Pyynikin metsän hoito

Kenties merkittävin ja aikanaan laajimman huomion saanut suojelukysymys oli Pyynikin harjun pelastaminen sitä uhkaavalta moottoritieltä. Pyynikkiä suojeltiin kuitenkin muultakin kuin liikenteeltä. Maailman korkeimman soraharjun puusto oli ikääntynyttä ja tervasrosotaudin vaivaamaa. Lisäksi 1920-luvulta lähtien Pyynikin puustoon oli levinnyt ytimennäivertäjä läheisten tehtaiden halkovarastoista. Tämä tuhohyönteinen oli kuivattanut puiden latvuston paikoin miltei kokonaan. Pyynikin metsää ei myöskään ollut asianmukaisesti hoidettu. 1940-luvun loppupuolella ennustettiinkin, että harjun puusto kuolisi kokonaan 70-100 vuodessa.

Kaupunginagronomi Toivo Toukomaa otti kuitenkin Pyynikin hoidon asiakseen. Hänen ehdotuksestaan valmistui vuonna 1947 suunnitelma Pyynikin puuston pelastamiseksi. Tuolloin päätettiin hoitaa niitä metsän osia, joilla oli vielä edellytyksiä elää. Esimerkiksi Palomäentien puoleinen rinne oli niin huonossa kunnossa, ettei sitä edes yritetty pelastaa.

Pyynikin elvyttämiseksi hakattiin ensin kymmenen vuoden ajan pois jo pystyyn kuivunutta tai kuivuvaa puustoa. Sen jälkeen käytiin tuholaisten kimppuun. Ytimennäivertäjiä houkuteltiin kaadettuhin puihin, joissa ne sitten toukkineen hävitettiin. Metsää myös uudistettiin: paljaaksi hakattuihin aukkoihin kylvettiin ja istutettiin uutta puustoa.

Näitä toimenpiteitä pidettiin tärkeinä ennen muuta keinona taata tuleville sukupolville mahdollisuus nauttia Pyynikin metsien suomasta levosta ja virkistyksestä. Työ ei mennyt hukkaan ja 1950-luvun alkuun mennessä metsä oli arvioiden mukaan tervehtynyt huomattavasti ja saanut lisää elinaikaa.

Pyynikin metsikköä. Kuva: Tampereen museoiden kuva-arkisto.