiä syytettyjen joukossa oli Hollolan kihlakunnassa (72 %). Ylä-Satakunnassa 67 % tunnetuista epäillyistä oli miehiä. Hattulan kihlakunnan tuomarin alueella (vuo)den 1635 rajojen mukaan) yhdeksästä syytetystä viisi (56 %) oli miehiä.

Tuomiot

Kuolemaan tuomittiin Hämeessä ja Ylä-Satakunnassa noituudesta tai taikuudesta ainakin kymmenen syytettyä - kaikki miehiä. Tunnetuista syytetyistä siis noin joka kahdeksas sai kuolemantuomion mutta kuolemantuomiot tunnetaan paremmin kuin onnellisemmin päättyneet oikeusjutut joten todellisuudessa tuomittiin hengiltä harvempi. Kymmenellä alioikeuden kuolemantuomiolla Hämeen ja Ylä-Satakunnan kihlakunnat olivat kuitenkin vähintään yhtä ankaria rankaisemaan noituudesta tai taikuudesta kuin rannikkojenkin kihlakunnat. Ala-Satakunnasta tunnetaan kaksitoista kuolemantuomiota ja syytettyjä oli siellä puolet enemmän. Mielenkiintoista on myös että Ala-Satakunnassakin useimmat kuolemantuomiot annettiin 1640-60 -luvulla.[42] Kuolemantuomio edellytti hovioikeuden vahvistusta ja jos se saatiin tuomio pantiin toimeen mestaamalla. Sen jälkeen ruumis poltettiin. Edellä esiteltyä mestaajan kuittia lukuunottamatta tietoja tuomion vahvistamista tai täytäntöönpanosta ei ole säilynyt. sillä hovioikeuden vanha arkisto on näiltä osin tuhoutunut tulipaloissa.

TUOMIOT HÄMEEN JA YLÄ-SATAKUNNAN NOITUUS- JA TAIKUUSOIKEUDENKÄYNNEISSÄ v. 1550-1700. Selityksiä: Päätös puhdistusvalasta on merkitty vain, jollei valan saannista ole tietoa. Sakoiksi on merkitty myös jotkut muut langettavat tuomiot, ei kuitenkaan kirkkorangaistusta. Kirkkorangaistus merkitty vain, kun sitä ei annettu muun rangaistuksen lisäksi. Ei tietoa/muu tarkoittaa tuntemattomia tuomioita tai (harvoin) jotakin muuta oikeudenpäätöstä.

Kuolemantuomio annettiin

• Ruovedellä v. 1643 (asia oli esillä myös Kyrön käräjillä),
• Vesilahdella 1643 ja noin v. 1650,
• Sysmässä 1654,
• Asikkalassa 1654-55.
• Janakkalassa noin v. 1660 ja 1674.
• Tuuloksen ja Lammin käräjillä 1662
• sekä Hollolassa v. 1665 kahdelle miehelle.

Lain mukaan noitunutta oli rangaistava kuolemalla. jos hän oli aiheuttanut noituudellaan toisen hengen menon. Muusta vahingosta ja taikuudesta sai suuren (40 mk) sakon. Sakko oli niin suuri, että sen maksaminen oli vaikeaa hiukan äveriäämmällekin ja usein se muunnettiinkin raipparangaistukseksi. Sakko oli tavallisin tuomio noituudesta ja taikuudesta. Hämeessä ja Ylä-Satakunnassa sakotkin lankesivat pääosin miehille. Koska yli kolmannes syytteistä on sellaisia joista annettua tuomiota ei tunneta on vaikea arvioida kuinka yleinen sakkotuomio oli. Monien kanteiden voidaan olettaa rauenneen koska ne eivät tulleet esille millään seuraavilla käräjillä. Tällä perusteella voidaan arvioida. että hämäläisillä ja yläsatakuntalaisilla oli hyvät mahdollisuudet selvitä noituus- ja taikuussyytteestä pelkällä säikähdyksellä. Suomalaisista syytetyistä vapautettiin aina vähintään joka toinen [43] ja näin lienee ollut myös Hämeessä ja Ylä-Satakunnassa. Toisin kuin uskotaan. muuallakin Euroopassa vapauttaminen oli tavallisin tuomio.[44]

Syyttäjät ja syytetyt

Edellä jo todettiin, että Hämeen ja Ylä-Satakunnan syytetyistä kaksi kolmasosaa oli miehiä. Mutta keitä miehiä? Pääosa heistä oli talonpoikia; se ei aina käy ilmi pöytäkirjasta. jossa tavallisesti syytetty vain ilmoitetaan esimerkiksi "Reko Matinpojaksi Skinnarlasta". Veroluetteloista ja niistä kootusta Suomen asutuksen yleisluettelosta (valtionarkistossa) voidaan kuitenkin vahvistaa, että ainakin pääsääntöisesti mainitun kaltainen ilmaisu tarkoitti tilanpitäjää - siis talonpoikaa. Kun tilanpitäjät kuitenkin usein vaihtuivat tai isännän sijasta toisinaan veron maksajaksi merkittiin poika tai vävy, ei kaikkia talonpoikaistaloudessa asuneitakaan asutusluettelosta löydy. Toisinaan tiedot eivät riitä erottamaan samannimisiä kyläläisiä toisistaan. Kuitenkin on selvää, että suuri osa, ehkäpä selvä enemmistö syytetyistä oli talonpoikia tai heidän vaimojaan.

