Oppikoulut

Suomalainen tyttökoulu sai oman koulurakennuksensa vuonna 1902. Kuvassa koulu ja oppilaita Satamakadun puolella 1900-luvun alussa. Tampereen museoiden kuva-arkisto

1800-luvun puolella olivat oppikoulut lähinnä ruotsinkielisiä. Fennomaanisuuden levitessä Suomessa alettiin perustaa sekä yksityisiä että valtion ylläpitämiä suomenkielisiäkin oppikouluja, jotta maa saisi koulutettua suomalaisia virkamiehiä ja päättäjiä. Tampereella toimi 1900 alkuun mennessä viisi oppikoulua. Niitä olivat valtion ylläpitämät Reaalilyseo ja siitä vuonna 1903 omaksi koulukseen irroittautunut Klassillinen lyseo. Yksityisiä oppikouluja olivat Suomalainen tyttökoulu, Ruotsalainen yhteiskoulu ja Suomalainen yhteiskoulu. Valtion ylläpitämien vain pojille tarkoitettujen lyseoiden rinnalle perustettiin lisäksi vuonna 1908 Tampereen tyttökoulu. Valtion tyttökoulun tarkoituksen oli tarjota ylempää sivistystä myös vähävaraisimpien perheiden tyttärille, koska yhteiskunnallinen kehitys alkoi vaatia myös naisilta kouluttautumista. Kaikille kouluille valmistui 1900-luvun alkupuolella omat koulurakennuksensa.

Klassisen ja reaalilyseo erosivat toisistaan opetettavien aineiden myötä. Klassinen lukion opetussisällöissä painottuivat nimensä mukaisesti klassiset ja humanistiset aineet, etenkin kielet kuten latina ja kreikka. Reaalilyseot taas olivat käytännön läheisempiä ja niissä opetettiin enemmän luonnontieteitä ja piirustusta ja kielivalikoimassa olivat tuohon aikaan niin sanonut uudet kielet englanti, saksa ja ranska. Kieliopintoja kuitenkin muutettiin jatkuvasti, koska Venäjä asetti omia vaatimuksiaan venäjän kielen tuntimäärille kouluissa.

Oppikoulujen tarkoituksena oli kouluttaa ja sivistää oppilaansa yliopisto-opintoja varten. Yliopistoon johtava oppikoulu kesti kesti kahdeksan vuotta ja koostui viisivuotisesta keskikoulusta ja kolme vuotta kestävistä jatkoluokista. Tampereella yliopistoon johtavia kouluja oli kaikkiaan viisi. Tampereen tyttökoulussa toimi vain viisivuotinen keskikoulu. Osa muidenkin oppikoulujen oppilaista kävi vain viisivuotisen keskikoulun, joka valmisti oppilaita suoraan työelämään tai antoi mahdollisuuden pyrkiä opistotason kouluun opiskelemaan ammattiin. Yleisesti oletettiin oppikouluun pyrkivällä olevan kansakoulu tai ainakin osa kansakoulun oppimäärästä suoritettuna. Kuitenkin yksityisissä oppikouluissa toimi myös 2-vuotisia valmistavia luokkia eli alakouluja, joissa useat säätyperheiden lapset hankkivat pohjakoulutuksen kansakoulun sijaan ennen kuin jatkoivat oppikoulun ylemmille asteille. Yleisesti oppikoulu aloitettiin noin 11-vuotiaana ja ylioppilaaksi päästiin 19 vuoden iässä.

Yliopistoon johtavissa oppikouluissa pidettiin opiskelun lopuksi kirjalliset ylioppilaskokeet maaliskuussa, joiden jälkeen oppilaat matkustivat touko-kesäkuun vaihteessa Helsinkiin yliopistoon suullisia pääsykokeita varten. Samanlaiset kokeet oli mahdollista toimeenpanna myös syyslukukaudella. Ylioppilaiden lähtö Helsinkiin kuulusteluihin oli juhlallinen tapahtuma etenkin kaupungin säätyläisten ja sivistyneistön keskuudessa. Ylioppilaiden lähtiessä yhdessä Helsinkiin suullisiin kuulusteluihin kokoontui väkijoukko rautatieasemalle heitä saattamaan.

Oppikoulut olivat maksullisia ja siksikin köyhimmät kansalaiset jäivät vaille oppikoulun antamaa sivistystä. Lukukausimaksujen ohella kustannuksia aiheuttivat kirjat, kouluvälineet ja vaatteet. Ulkopaikkakuntalaisille tuli lisäkustannuksia majoituspaikasta. Vähävaraisista kodeista tulleet oppilaat joutuivat perheen tuen jatkeeksi hankkimaan opiskelurahoja paitsi kesätöillä myös erilaisten lahjoitusten kautta. Rahallisen tuen lisäksi ulkopuolinen kannustin kuten kansakoulun opettajan kehut oli tärkeä taustajavaikuttaja työläislapsen oppikouluun menolle.

Työläisperheet olivat kuitenkin halukkaita kouluttamaan lapsiaan. Oppikoulu ja sivistys merkitsivät työläisluokalle yhteiskunnallisen nousun väylää työläisestä virkamieheksi, ja siksi koulutus nähtiin työväestön keskuudessa tärkeänä ja hyödyllisenä. Tästä johtuen työläislasten määrä oppikouluissa alkoi vähitellen kasvaa, eivätkä oppikoulut olleet enää vain säätyläisten kouluja.

Valtion koulut olivat yksityisiä halvempia ja työväestö ja porvaristo suosivatkin valtionkouluja, kun säätyläiset ja muut varakkaammat laittoivat lapsensa yleensä yksityiseen oppikouluun. Yhteensä ylä- ja keskisäädyn lapsia oli Tampereen oppikouluissa määrällisesti lähes yhtä paljon eli yli 700, kun taas työväestön lapsia oli vain reilut 200 lukuvuonna 1913/14. Kaupunkilaisten ohella maalaiskunnista tultiin opiskelemaan myös oppikouluihin. Oppikoululaisista 28 prosenttia oli Tampereen ulkokunnista tulleita.

Lähteet:
Iisalo, Taimo: Kouluopetuksen vaiheita, Keskiajan katedraalikoulusta nykyisiin kouluihin. Otava, Helsinki 1988.
Jutikkala, Eino: Tampereen historia III, Tampere 1979.
Kaarninen, Mervi ja Kaarninen, Pekka: Sivistyksen portti, Ylioppilastutkinnon historia. Otava, Helsinki 2002.
Kiusmaa, Kyösti: Oppikoulu 1880 - 1980. Osakeyhtiö Kaleva, Oulu 1982.
Rasila, Viljo: Tampereen kaupungin historia III, Tampere 1932.
Tammerkosken koulu 1908 - 1983, Koulu avaa ikkunoita. Painokehä Oy, Tampere.
Voionmaa, Väinö: Tampereen historia II, Tampere 1984.