Arki 1870-1900

Tampereen väkiluku kasvoi huimasti 1800-luvun viimeisinä vuosikymmeninä, minkä vuoksi asuntoja ei riittänyt kaikille ja suurin osa kaupunkilaisista joutui elämään ahtaasti. Asuntopula koski työväestön lisäksi myös muita yhteiskuntaryhmiä. Asunto-oloja ei muutenkaan pidetty kaikkien kohdalla riittävinä. Keskustelu asuntokysymyksestä yltyi 1890-luvulla, mutta parannusehdotuksia alettiin toteuttaa vasta seuraavalla vuosisadalla.

Asuinolot etenkin Kyttälässä olivat huonot: tiet olivat kuravelliä, ihmiset asuivat ahtaasti, asuntojen ilmanvaihto oli mitätön ja kaivovesi likaista. Ensimmäinen varsinainen asuinoloja parantava toimenpide oli Kyttälän saneeraus 1890-luvun alussa. Ahtaus kuitenkin vain siirtyi Kyttälästä muualle, ja joidenkin entisten kyttäläläisten asuinolot jopa huononivat. Amurin yhteiskeittiöjärjestelmää pidettiin huolestuttavana, ja uusiin kaupunginosiin Armonkalliolle ja Tammelaan rakennettiinkin lähinnä asuntoja, joissa oli huone ja keittiö jokaista perhekuntaa kohti.

1800-luvun loppuun mennessä suuri osa pääkaduista oli kivetty ja avo-ojat korvattu viemäreillä. Näkymä Ronganojan kohdalta Kyttälästä vuodelta 1890. Kuva: Axel Tammelander, Tampereen museoiden kuva-arkisto.

Puutteelliset asuinolot vaikuttivat myös tartuntatautien yleisyyteen. Suurin kulkutautikatastrofi oli koettu nälkävuosina 1866-68, ja tarttuvien tautien ehkäisy nousi 1880-luvulla keskeiseksi koko maassa. Taudit levisivät helposti ahtaissa oloissa, ja etenkin lapset olivat alttiita erilaisille tartunnoille. Lapsikuolleisuus oli 1800-luvun lopussa vielä suhteellisen korkea, vaikkakin laski vuosisadan loppua kohti. 1880-luvulla syntyneistä noin 19 % kuoli alle yksivuotiaana, seuraavalla vuosikymmenellä osuus oli laskenut prosenttiyksikön. Tyypillinen 1800-luvun tamperelaisperhe oli viisilapsinen työläisperhe, jonka lapsista ainoastaan kolme eli yli kymmenenvuotiaaksi.

Likaiset kaivot ja kaupungin läpi virtaavat likaojat olivat suurimpien terveysriskien joukossa. Vuoteen 1894 mennessä viemärilaitos oli laajennettu kattamaan lähes koko kaupunki Amuria ja Kyttälää myöten. 1880-luvun alussa vesijohto oli vedetty Näsijärvestä Laukontorille. 1890-luvun lopulla vesijohtoverkostoa jatkettiin Tammerkosken itäpuolelle. Vuosisadan lopulla katuja kivettiin Amurissa ja Tammelassa. Katujen kiveämiset ja avo-ojien korvaaminen viemäreillä paitsi paransivat asumismukavuutta, myös kaunistivat yleistä kaupunkikuvaa.

1880-luvulta alkaen Tampereelle perustettiin useita yhdistyksiä, joista raittiusliike, työväenliike, erilaiset naisyhdistykset ja kielipoliittiset sekä ammatilliset klubit keräsivät tamperelaisia kannattajajoukkoihinsa. 1800-luvun lopulla myös koulutusmahdollisuudet paranivat ja monipuolistuivat. Syksyllä 1872 perustettiin kaupungin ensimmäinen kansakoulu, joka oli suomenkielinen ja otti oppilaikseen tyttöjä ja poikia. Tampereelle saatiin myös yliopistoon johtavia kouluja, jotka mahdollistivat opiskelun suomen kielellä sekä pääsyn yliopistoon myös naisille.