NOITUUDESTA JA TAIKUUDESTA SYYTETTYJEN SOSIAALIRYHMÄ HÄMEESSÄ JA YLÄ-SATAKUNNASSA v. 1550-1700. Suomen asutuksen yleisluettelo, Valtionarkisto. Talonpoikaisväestöön on katsottu tilanpitäjät perheineen sekä tilalla asuvat vävyt, pojan perhe jne. Palkollisiin ja sotilaisiin on katsottu piiat ja rengit sekä sotamiehet. "Alemmat toimihenkilöt" tarkoittavat alempaa papistoa ja alempaa sotilaspäällystöä yms. Säätyläisiin on katsottu aateliset ja ylempi papisto, mm. kirkkoherrat. Vaimot on luokiteltu miehensä mukaan. Ryhmittely on käyttökelpoinen tässä; sen ei ole oletettu kuvaavan täsmällisesti 1500- ja 1600-luvun sosiaalisia ryhmiä.

Syytteen nostanut henkilö tiedetään seitsemässä prosessissa kymmenestä. Selvä enemmistö (60 % ) heistä oli yksityisiä kyläläisiä. Esivalta syytti harvemmin. Yksityisistä syyttäjistä suuri enemmistö lienee ollut talonpoikaisväkeä. Syyttäjiä on kuitenkin vaikeampi löytää asutusluettelosta, koska heistä on käräjäpöytäkirjassa vähemmän kerrottu eikä heistä siten saada riittäviä tietoja epäselvän identifioinnin vahvistamiseksi.

Syytetyn tai syyttäjän aviosäädystä pöytäkirjassa on harvoin mainittu. Vähintään 44 % epäillyiksi joutuneista naisista eli aviossa mutta luultavasti aviovaimoja oli syytetyistä paljon enemmän. Miehistäkin mitä ilmeisemmin enemmistö oli avioitunut mutta sellaisiksi varmasti tiedetään vain kolmannes. Syyttäjänä esiintyneet yksityiset kyläläiset lienevät olleet pääsääntöisesti aviossa mutta sitä - samoin kuin heidän sosiaalista asemaansakin - on voitu selvittää hyvin vähän. Kahdesti syyttäjänä oli leskinainen.

Palkollisia (renkejä tai piikoja) sotamiehiä tai heidän vaimojaan oli käräjillä harvempi kuin joka kymmenes syytetty. Vielä harvemmin Hämeessä ja Ylä-Satakunnassa näyttävät loiset ja kerjäläiset joutuneen noituudesta tai taikuudesta epäillyiksi. Kerran syytettiin kappalaisen vaimoa. Säätyläisiä tai ylempiä virkamiehiä syytettyjen joukossa ei ollut. Myöskään porvareita tai heidän vaimojaan ei ole löytynyt enempää syytettyjen kuin syyttäjienkään joukosta. Sitä ei voi hämmästellä sillä koko läntisen sisämaan ainut kaupunki oli Hämeenlinna.

Lautamiehetkin syytteessä

Usein noituussyytökset kietoutuivat pitkäaikaisiin ja kärkeviin riitoihin. Janakkalan käräjillä käsiteltiin 1660-luvun puolivälistä alkaen kymmenen vuoden ajan noituusepäilyjä. jotka olivat kohdistuneet Hausjärven Lavinnon Mattilan tilan pitäjiin. Mattila oli vauras ratsutila. Tilanpitäjillä oli lukuisia riitoja mm. veroista ja rajoista ja noituusepäilyt höystivät riitoja. Ensin tilaa pitänyt Simo Matinpoika tuomittiin kuolemaan, sitten hänen veljensä Juho. Juhon poikakin Heikki sai suuren sakon ja lopulta pakeni teille tietymättömille kuten Simokin oli tehnyt Värikästä oikeusjuttua on Oiva Keskitalo kuvannut Hausjärven historiassaan.[45]

Taikuudesta tai noituudesta annettu tuomio johti siihen ettei tuomittua voitu enää pitää lain edessä hyvämaineisena. Periaatteessa noituudesta tai taikuudesta tuomittu ei saanut esiintyä todistajana. mutta tästä säännöstä näytetään toisinaan poiketun. Noituudesta tai taikuudesta tuomittu ei myöskään voinut istua oikeuden lautakunnassa - toisin kuin tappelusta ja väkivallasta tuomitut. joiden lautamiehen virkaa tuomio ei yleensä häirinnyt.[46]

Sysmän lautamiehistä erotettiin peräti kaksi taikuuden vuoksi. Luhangan Matti Markunpoika sai jättää lautamiehen tehtävät 1651 ja Tammilahden Simo Eskonpoika puolestaan erotettiin 1654. Simoa vastaan huomautettiin nimenomaisesti että lautamiehen tuli olla esimerkkinä muille. Kumpikin oli erehtynyt käyttämään taikoja joita sanoivat oppineensa Kainuun ja Karjalan talonpojilta.[47] Vesilahdella lautamies Olavi Knuutinpoika Valkkisista joutui tuomituksi ja menetti toimensa vuonna 1628 kun hän itse yritti puhdistaa loitsunlukijan mainettaan. Asiaa käsiteltäessä hän kuitenkin joutui myöntämään lukeneensa "Jumalan sanoja" - loitsuja, joihin oli sekaantunut kristillisiä rukouksia -pistoksen parantamiseksi mutta sellaista pidettiin uskonvastaisena. Tässä tapauksessa taikuus ei tuonut sakkoa. Käräjillä sakotettiin taikuudesta säännöllisesti vasta myöhemmin 1600-luvulla. Asia siirrettiin tuomiokapituliin ja muille varoitukseksi Olavi tuomittiin kirkkorangaistukseen ja menettämään lautamiehen toimensa.[48]

Myös Lempäälässä syytettiin lautamiestä taikuudesta ja pellon kasvun noitumisesta. Lautamies Erkki Klemetinpoika Vatsoilasta kuitenkin voitti asian - oman kirkkoherran lisäksi hänen nuhteettomuudestaan todisti Vesilahden kirkkoherra - ja häntä syyttäneet kaksi miestä ja nainen saivat perusteettomasta syytteestä suuret sakot. Lautakunnasta Erkki kuitenkin erotettiin samoilla käräjillä. Syynä siihen oli se, että hän oli haukkunut muuatta naista huoraksi. Kun nainen todettiin "kunnialliseksi piiaksi". Erkki ei voinut välttyä sakolta ja eikä erolta.[49]

