Väinö Voionmaa (1869-1947)

Raittiusfanaattisuus, rotuoppi ja Suur-Suomi

Väinö Voionmaa oli epäilemättä viisas mies ja todellinen demokraatti niin henkilökohtaisessa kanssakäymisessään kuin valtiopäivätyöskentelyssäkin. Hänkin oli kuitenkin aikansa lapsi ja hän kantoi oman aikansa helmasyntejä mukanaan.

Väinö Voionmaa oli ensin raittiusmies ja sitten sosialisti. Hänen sosialisminsa ja raittiusaatteensa olivat erottamattomia. Oli mahdotonta ajatella sosialismia ilman raittiutta: Alholinkäyttö piti työväenluokan pysyvässä yhteiskunnallisessa ja moraalisessa alemmuuden tilassa ja esti työväenluokan henkisen ja aineellisen kehityksen. Toisaalta Voionmaalle ei ollut myöskään raittiusaatetta ilman sosialismia: Yhtä lailla kun porvarillinen rauhanaate oli puutteellinen, oli myös porvarillinen raittiusaate - siis kohtuukäytön salliminen ylemmille luokille ja alkoholistityö alempien luokkien parissa - aivan riittämätöntä. Raittiuskysymys oli ensi sijassa yhteiskunnallinen kysymys: Ylemmät luokat halusivat säilyttää oikeutensa kohtuukäyttöön, vaikka siitä seurasi perheiden hajoamista, väkivaltaa, onnettomuuksia, sairautta ja köyhyyttä työväenluokalle.

Väinö Voionmaa, joka muuten oli suvaitsevainen ja maltillinen mies, oli fanaattinen raittiusaatteen suhteen. Hän kauhistui porvarien puheita, joiden mukaan valtio tarvitsi alkoholinmyynnistä saatuja verotuloja. Voionmaan mielestä tässä oli kyse vahingollisesta "viinakapitalismista" eikä valtio missään nimessä saanut liata käsiään sellaisessa. Kun maltillisemmat miehet moittivat kieltolakia epäonnistumisesta (alkoholinkäyttö oli todellisuudessa lisääntynyt ja lisäksi salakuljetus ja trokarit toivat mukanaan huliganismia), ei Voionmaa ottanut moitteita kuuleviin korviinsa. Kieltolaki oli demokratian ja ihmisyyden voitto, periaatteellinen kysymys.

Väinö Voionmaa joutui moneen otteeseen riitoihin muiden sosialidemokraattien kanssa juuri alkoholikysymyksestä. Hän erosi vuonna 1922 Suomen Sosialidemokraatin toimitusneuvostosta syystä, ettei hän hyväksynyt Sasu Punasen (Yrjö Räisäsen) ilkeää "kieltolainvastaista nalkutusta". SDP:ssä oli Voionmaan raittiusaatteelle pieni oppositio, jonka mielestä raittiuskysymys ei varsinaisesti ollut keskeinen työväenliike. Osa oppositiosta vain epäili kieltolain toimivuutta ja edusti suurempaa sallivuutta kohtuukäytön suhteen, mutta oli niitäkin joille alkoholi oli vakituinen kumppani. Väinö Linna kertoo kirjassaan Täällä Pohjantähden alla käsityksensä vuosisadan vaihteen työväenjohtaja Eetu Salinin suhteesta Kuningas Alkoholiin. Hella Wuolijoki kertoo muistelmissaan, miten hänen miehensä, yhtenäisen työväenpuolueen kansanedustaja Sulo Wuolijoki vietti enemmän aikaa kapakassa kuin kotonaan, mikä lopulta johti suhteen kylmenemiseen.

Väinö Voionmaalla ei ollut mitään ymmärrystä alkoholin mahdollisia etuja kohtaan. Hän kyllä tunnusti, että syy miksi alkoholi oli sellainen maan (maailman) tapa oli sen huumaavassa vaikutuksessa, mutta ei mitenkään osoittanut ymmärtävänsä ihmisiä, jotka tavoittelevat hyvää oloa alkoholin avulla. Nykyaikainen ajatus, jonka mukaan suomalainen ahdistunut ja estoinen yhteiskunta päästää ulos höyryjä alkoholin avulla, olisi varmasti ollut Väinö Voionmaalle järkytys.

Raittiusaate todella toi esille Väinö Voionmaan heikkoudet. Hän toteaa kirjassaan Yhteiskunnallinen alkoholikysymys, että alkoholi heikentää sivistyskansoja geneettisesti. Sivistysrotu rappeutuu, tilastot kertovat että kuuromykkiä, sokeita ja tylsämielisiä syntyy alkoholinkäytöstä johtuen sukupolvi sukupolvelta enemmän. Raittiusaatteen kiihko saa hyvän miehen jopa sanomaan: "Unohdettava ei ole, että ruumiillisiin ominaisuuksiinsa nähden helposti toisistaan erotettavain rotujen välillä on hyvin suuria henkisiäkin rotueroavaisuuksia, vaikka niitä on vaikeampi tutkia kuin ulkonaisia rotutunnuksia." Alkuun päästyään Voionmaa intoutuu jopa väittämään, että "huonot rotuominaisuudet, joita mm. eräänlaiset rotusekoitukset edistävät, ovat osoittautuneet ikuisiksi turmion ja rappion lähteiksi kansoille."

Paitsi raittiusmies, Voionmaa oli myös suomalaisuusmies henkeen ja vereen. Voionmaa uskoi itäkarjalaisten heimojen kuuluvan yhteen. Vielä Tarton rauhanneuvotteluissa Voionmaa uskoi Neuvosto-Venäjän noudattavan kansojen itsemääräämisoikeusoppiaan ja luovuttamalla siksi Itä-Karjalan inkeriläiset ja muut suomensukuiset kansat maineen päivineen Suomelle. Vaikka Voionmaa uskoi Suur-Suomeen, kaikkien suomensukuisten heimojen yhteiseen valtioon, hän hyväksyi myös suunnitelmat Itä-Karjalan autonomisesta neuvostotasavallasta. Missään nimessä Voionmaa ei kannattanut sen paremmin riitaisuuksien ylläpitämistä Venäjän kanssa Itä-Karjalan kysymyksen takia (kuten Jutikkala vihjaa artikkelissaan Perivihollinen) taikka yrityksiä kaapata Itä-Karjala, joka kyllä kiistatta kuului Suomelle, väkivalloin.

Väinö Voionmaan tarina, yhtä lailla kun kehen tahansa muun, osoittaa, että kun kaivaa tarpeeksi syvältä, ei kaikki mitä löytää ole kovin kaunista. Väinö Voionmaakin oli aikansa lapsi..