Suunnista
Artikkelit
Kommentoi
Sotaorvot
Vuoden 1918 sodan jälkeen orpous kosketti sekä punaisten että valkoisten puolta. Kaikenkaikkiaan sota jätti n. 20 000 joko kokonaan tai osaksi huoltajansa menettänyttä lasta. Orpous kosketti enemmän punaista puolta, jonka osuus orpolasten määrästä oli n. 90 %. Aivan täysin orvoiksi jäi toistatuhatta lasta. Nämä turvattomat punaisen puolen lapset olivat pääosin köyhistä oloista, eteläisen Suomen maalaistyöväestöstä.Keväällä 1918 suhtautuminen punaorpoihin oli pelokasta ja vihamielistä. Tämä näkyi hyvin Köyhäinhoitolehden päätoimittajan Bruno Sarlinin kirjoituksessa: "Orpojen lasten onnellinen ratkaisu on yhteiskunnallemme erinomaisen tärkeä monesta syystä. On muistettava, että nyt on kysymys kymmenistä tuhansista orvoista. Jos sellainen armeija imee katkeruuden kalkin sieluunsa, on yhteiskunnallinen vaara suuri. Ja orpojen lasten hyvä kasvatus tulee sittenkin huokeammaksi kuin vankiloiden ylläpito. Sen lisäksi se on maan vastaista työvoimaa, joka näistä lapsista nousee." Hän kyllä välitti punaorpojen kohtalosta, mutta piti ongelmaa vain sosiaalistamisongelmana. Hänen mielipiteensä olivat jyrkkiä, kun oli kyse punaorpojen äideistä. Hän mm. totesi : "Vielä on suuri vaara punaisten naisissa... Suurelta osin noitten naisten kodit ja niissä annettu kasvatus on syynä hirvittävän kauheaan sisällissotaamme... Yhteiskunnan ehdoton velvollisuus tästä lähtien on oleva, etteivät tällaiset hirviöt saa enää lapsia kasvattaa ja niihin istuttaa julkeaa raakuuttaan sekä kalvavaa vihaansa, joka saastuttaa lapsen koko sielunelämän."
Sarlinin mielestä köyhäinhoitoviranomaisten olisi pitänyt puuttua asioihin ja luoda luja kontrolli. Lapset olisi pitänyt erottaa vanhemmistaan kasvatuskoteihin, jos tilanne olisi vaatinut sitä. Sarlinin mielipiteet eivät kuitenkaan ratkaisseet punaorpokysymystä.
Aikalainen Väinö Hakkila kirjoitti elokuussa 1918 punaisista seuraavaa: "Perheen huoltajat on vangittu, omaisuus anastettu tai pantu takavarikkoon, lapset työnnetty vaivaistaloon ja äidit saavat katsoa mistä löytävät turvaa... Että täten työttömyyden ja sanomattoman puutteen vallitessa paljon ihmisiä sortuu on selvä, vallankin kun yhteiskunnan puolelta on avustus olosuhteisiin katsoen heikkoa ja riittämätöntä. Yhteiskunta on kuiteinkin siinä määrin tylsistynyt tuntemaan köyhälistön hätää ja kurjuutta, ettei edes viattomien lasten kärsimykset voi tällä kertaa herättää riittävän suurta myötätuntoa, ennenkuin avunanto on liian myöhäistä." Hakkila oli sosiaalidemokraatti ja häntä on pidetty vangittujen punaisten "puolustusasianajajana". Tämä ote kuvaili punaisen puolen näkemystä punaisten ja heidän omaistensa olosuhteista yhteiskunnassa, kun taas Sarlinin näkemys oli enemmän valkoisen puolen, joskaan ei kaikkien näkemys asiasta.