Papit. nimismiehet ja kruununvoudit esittivät kaksi syytettä viidestä. Joskus aateliset ja kartanonherrat ajoivat noituus- ja taikuussyytteitä. Hollolassa vuonna 1625 syytti Kurjalan kartanon isäntä Sten Iivarinpoika Tavast Lammin kappalaisen vaimoa Etolan Valpuri Markuntytärtä siitä, että tällä oli hänelle kuuluvia hopea- ja kultaesineitä. Valpuri oli kertonut Tavastille, että hänen edesmennyt miehensä Eskeli Finne oli nuijasodan aikana ryöstänyt Kurjalasta kultaa ja hopeaa. Kuolinvuoteellaan Finne oli kertonut vaimolleen kaivaneensa aarteen erään aitan alle. josta Valpuri oli etsinyt arvoesineitä voimatta niitä löytää.[50]

Kadonneen aarteen metsästäjä oli turvautunut erääseen Sysmän kirkon lähellä asuneeseen tietäjään saadakseen tietää. missä aarre oli. Etsinnässä auttoivat syytetyn veli Yrjö, lukkari Martti Matinpoika sekä Uskalin Antti Paavonpoika. Aarre ei kuitenkaan löytynyt vaan kätkö oli ollut tyhjä. Valpuri Markuntytär epäili. että Korpikylän Sipi ja Paavo Tuomaanpoika olisivat anastaneet aarteen. sillä eräs Anna-niminen Korpikylän vaimo oli kertonut Tuomaan poikien myyskennelleen aarteeseen kuuluneita esineitä. Oikeus määräsi Valpurin puhdistusvalalle ja langetti sakot oikeudesta poissa olleille Yrjölle. Martti Matinpoalle ja Antti Paavonpojalle. Valpuri oli Hollolan kirkkoherran tytär ja kappalaisen vaimo, mutta hengelliset siteet eivät estäneet häntä turvautumasta tietäjään.

Lempäälässä vuonna 1624 epäiltiin Aimalan Kierikan isäntää Olavi Laurinpoikaa aatelisen surmaamisesta. Surmattu nuijasodasta tunnettu Laukon isäntä ratsumestari Knut Juhonpoika Kurki oli kuollut jo yli 20 vuotta aikaisemmin vuonna 1598. Huhua Kurjen oudosta kuolinsyystä oli levittänyt Simo Antinpojan vaimo Aune. Seuraavana keväänä Olavi esitti käräjillä myötävannojansa ja hän vapautui epäilyistä.[51]

Sysmässä vuonna 1640 Virtaankartanon isäntä Aleksander Reid syytti Skinnarlan Reko Matinpoikaa ja tämän vaimoa tulipalon noitumisesta. Reid oli lyönyt Rekoa ja Rekon vaimo oli uhannut polttaa Reidin kartanon ja siinä ohessa tämän vaimon ja lapset sekä autioittaa koko talon. Kun sitten olikin sattunut niin, että Reidin talon talli paloi, käräjien aihe oli koossa. Suurimmaksi epäillyksi joutui kuitenkin Rekon vaimon isä Tuomas. joka tuomittiin puhdistusvalalle. Tuomas sai valan seuraavilla käräjillä ja vapautui syytteestä. Aleksander Reidkin jäi tuomiotta, koska hän ei ollut syyttänyt perusteetta. Uhkaus ja sitä seurannut vahinko olivat riittävä aihe epäilylle.[52]

Maankiertäjät ja ammattilaiset

Voisi luulla. että noitaoikeudenkäynnit syntyivät pelottavien noituuden ammattilaisten ja salaperäisten tietäjien vuoksi. Kuitenkin tietäjäntoimen harjoittajia ja "ammattinoitia" syytetyistä olivat vain harvat. Tähän lienee ollut kaksi syytä:

Yrteillä parantaminen oli sallittua ja luultavasti parantajat pyrkivät suojelemaan mainettaan taikuus- ja noituusepäilyiltä. Toisaalta parantajan konstit olivat jokapäiväistä viisautta. jota itse kukin ainakin jonkin verran hallitsi. Konsteja kyseltiin ja kokeiltiin eikä neuvonantajan aina tarvinnut olla maineikkain tietäjä.[53]

Tietäjällä tai parantajalla oli yleensä suuri maine. jonka perusteella häneltä tiedettiin kysyä palveluksia. Padonmaalaisen ratsutilallisen Antti Juhonpojan maineesta kertovat Hollolan tuomiokirjat seuraavaa:

Kaikki tietävät, että kun huonosti käy, tai kun onnettomuus sattuu, oli tapaus minkälainen hyvänsä menevät he suorinta tietä Antti Juhonpojan luokse Padonmaahan, joka antaa heille apuaan. Jos jollekulle tapahtuu jotakin pahaa tai jos joku kadottaa jotakin varkaan käden kautta tai muulla tavalla, n iin voi Antti Juhonpoika heille ilmoittaa mistä kadotettu löydetään.[54]

Kun noituussyytökset liittyivät kerjuuseen kiertelevään elämään ja kenties muuhunkin rikollisuuteen tilanne saattoi tulla vakavammaksi. Tunnettu pahamaineinen noita Ylä-Satakunnassa oli Ruovedellä vuonna 1643 kuolemaan tuomittu Antti Lieroinen. Lieroinen sai kuolemantuomion sekä noituudesta että huoruudesta.[55] Lieroisen tarina on monille tuttu ja miehen vaiheista voidaan lukea jo olemassa olevista selvityksistä , joten tässä ei Antin vaiheisiin tarkemmin puututa. Kuitenkin Lieroisen tarina olisi vielä yhden tutkimuksen aihe. Hänen kuolemantuomion vahvistamisesta ei ole tietoa mutta luultavasti se on pantu toimeen. Tarina kertoo - kuten kaikki ruoveteläiset tietävät - että hänet olisi poltettu Lieran saarella. Roviolla poltettukin yleensä ensin mestattiin ja vasta ruumis poltettiin.

