Ympäristö ja terveys 1900-1918

Finlaysonin puuvillatehtaan karstaamon pölyisen työympäristön pelättiin altistavan työläiset keuhkotaudille. Kuva on 1890-1910-luvulta. Kuva: William Lomax, Tampereen museoiden kuva-arkisto.

Vuosisadan vaihteessa Tampereen keskustaympäristö muuttui nopean väestönkasvun, teollistumisen, tiiviin rakentamisen ja erityisesti korkeiden kivitalojen myötä kaupunkimaiseksi. Merkittävän muutoksen katukuvassa ja kaupunkilaisten elinympäristössä saivat aikaan myös 1800-luvun lopulla käynnistetyt vesihuollon ja puhtaanapidon uudistukset.

Vesijohto- ja viemäriverkoston rakentaminen ja vesiklosettien salliminen olivat osa kaupungin taistelua kulkutauteja vastaan. Erityisesti koleran ja lavantaudin leviäminen pyrittiin estämään sulkemalla huonot kaivot, kiveämällä liejuiset kadut ja käynnistämällä elintarpeiden tarkastus. Vuoden 1898 rakennussääntö määritteli lisäksi yksityiskohtaisesti terveellisen asuntorakentamisen normit ja velvoitti rakentamaan käymälät, tallit ja muut ulkohuoneet tiiviiksi ja hajuttomiksi.

Varotoimista huolimatta kaupungissa koettiin mittavat lavantautiepidemiat vuosina 1908-1909 ja 1915-1916. Epidemioiden syyksi osoittautuivat aikaisempien vuosien hygieeniset ratkaisut: vesijohtovesi otettiin Näsijärvestä puhdistamatta ja samaan järveen johdettiin myös jätevesiä. Luottamus virtaavan veden itsepuhdistuskykyyn, joka oli aikakauden hygienia-ajattelun perusta, osoittautui Tampereella kohtalokkaaksi. Ongelma ratkaistiin vuonna 1917 aloittamalla juomaveden klooraus. Samalla päätettiin, että likavedet tuli Näsijärven sijaan pyrkiä suuntaaman alajuoksulle Pyhäjärveen.

Kulkutautien rinnalla 1900-luvun alun merkittävin terveysongelma oli keuhkotauti. Jopa joka neljäs kuolemantapaus oli Tampereella keuhkotaudin aiheuttama, ja kaupungin keuhkotautiluvut olivat selvästi muuta maata korkeammalla tasolla. Syitä tähän alettiin hakea kaupunkiympäristön erityispiirteistä. Keuhkotaudille altistaviksi tekijöiksi nimettiin ulkoilman pöly ja tehtaiden käry sekä tehtaiden ja ahtaasti asuttujen kotien tunkkainen sisäilma.

Ulkoilman laatua pyrittiin kohentamaan katujen lakaisun sekä korkeampien tehtaiden piippujen avulla. Samalla havaittiin, että terveellisen elinympäristön luominen edellytti koko kaupunkirakentamisen uudistamista: kaupunkiin piti saada puistoja, puutarhoja, väljyyttä, valoa sekä ilmaa ja tehdasalueet tuli sijoittaa asunnoista erilleen. Sisätilojen ilmanlaatu pyrittiin puolestaan turvaamaan erilaisten minimitilavuuksien, työsuojelun sekä asunnontarkastuksen avulla. Lisäksi nautaturberkuloosin tartunnanvaaran takia käynnistettiin eläinten tuberkuliinitestaus sekä tehostettiin lihan ja maidon tarkastusta.

Vuoden 1918 sisällissota oli kaupungin terveysolojen kannalta vakava takaisku. Sodanaikaiset poikkeusolot loivat tautien leviämiselle otollisen maaperän. Piirityksen aikana esimerkiksi vesijohtoveden klooraus lopetettiin. Elintarvikepula aiheutti jopa nälkiintymistä, ja kadulle jääneet ruumiit lisäsivät osaltaan tartuntavaaraa. Monet jo voitettuina pidetyt taudit - isorokko, malaria, toisintokuume ja pilkkukuume - levisivät etenkin vankileireillä. Myös tavanomaista mittavammat tulirokko- ja kurkkumätäepidiemiat horjuttivat sota-aikana tamperelaisten terveydentilaa.

Lähteet:
Minna Harjula, Tehdaskaupungin takapihat: Ympäristö ja terveys Tampereella 1880-1939. Tampereen Historiallisen Seuran julkaisuja XVII, Tampere 2003.