Tampereen ensimmäinen elokuvanäytös

Maaliskuun toisena päivänä 1897 herätti tamperelaisissa huomiota Aamulehdessä ollut uutinen, jossa kerrottiin, että samana iltana helsinkiläinen valokuvaaja K. E. Ståhlberg esittäisi kaupungintalon juhlasalissa "eläviä valokuvia" kinematografi –nimisellä laitteella. Illan esitys koostui kymmenestä erillisestä kuvasarjasta, joissa näytettiin mm. joutsenia, pellon kyntämistä ja välähdys Venäjän keisariparin Pariisin vierailusta. Seuraavan päivän Aamulehdessä kuvien todettiin olleen luonnollisia ja selviä sekä useimpien aiheiltaan hauskoja. Tunnelmaltaan esitystilaisuus oli kuitenkin arvokas, sillä kaupungintalon juhlasalin ei haluttu täyttyvän karnevaalitunnelmalla. Keksintönä elävät kuvat olivat myös sen verran uutta, että niihin suhtauduttiin lähinnä suurella mielenkiinnolla, eikä niitä pidetty vielä viihteenä. Ensimmäisen elokuvaesityksen jälkeen tamperelaiset saivat nauttia elävistä kuvista satunnaisesti järjestetyistä tilaisuuksissa, mutta vuoden 1905 lopulla avattiin ensimmäinen elokuvateatteri, minkä jälkeen elävät kuvat tulivat säännölliseksi osaksi kaupunkilaisten vapaa-aikaa.

Entisaikojen elokuvaelämys

1900-luvun alkupuolen elokuvanäytökset erosivat suuresti nykyisestä elokuvateatterivierailusta, sillä tuolloin puitteet elokuvien katsomiselle olivat aivan eri luokkaa kuin nykyaikana. Myös elokuvien aiheet ja tekninen toteutus antoivat elokuvaelämykselle oman luonteensa.

Suurimmassa osassa filmauksista oli pyritty tallentamaan ainoastaan arkielämän ihmeitä, joten näytöksissä esitettiin mm. paljon maisemakuvia sekä tärkeitä uutistapahtumia maailmalta. Alkuaikoina olikin tärkeätä se, että kuvissa oli liikettä, jolloin ne näyttivät elävän katsojan silmien edessä. Kun uutta tekniikkaa oli ulkomailla opittu hyödyntämään paremmin, alkoi Tampereen valkokankaille virrata fiktiivisiä elokuvakertomuksia. 1900-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä pitkäkestoisimmat elokuvat kestivät korkeintaan neljännestunnin, mutta syksyllä 1910 esitetty Valkoinen orjakauppa oli jo puolituntia kestävä "pitkä" elokuva. 1910-luvulla näytettiin tamperelaisille nykyajankin mittakaavassa pitkiä elokuvia, kun italialaiset elokuvat - kuten Quo Vadis - saapuivat Tampereelle vuosien 1913-14 aikana. Pääpaino elokuvanäytöksissä oli kuitenkin pääasiallisesti lyhyissä uutisvälähdyksissä ja fiktiivisissä sarjaelokuvissa.

Vuosisadan alussa Tampereella näytetyt elokuvat olivat mustavalkoisia, äänettömiä ja mahdolliset välitekstit olivat elokuvan tuotantomaan kielellä. Nämä seikat vaikuttivat – elokuvien lyhyyden lisäksi – osaltaan siihen, millainen tapahtuma elokuvan katsominen oli. Aluksi elokuvateattereissa oli taukomusiikkia sinä aikana kun elokuvakelaa vaihdettiin, mutta ennen pitkää taukoviihteestä tuli tärkeä osa elokuvien esittämisessä. Mykkäelokuvan aikana elokuvateattereiden omat orkesterit säestivät esittämällään musiikilla elokuvan tapahtumia ja täydensivät näin katsojien elokuvaelämystä. Oman lisänsä elokuviin toivat teattereissa toimineet selostajat, jotka palkattiin selittämään elokuvan etenemistä katsojakunnalle, koska ulkomailta tulleiden elokuvien saateselitykset olivat niukat ja katsojien haluttiin ymmärtävän kaiken näkemänsä. Osa näistä selostajista oli yleisön mielestä sen verran hauskoja, että osa elokuviin tulijoista tuli ainoastaan kuulemaan selostajan kommentteja. Kun 1910-luvulla orkestereiden käyttö elokuvateattereissa yleistyi ja keksittiin laite, jolla heijastettiin suomenkielinen teksti valkokankaalle, alkoivat selostajat poistua elokuvista.

Oman kirjavan lisänsä elokuvanäytöksiin toivat erilaiset väliesitykset, sillä filmikelaa vaihdettaessa haluttiin yleisölle tarjota muuta viihdykettä. Musiikkiesitysten lisäksi katsojille esiintyi estraditaitelijoita, jotka saattoivat tanssia, soittaa jotain instrumenttia, laulaa tai esittää sketsejä. Erityisesti 1910-luku oli aikaa, jolloin estraditaiteilijat olivat olennainen osa elokuvanäytöksiä.