Lieroisen oikeusprosessi poiki kaksi muutakin näyttävää oikeusjuttua: vesilahtelaiset Matti Eskonpoika ja Yrjänä Jaakonpoika joutuivat myös tuomiolle. Kumpikin oli turvautunut Lieroisen apuun. Matti sai kuolemantuomion vuonna 1643, kaksi vuotta myöhemmin tuomittu Yrjänä selvisi suurilla sakoilla.[56] Antti Leiroisen vuoksi Ylä-Satakunnassakin riitti puhetta ja porua koko vuosisadaksi. Minään oikeusprosessien kiihdyttimenä tapausta ei voida pitää. sillä prosesseja oli ollut ennen Lieroista eivätkä ne hänen jälkeensäkään lisääntyneet. Mm. Vesilahdella oli ainakin kolme prosessia jo 1620-1uvulla ja harvakseltaan niitä oli koko vuosisadan.

Korpimaiden maailmankulttuuria

Salojen. korpien ja järvien Häme ja Ylä-Satakunta olivat 1500 ja 1600-luvulla syrjäseutua ja eristyksissä vilkkaammin käyvästä kulttuurista ja taloudesta. Hämeestä ei tunneta paholaisoikeudenkäyntejä eivätkä vuoressa käymisestä syntyneet epäilyt Tyrväälläkään johtaneet ketjuna kulkeviin ilmiantoihin, kuten joissakin tapauksissa Ahvenanmaalla ja Pohjanmaalla. Muutoin noituudessa ja taikuudessa koettiin tälläkin alueella kaikki se. mitä yleensä muuallakin Suomessi. Alallistakaan viivettä rannikkojen Suomeen ei ollut eikä täältäkään puuttunut pelottavia noitia vastaan nostettuja näyttäviä prosesseja, viisaita tietäjiä tai epäilyjä "vuoressa" käyneistä. Kannattanee huomauttaa. että Pohjois-Ruotsin 1660-luvun lopulla alkaneissa vainoissa lasten ja nuorten ilmiannot saivat suuren sijan [57] ja siis Ylä-Satakunnastakin tiedetään kahden lapsen todistaneen vuoressakäynneistään. Riippumatta siitä. mistä lapset moista keksivät Ylä-Satakunta oli ajan ilmiöissä mukana.

Hämeen ja Ylä-Satakunnan noituus- ja taikuusprosessit tuovat myös oman leimansa noitaoikeudenkäynteihin: pääosa syytetyistä oli miehiä. Naisia syytetyistä oli enemmistö vain 1680-luvulla. Myöhemminkään löydettävät uudet oikeustapaukset eivät voi muuttaa tilannetta kokonaan toiseksi. Mielenkiintoista on huomata että Ala-Satakunnassakin juuri 1680-luvulla poikkeuksellisen suuri osa syytetyistä oli naisia ja heitä - kuten Hämeen ja Ylä-Satakunnankin naisia - syytettiin useimmiten taikuudesta.[58] Myös Etelä-Karjala oli miehisen noituuden aluetta ja luultavasti sellainen oli myös Savo. Savon oikeustapauksia tunnetaan kuitenkin huonosti mutta montaakaan noitaprosessia siellä ei ollut. Pohjois-Karjalassa syytettiin muutamaa miestä ja naista[59]

Oikeudenkäynti hämäläistä ja yläsatakuntalaista syytettyä vastaan oli tavanomainen rikosprosessi. jossa pääsääntöisesti oli vain yksi syytettykin. Kun käräjillä selviteltiin noituuden tai taikuuden töitä. ei syytetty tietenkään voinut ilmiantaa noitasapatissa mukana olleita rikostovereitaan koska häntä itseäänkään ei syytetty noitasapatin vietosta. Tämä esti prosessien ketjuuntumisen hysteerisiksi vainoiksi. sillä - toisin kuin paholaisprosesseissa - tutkinnan aikana saatettiin ilmiantaa vain noita-avun käyttäjiä. Heidänkään tavoittamisestaan ei tullut villiä ja mieletöntä jahtia - osin siksikään, että usein itse kunkin kohdalla tässä asiassa olisi ollut syytteen sijaa. Avunpyyntö noidalta ei myöskään ollut niin suuri rikos kuin tietoinen kanssakävminen sielunvihollisen kanssa. Hämäläinen ja yläsatakuntalainen noitaoikeudenkäynti oli siis tavanomainen rikos-prosessi. Koska se oli harvinainenkin prosessi, noitavainoja sanan kirjaimellisessa merkityksessä ei ollut.

Käräjätiellä

Läntisen sisämaan noitaoikeudenkäyntien tutkimus tuo uusia tiedon palasia prosesseista ja ihmisten elämästä. Mutta kuinka paljon se auttaa selittämään. miksi noitaoikeudenkäynnit lisääntyivät 1500-luvun puolivälistä alkaen ja miksi niitä oli erikoisen paljon juuri 1600-luvulla? Kuinka paljon "noitavainot" - jos tätä termiä käytetään kuvaamaan erilaisia noituus- ja taikuusoikeudenkäyntejä uuden ajan alussa - olivat yleiseurooppalainen ilmiö. kuinka paljon suomalainen tai - lopulta - missä määrin hämäläinen ilmiö?

