Puistojen merkitys 1900-luvun alun Tampereella

[Puistojen merkitys] [Tampereen puistoja]

Kaunistuskomitea

Tampereella muodostettiin jo vuonna 1861 porvariston valitsema niin kutsuttu kaunistusjohtokunta, joka huolehti muun muassa kaupungin rakennuksista ja istutuksista. 1900-luvulla toimi Kaunistuskomitea, joka samaan tapaan suunnitteli ja valvoi kaupungin ulkoasua, käsitteli sitä koskevia ehdotuksia sekä antoi ”kaunistusasioista” lausuntoja Rahatoimikamarille. Myös puistot olivat Kaunistuskomitean vastuulla.

Komitean jäseninä toimi muun muassa liikemiehiä ja arkkitehtejä. Jäsenenä ja samalla komitean kirjurina toimi miltei loppuun saakka puutarhuri Karsten.

Tampereen kaupungin Kaunistuskomitea lakkautettiin vuonna 1920 komitean omasta ehdotuksesta. Sen mukaan ”Kaunistuskomitea ei nykyisessä muodossaan enään vastaa tarkoitustaan”. Komitean tehtävät siirrettiinkin pääasiassa kaupungin Asemakaavatoimikunnalle.

Hämeenpuiston pohjoispää sulautui Näsilinnanpuistoon, ja alue muodosti suihkulähteineen yhden kauneimmista kaupungin keitaista. Kuva: Eino Antero Bergius. Vapriikin kuva-arkisto.

Kaavat ja tautitaisto suunnannäyttäjinä

1800- ja 1900-lukujen vaihteessa Tampereen väestö kasvoi, ja väestön kasvaessa myös kysymykset tamperelaisten asuinoloista ja terveydestä nousivat yhä tärkeämmiksi. Samoihin aikoihin Suomessa omaksuttiin ulkomaalainen kaavoitussuuntaus, jossa jo valmiiksi otettiin huomioon kaupungistumiseen liittyvät ongelmat, kuten tilanahtaus.

Myös puistot liittyivät tähän kehitykseen, ja niitä alettiin pitää ilmaa puhdistavina keitaina, joita kaupunkilaiset, erityisesti lapset, tarvitsisivat. ”Maaseutumaisten”, suotuisien viherelementtien katsottiin olevan myös ase taistelussa tuberkuloosia ja muita tuolloin riivanneita tauteja vastaan.

Terveyden edistäminen ei kaikkien mielestä edennyt kyllin nopeasti kohti tavoitettaan. Tampereen kaupungin Terveyshoitolautakunnan kertomuksessa vuodelta 1909 todetaan happamesti, että ”pienten lasten kisakenttien tarpeellinen lisääntyminen ei tahdo sanottavasti edistyä. Armonkallion etelärinteellä oleva Armonranta on yhä edelleen kiviröykkiönä ja moni muukin sopiva paikka odottaa valmistumistansa virkistäväksi kosteikoksi kaupunkimme kivi- ja tomu-aavikossa.”

Viihteiset viheralueet imagonkohottajina

Vaikka terveysajattelu oli tuolloin pinnalla, ei kulttuuria jäänyt täysin sen varjoon. Puistoihin pyrittiin järjestämään myös hengenravintoa: vuosisadan vaihteessa ainakin Hämeenpuistossa pidettiin kesäkonsertteja.

Vuonna 1905 puistoihin alettiin hankkia lankkupenkkien tilalle puistonpenkkejä eli ”puistosohvia”, kuten Karsten niitä nimitti. Aluksi ne ostettiin muualta, mutta 1907 niitä alettiin valmistaa kaupungin varastolla.

1910-luvulla puistoista tuli myös tärkeä tekijä kaupungin julkikuvan kohottamisessa. Ollakseen ”Tehtaiden kaunis kaupunki” Tampereen todettiin tarvitsevan keuhkoikseen ja koristeekseen myös istutettuja puistoja.

Aleksanterinkirkko oli puistojen ympäröimä jo 1900-luvun alussa. Kuva: Iida Nyman. Vapriikin kuva-arkisto.

Ryppyjä ruohikkorakkaudessa

Kaikki tamperelaiset eivät kuitenkaan suhtautuneet puistoihin yhtä kunnioittavasti, kuin esimerkiksi niiden perustajat. Vuonna 1916 Kaunistuskomitea totesi kaupungissa havaittaneen ”välinpitämättömyyttä yleisön puolelta istutusten ja puistojen suojelemiseen ja koskemattomuuteen nähden”. Tällöin päätettiin kääntyä koulujen puoleen, jotta epäkunnioitus viheralueita kohtaan saataisiin kitkettyä asennekasvatuksella ainakin nuorista vandaaleista.

Pahana pidettiin myös esimerkiksi nurmikoiden tallaamista, sillä ihmisillä oli taipumus kulkea ruohikon poikki, ja pian paikalla olikin polku. Kaupunkilaiset ottivat puistot niinkin vankasti omakseen, että joskus kukat ja pensaat katosivat ohikulkijoiden matkaan. Joskus ihmisiä saatiin kiinni jopa myymästä puistoista poimimiaan kukkia tai oksia.

Vuonna 1918 puistojen kehittäminen pysähtyi. Sisällissodan aikana puistoihin kaivettiin tarpeellisiksi katsottuja viljelysmaita, joilla kasvatettiin muun muassa perunaa. Kriisi ikään kuin palautti puistot edelliselle vuosisadalle, jolloin kaupungeissa oli vielä paljon venäläisiä vihannesviljelijöitä.

Vuosina 1897–1936, eli miltei 40 vuotta Tampereen kaupunginpuutarhurina toimi Onni Karsten. Hän oli titteliltään agronomi, ja hänellä oli kokemusta harjoittelijana niin eri puolelta Suomea kuin Pietaristakin. Aloittaessaan virassa Karsten oli 29-vuotias. Vapriikin kuva-arkisto.