Sosiaalihallitus aloitti tiedonkeruun orvoista heti, kun sota oli päättynyt, ja toukokuussa asetettiin turvattomien lasten huoltokomitea miettimään sotaorpojen huoltoa. Seuraavaksi oli vuorossa huoltojärjestelmän päättäminen, jossa päädyttiin seuraavaan: valkoisten puolen orvoille ei katsottu olevan soveliasta saada avustusta köyhäinhoidon kautta, vaan heille myönnettiin valtion eläke, joka turvasi leskien ja orpojen elämän. Punaorpojen ja heidän perheidensä avustus järjestettiin sen sijaan köyhäinhoidon kautta. Sotaorpokomitea katsoi punaorpojen parhaaksi hoitomuodoksi joko omat tai kasvatuskodit köyhäinhoidon avustuksella. Lisäksi kuntien tuli pitää huolta mm. vaatetusavun, päivähoitolaitosten ja koulukeittoloiden järjestämisestä. Tärkein oli kuitenkin oppivelvollisuuden toteutuminen punaorpojen keskuudessa.
Jos punaorpo jouduttiin ottamaan huostaan, tapahtui se siten, että lapsi sijoitettiin joko yksityishoitoon tai "pienkotiin" (maksimi 20 lasta). Kaupunkilaisorvot tuli kasvattaa kaupunkilaisympäristössä ja maalaisorvot maalaisympäristössä. Komitea ehdotti myös, että orpojen hoitoa varten koulutettaisiin sopivaa henkilökuntaa. Punaorvoille alettiin etsiä sopivia kasvatuskoteja valkoisten puolelta ja keväällä niitä oli löydetty jo n. 1500, joista suurin osa sijaitsi Etelä-Pohjanmaalla, Pohjois-Savossa ja Pohjois-Karjalassa.
Valtio rahoitti sotaorpojen huoltoa, mutta avun piirissä oli vain noin puolet sotaorvoista, koska varsinkin työväenliike sekä eräät punaorpojen äidit eivät halunneet turvautua apuun, vaan halusivat yrittää selviytyä yksin. Köyhäinapuun turvautuneet perheet koostuivat yleensä äidistä ja useammasta lapsesta. Punaisen puolen perheet olivat köyhempiä kuin valkoisen, mutta noin puolet valkoisten perheistä luokiteltiin köyhiksi. Esimerkiksi Suomen työläisten avustustoimikunta auttoi yli 12 000 punaista perhettä. Tämän lisäksi orpoja auttoivat mm. konsuli Karl Pentzin, joka lahjoitti Oulun kaupungille 50 000 mk ravinnon hankkimiseksi köyhille ja etenkin lapsille. Mervi Kaarninen on tehnyt tutkielman punaorpojen sijoittumisesta yhteiskuntaan ja tullut siihen tulokseen, että punaorpojen elämänkaari ei poikennut muiden työläislasten elämänkaaresta. Heissä ei näkynyt mitään erityistä sosiaalista poikkeavuutta tai ongelmia. Täysorvot olivat kuitenkin poikkeus, koska heillä esiintyi useita ongelmia, mutta on mahdotonta tietää johtuiko se punaorpoudesta. Miespuolisilla punaorvoilla oli kuitenkin yksi ominaispiirre, joka erotti heidät muista: 25 % heistä erosi kirkosta, mikä saattaa viitata yhteiskunnalliseen protestiin. Sosiaalinen nousu ei ollut yhtä yleistä punaorpojen keskuudessa kuin muilla samanikäisillä työläislapsilla. Syynä saattoi olla lapsuudessa koetut vaikeat ajat tai muita työläisiä vahvempi työläisidentiteetti, mikä rajoitti pyrkimyksiä sosiaaliseen nousuun.
Kirjallisuutta
Kaarninen, Mervi, Punaorvon tarina. Suomen historian pro gradu-työ Tampereen yliopisto. Tampere 1986.
Pulma, Panu ja Turpeinen, Oiva, Suomen lastensuojelun historia. Kouvola 1987.
Paavolainen, Jaakko, Suomen kansallinen murhenäytelmä. Helsinki 1974.
Paavolainen, Jaakko, Valkoinen terrori. Helsinki 1967.
Tekijä: Tanja Myller <tm61000@uta.fi>