Oikeudenkäyntien syntymiseen vaikuttivat useat tekijät ja epäilemättä sekin. kuinka paljon noidan ja taikojan tekoja todellisuudessa tehtiin. Valtaosa ainakin taikuutta koskevista syytteistä perustui todellisiin taikatekoihin. Uhkaaminenkin voitiin näyttää luotettavasti toteen. Oikeudessa esitettyä näyttöä voidaan jälkikäteenkin arvioiden pitää riittävänä - ihmiset todella taikoivat. Ei kuitenkaan ole helppo osoittaa sitä, yleistyikö vai vähenikö taikominen 1500- ja 1600-lukujen kuluessa.

Toisaalta ilmitulleen rikollisuuden määrään vaikutti se. kuinka halukkaasti kanssaihmiset nostivat syytteitä toisiaan vastaan. Syyttäjistä voidaan erottaa kaksi ryhmää, joiden motiivi syyttää oli erilainen. Viranomaiset kuten papit kruununvoudit ja nimismiehet syyttivät noitia ja taikureita virkansa puolesta. Heidän nostamiensa syytteiden määrään vaikutti yhä ankarammaksi tullut rikoslaki ja uskonnollinen puhdasoppisuus mutta myös asianomaisen virkamiehen henkilökohtainen into. Yksityiset ihmiset syyttivät toisiaan saadakseen hyvityksen noituuden vuoksi kärsimistään vahingoista tai ilmiantaakseen viha-miehensä taikuudesta. Yksityisten ihmisten intoa hillitsi pelko tuomiosta, joka perätöntä syytettä seurasi. Väärästä kanteesta saatettiin rangaista yhtä ankarasti kuin itse teostakin. ei kuitenkaan kuolemalla.

Miksi syytteet lisääntyivät silloin kun ne lisääntyivät? Perustava edellytys prosessille on se, että asia katsotaan rikokseksi. Jo vainojen aikana noituus oli ikivanha rikos. sillä uskottiin voitavan vahingoittaa toisen henkeä, terveyttä tai omaisuutta eikä siihen siksi voitu suhtautua välinpitämättömästi. Luultavasti varhaisempinakin aikoina on pidetty noitakäräjiä mutta koska tuomioista ei pidetty kirjaa, ei oikeudenkäyntien määrää voida tietää. Tietenkin vihatun naapurin kanssa selvitettiin välejä muillakin keinoin. Sysmässä 1580-luvulla murhattiin noitamies Niilo Simonpoika Toivonen Vuolteenkoskelta. Sysmäläisten pyynnöstä Suur-Savon kirkkoherra todisti hänestä seuraavaa:

Niin ei voi hänestä mitään muuta tunnustaa, kuin että hän oli jumalaton ihminen jota ei löytänyt mistään kristillisestä seurasta, missä jumalanpalvelusta pidettiin, tai missä pyhää sakramenttia jaettiin, vaan oli paljon enemmän jumalattomuudessaan ja taikuudessaan (Spådom, widskippelse), niin että hän on myös monelle pahaa uhannut, mikä myös on tapahtunut, ja monesti on myös omin korvin kuultu hänen oman sukunsa ja omaistensa häntä syyttävän...

Jämsän kirkkoherra Henrik Olavinpoika todisti lausunnossaan Niilosta vähintäin yhtä huonoa:

...on tämän mainitun pitäjän (Jämsän) rahvas tunnustanut ja todistanut, että Niilo Vuolteenkoskelta oli taikuri (spåman) ja noita, sillä hän harjoitti paholaisen avulla ja yllytyksellä noituuttaan niin hyvin tässä pitäjässä kuin muuallakin...[60]

Niilo Toivosen surmanneet kaksi miestä saivat vain pienen sakon. Sakkoluettelossa lievää tuomiota perustellaan sillä, että Toivonen oli maineensa vuoksi itse osaltaan syypää tekoon.[61]

Se että ihmiset syyttävät toisiaan noituudesta käräjillä, on mahdollista, jos noituus on rikos ja jos on olemassa voima mikä pakottaa epäillyn käräjille. Silloinkaan ei välttämättä ole vielä mitään aihetta epäilyyn tai syytteen nostamiseen. Useimmiten ilmikäyvä motiivi yksityisen nostamassa syytteessä oli kärsitty vahinko tai vahingosta johtunut riita.

Kokonaan toinen kysymys on, miksi riidat veivät usein noitakäräjille nimenomaisesti 1600-luvulla joi etenkin ennen sen viimeistä neljännestä. Ainakin osittain kyse lienee ollut tavanomaisesti toimintamallista tietyssä tilanteessa:

jostakin syystä - tavallista useammin? - epäiltiin noituutta vahingon syyksi ja jostakin syystä - tavallista useammin? - epäilys kohdistui tiettyyn ihmiseen, usein naapuriin. Käräjillä ei koskaan ruvettu etsimään. kuka mahdollisesti olisi teon takana: epäilty oli jo mielessä - näin oli usein muissakin rikoksissa. esimerkiksi varkauksissa. Kun noituudesta käräjöiminen yleistyi. yleistyminen sinänsä jo tuotti yhä uusia oikeudenkäyntejä. Noituudesta tuli muodikas selitys. Näin oikeusprosessilla itsellään oli rikollisuutta synnyttävä eli kriminogeeni vaikutus. Tällaisissa oloissa myös pelko perättömästä syytteestä pieneni ja siten syyttäminen tuli helpommaksi. Kun henkilöstä jo huhuttiin, että hän oli aiheuttanut noituudella vahinkoa, ei ollut pelkoa väärästä syytteestä. Syyte ei ollut ainakaan kokonaan aiheeton.

Noitavainojen selittämisessä on usein viitattu uuden ajan alun suuriin taloudellisiin ja sosiaalisiin mullistuksiin.[62] Onkin luultavaa, että myös Suomessa autioitumisen , köyhtymisen 1500 - ja 1600- luvun taitteen molemmin puolin koetelleiden murrosten [63] melskeissä noituussyytöksille oli aihetta yllin kyllin. Takaiskuja sattui ja ne koettiin vakaviksi.

Sen sijaan taikuussyytökset tuskin liittyivät kyläyhteisön sisäisiin sosiaalisiin ristiriitoihin. Taikuus ei ollut vanha rikos mutta se oli jo melko vanhaa uskonnollista toisinajattelua. Aluksi taikuudesta rankaisi yleensä vain kirkko, jolla oli oikeus mm. sakkoihin ja ruumiinrangaistuksiin.[64] Taikuus saattoi tulla käräjillä käsiteltäväksi. jos se oli määritelty paitsi uskonnolliseksi poikkeavuudeksi myös maalliseksi rikokseksi. Juuri näin kaikkialla Euroopassa keskiajan lopulla ja uuden ajan alussa tapahtuikin: maallinen laki eli valtio otti kantaa puhtaan uskonnon puolesta - mitä se kulloinkin olikaan - jumalatonta taikuutta vastaan.[65]

Suomalaisilla käräjillä ryhdyttiin antamaan taikuudesta tuomioita pääsääntöisesti vasta 1600-luvun toisella puoliskolla. Käräjien tuella esivalta kitki pakanallisen uskon jäänteitä ihmisten mielistä. Hämeessä ja Ylä-Satakunnassa pääosa syytteistä koski noituutta vuoteen 1674 asti. Sitten tapahtui selvä käänne: vuosisadoin loppuun asti lähes aina oli kyse taikuudesta tai - Tyrväällä 1675 -paholaiskultista eli noitasapatin vietosta. Ennen vuotta 1675 esivalta oli syyttäjänä vain muutaman kerroin mutta sen jälkeen esivalta esitti useimmat niistä syytteistä. joiden esittäjä tunnetaan. Kyse on pienistä luvuista mutta muutos on yksiselitteinen. Ala-Satakunnassa ja Pohjois-Pohjanmaalla syyttäjä ja syytteet muuttuivat samalla tavalla mutta vähemmän jyrkästi.[66] Läntisessä sisä-Suomessa uusiin tapoihin sivistäminen tapahtui siis samaan aikaan kuin taloudellisesti ja kulttuurisesti vilkkaimmillakin Suomen alueilla.

Miksi miehiä?

Merkille pantava piirre Hämeen ja Ylä-Satakunnan vainoissa on niiden keskittyminen kahtaalle: toisaalta Vesilahdelle Ylä-Satakuntaan ja toisaalta Kaakkois-Hämeeseen Sysmän Asikkalan Hollolan ja Janakkalan seuduille. Hattulan kihlakunnassa pitäjät olivat pieniä. Eino Jutikkalan laskelmien mukaan [67] niistä suuremmissa oli väkeä vuonna 1634 noin 1000 henkilöä. Kihlakunnasta ei tunneta montakaan syytettyä. Syytetyistä useimmat olivat Janakkalan käräjillä. Myöskään Hollolan kihlakunnan pienistä pitäjistä ei jouduttu noitakäräjille - missä sitten käräjät kulloinkin pidettiinkään. Kuitenkaan Ylä-Satakunnan Vesilahti [68] ei ollut suuri pitäjä; se oli talolukunsa ja verotettujen manttaalien (tilan koon) mukaan kihlakuntansa pienempiä pitäjiä.[69] Toisaalta Uusikylä oli suuri pitäjä mutta noituudesta ja taikuudesta siellä käräjöitiin harvoin.

Noituussyytösten yleistyminen ei näytä olleen sidoksissa tilojen veronmaksukyvyttömyyteen tai siitä johtuneeseen autioitumiseenkaan. mikä oli yleistä 1500-luvun lopulla ja 1600-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä. Myöskään väestön jakautuminen eri yhteiskuntaryhmiin ei erota noitapitäjiä muusta pitäjistä. Pitäjät eivät eronneet toisistaan senkään suhteen. missä määrin ne olivat karja- tai viljatalousvaltaisia alueita. On tietenkin mahdollista, että jotkin hallinnolliset tai oikeushistorialliset tekijät selittävät pitäjien väliset erot. Mutta sellaisiakaan ei ole helppo löytää. Erot noituus- ja taikuussyytösten yleisyydessä eivät käy kihlakunnittain. Siten ainakaan kokonaan tuomarista tai lainlukijasta erot eivät voineet johtua vaikka tuomarina olleen merkitystä ei pitäne vähätellä .

Tuomarin tai hänen sijaisensa eli lainlukijan vaikutuksesta on vähän tietoja ja asia selviäisikin vasta laajalla vertailulla. Teiskon kappalainen Simon Mulinus ilmiantoi taikuudesta Pirkkalan ja Messukylän käräjillä vuonna 1675 kaksi miestä mutta valitti samalla. että hän oli asiasta ennenkin lainlukija Daniel Sveninpojalle puhunut mutta tuloksetta. Lautakunta vahvisti asian[70] Lainlukija oli vaihtunut juuri ennen näitä käräjiä.[71] Uudeksi tuomarin sijaiseksi tuli Jacob Aeimaeleus. joka toimi myös Ala-Satakunnan lainlukijana. Ilmeisesti Aeimaeleus suhtautui taikuussyytteisiin myönteisemmin, sillä tämän jälkeen kappalainen syyttelikin seurakuntalaisiaan taikuudesta.[72] Jacobin velipuoli Gustaf oli ollut lainlukijana Ylä-Satakunnassa. Gustaf uskoi noituuteen, sillä hän uskoi saaneensa lopulta kuolemaksi koituneen vaivansa noituuden keinoin mieheltä, jota oli lyönyt seipäällä.[73]

Papiston voidaan olettaa olleen innokkaasti nostamassa noituus- ja taikuussyytteitä. Sakari Kuusi mainitsee Hollolan pitäjän historiassaan. että noitaoikeudenkäyntien määrä lisääntyi rovastiksi tulleen Andreas Orraeuksen vaikutuksesta.[74] Simon Mulinus oli tullut kappalaiseksi Teiskoon vuonna 1661. On mahdollista, että juuri lainlukijana ollut Daniel Sveninpoika oli ollut tulppana kappalaisen yrityksille ajaa syytteitä taikuudesta. koska ensimmäiset kappalai-sen ajamat syytteet tunnetaan vasta vuodelta 1675. Daniel oli Ylä-Satakunnan lainlukijana vuodesta 1665 vuoteen 1675 eikä tältä ajalta tunneta noituus- tai taikuusjuttuja Ylä-Satakunnasta mutta se voi johtua myös aineiston puutteista. Kuitenkaan tuomarin roolilla ei olisi paljon selitetty: Sysmällä oli yhteinen tuomari mm. Padasjoen. Tuuloksen. Lammin ja Hauhon kanssa mutta se ei yhtenäisti nyt syytösten tahtia.

Ei ole myöskään helppo ymmärtää. miksi joissakin pitäjissä syytettiin miehiä ja useimmiten noituudesta. toisissa myös naisia ja myös taikuudesta. Jos Etelä-Karjalassa naisten pieni osuus syytetyistä voitaisiinkin selittää karjatalouden pienellä merkityksellä olettaen, että naisia ilmiannettiin nimenomaisesti karjataioista (kuten esimerkiksi Ala-Satakunnassa). selityksen malli ei istu Sysmän. Asikkalan tai Vesilahden pitäjiin. Hämeessä ja Ylä-Satakunnassa naisiakaan ei syytetty karjataioista. Se että naisia syytettiin useimmiten taikuudesta ja vasta myöhemmin 1600-luvulla viittaa kahteen seikkaan: toisaalta arkipäiväisessä elämässä oli jotakin. mikä yhdisti naiset taikuuteen siten. että nimenomaisesti he joutuivat käräjille sen vuoksi. Voidaan esimerkiksi ajatella. että naisten taloudenpidossa tekemät taiat sattuivat muiden silmiin ja korviin. Kun mies tavoitteli onnea metsämailla ja kalavesillä. ei tekosille ollut todistajia. Tai kenties kotitalouden piirissä tehdyt taiat tuntuivat naapureista vaarallisemmilta kuin erätaiat. Toisaalta oikeuskäytännön muutos selittää. miksi ja miten taikuudesta jouduttiin käräjille. Mutta miksi naisia syytettiin noituudesta harvemmin kuin miehiä?

Miesten osuus Hämeessä ja Ylä-Satakunnassa syytetyistä oli lähes yhtä suuri kuin Etelä-Karjalassa. Miesten rooli suomalaisissa noituus- ja taikuusprosesseissa on yksi eurooppalaisten noitavainojen erityispiirteistä. Joissakin paikoin muuallakin Euroopassa - mm. Islannissa ja Eestissä - syytetyt olivat miehiä [75] mutta syyttäjän, syytettyjen sukupuolen ja syytteiden muutos kesken vuosisadan näyttää vain suomalaiselta erityispiirteeltä.

Viime vuosina noitavainojen tutkimuksessa on otettu tarkasteltavaksi yhä enemmän myös psykologisia ja sosiaalipsykologisia näkökohtia.[76] Kun tällaiset näkökulmat yhdistetään toisaalta ihmisten elämän ja ajatustapojen tutkimukseen ja toisaalta eri alueiden ja tuomiokuntien väliseen laajaan vertailuun, voidaan odottaa uusia tuloksia noituuden ja noitavainojen tutkimukselta.

Luultavasti näiden tutkimusten myötä voi paremmin ymmärtää myös nykyaikaisia joukkovainoja tai järjen ja mystiikan nykyisinkin liukuvaa rajaa.

• Takaisin sivulle 1

• Takaisin etusivulle
• Sisällysluettelo

Viitteet:

33. Yrjö Blomstedt. Hämeen valtiolliset vaiheet. Hämeen historia 11.2. Hämeenlinna 1960. 7.
34. Esim. Hans Eyvind Naess trolldomsprosessene i Norge på 1500- 1600-tallet. (Stavanger 1981.85-92): J. A. Sharpe. Crime in seventeenth-century England. A county study. Cambridge Univ. Press 1983. 159.
35. Mm. Richard Kieckhefcr. European Witch Trials. Their Foundations.... 1300-1500. London -Henley 1976.94.
36. Mm. Kirsti Arajärvi. Vesilahden historia. Tampere 1950. 515-516: Kuusi 1980 (1935). 377-378.
37. Nenonen 1984 (painamaton tutkielma). 17.
38. Kirsti Arajärvi Lempäälän historia. Tampereen kirjapaino 1959.242.
39. Juhani Saarenheimo. Vanhan Pirkkalan historia. Tampere 1974.516.
40. Heikkinen - Kervinen 1987 (kirjassa Häxornas Europa). 277. Artikkelissa esitetään. että jo 1500-luvulla naisia olisi ollut syytetyistä enemmistö. Kuitenkin myöhemmin oikeustapausluetteloa täydentäessämme Ala-Satakunnan. Etelä-Karjalan ja Pohjois-Pohjanmaan osalta valtionarkiston tuomiokirjakortiston aineistolla kävi ilmi. että vielä 1650 - luvulla miehiä oli syytetyistä enemmistö. (Ks viite 1 )
41. Marko Nenonen. Noituus, noidat ja noitavainot Ala-Satakunnan, Pohjois-Pohjanmaan ja Etelä-Karjalan maaseudulla 1600-luvulla. Julkaisematon käsikirjoitus.
42. Nenonen 1984 (painamaton tutkielma). 144.
43. Heikkinen - Kervinen (kirjassa Häxornas Europa) 1987.279.
44. Esim. Levack 1987, 20-21.
45. Oiva Keskitalo. Hausjärven historia. Hämeenlinna 1964. 168-175.
46. Heikki Ylikangas. Väkivaltarikosten motivaatiopohja 1500 - luvulla Suomessa. Historiallinen Arkisto 65. 1971. 139-144 Myös esim. Kirsti Arajärvi. Messukylän - Teiskon - Aitolahden historia. Tampere 1954. 263.
47. Sysmä 1.- 2. 12. 1951. VA ee 6: 187v 188v: 26. - 27. 7. 1654. VA ee 6: 399v-400.
48. Vesilahti 18. 4. 1628. VA nn 2: 75-v
49. Lempäälä 27.28.9. 1678. VA nn 5: 441-v. 441.
50. Hollola 10. 9. 1625. VA ee 2: 71-v. Henkilötiedot: Yrjö Blomstedt. Kirkko ja koulu. Hämeen historia II.2. Hämeenlinna 1960. 299.
51. Lempäälä 19.8.1624. VA nn 1:72:7.4. 1625. VA nn 1: 107: Arajärvi 1959.242.
52. Sysmä 16.10.1640. VA ee 4: 64-v:30. 6. 1641. VA ee 4: 122-v.
53. Nenonen 1984 (painamaton tutkielma). 108. 165-166.
54. Kuusi 1935 (1980). 375.
55. Ruovesi 13. -14.11. 1643. VA nn 4: 23-27v: Kyrö 17.-18. 11. 1643. VA nn 4: 29-30. Antti Lieroisesta kertovat mm. Heikkinen 1969. 103-105: Niilo Söyrinki - Ville Juho - Mauno Jokipii. Vanhan Ruoveden historia I. Vammala 1959.523-527: Aksel Ware'n, Keuruun pitäjän historia. Helsinki 1969 (1890). 84-91.
56. Vesilahti l5(?).11.1643. VA nn 4: 37v-38v: 23.6.1645. VA nn 4: 188-v.
57. Heikkinen 1969, 49.
58. Nenonen 1984 (painamaton tutkielma),177-181.
59. Heikkinen - Kervinen 1987 (kirjassa Häxornas Europa). 280-281: Juhani Saarenheimo, Pohjois-Karjalan historia II: 1617-1721. Joensuu 1976. 282 - 284, 405.
60. Handlingar till upplysning af Finlands häfder. Utgifne af Adolf Iwar Arwidsson. Sjunde delen Stockholm 1854. 336-337.
61. Voudin tilit. VA 4244. 45v
62. Esim. Naess 1981, 317-332. 353-354. 358-361: Levack 1987. 116-119, 139-142 ym.; Heikki Ylikangas, Käännekohdat Suomen historiassa. Juva 1986. 58-62.
63. Taloudellisesta ja sosiaalisesta murroksesta ja sen syistä. ks. esim. Eino Jutikkala. Väestö ja yhteiskunta. Hämeen historia II.1. Hämeenlinna 1957. 116-136. 204-209.
64. Ankarloo 1971. 37-43, 52-58, 76-79.
65. Mm. Larner 1981, 193 -194; Levack 1987. 77-84.
66. Nenonen, em. julkaisematon käsikirjoitus.
67. Jutikkala 1957 (Kirjassa Hämeen historia II.1.). 374-375.
68. Mauno Jokipii Satakunnan historia IV: Satakunnan talouselämä uuden ajan alusta isoonvihaan. Satakunnan Maakuntaliitto 1974. 680
69. Autioitumisen yleisyydestä ja sosiaaliryhmistä: Jutikkala 1957 (kirjassa Hämeen historia 11.1.), 107-136, 381 ym.; Karjataloudesta Hämeessä: Armas Luukko, Elinkeinot. Hämeen historia II.1. Hämeenlinna 1957. 499-511. Ylä-Satakunnan pitäjiä on voitu vertailla Mauno Jokipiin tutkimuksen mukaan (Jokipii 1974.675-688).
70. Pirkkala ja Messukylä 4. -7. 10. 1675. VA nn 5: 131.
71. Lainlukijoiden sinetit nn 5: 94 ja nn 5: 189v. Yrjö Blomstedt kertoo lainlukijan vaihtuneen vuonna 1675 mutta ei kerro tarkempaa ajankohtaa, joka tässä on jäljitetty lainlukijoina toimineiden sinettien perusteella (Yrjö Blomstedt, Laamannin- ja kihlakunnantuomarinvirkojen läänittäminen ja hoito Suomessa 1500- ja 1600-luvuilla. Helsinki 1958, 282).
72. Arajärvi 1954, 509. Seuraavassa esitettävä tieto Mulinuksen kappalaisen urasta emt. 487.
73. Blomstedt 1960 (kirjassa Hämeen historia II.2.). 299
74. Kuusi 1980 (1935). 374.
75. Kirsten Hastrup. Island: trollkarlar och hedendom. Kirjassa Häxornas Europa (emt.). 342; Maia Madar. Estland I: varulvar och giftblandare. Kirjassa Häxornas Europa (emt. ). 232.
76. Mm. Cohn 1975. 258-263 (Postscript: Psycho-historical speculations); Levack 1987, 36-37. myös passim. Myös Antero Heikkisen (1969) tutkimusotetta on paljossa pidettävä "mentaalihistoriallisena".