Suunnista
Artikkelit
Kommentoi
Alkoiko sisällissota Viipurista?
Valkoisten sodanjohdon ensimmäiset hyökkäyskäskyt annettiin 27.-28. päivän väliseksi yöksi, mutta yksittäisiä kahakoita oli käyty jo aiemmin. Vuoden vaihteessa ja sen jälkeen kävivät suojeluskunnat, järjestyskaartit ja venäläiset sotilaat useita kahakoita keskenään eri puolilla maata. Tammikuussa 1918, kun sodan uhka näytti ilmeiseltä, muodostui Viipurin hallinta merkittäväksi molemmille osapuolille. Viipurin kautta Suomeen tuotiin niin järjestyskaartin, kuin suojeluskunnankin ostamat aseet. Lisäksi Suomessa olevien venäläisten joukko-osastojen huolto ja vetäytymistiet kulkivat Viipurin kautta Pietariin.Tammikuun puolivälissä oli Viipurissa 500 miehen suojeluskuntajoukko, jolla oli aseistuksenaan 120 kivääriä. Hieman suuremmalla Viipurin järjestyskaartilla oli 200 kivääriä. Sen sijaan venäläisen varuskunnan vahvuus oli noin 1500 miestä. Suojeluskunta kuitenkin pyrki selvittämään avun mahdollisuutta muilta Karjalan suojeluskunnilta mahdollisten levottomuuksien aikana. Viipurin suojeluskunta teki tämän lisäksi yhteistyötä porvarillisen Karjalan kansalaisliiton kanssa, jonka pyrkimyksenä oli levottomuuksien ennaltaehkäisy.
Tilanne Viipurissa alkoi kiristyä. Tammikuun 17. päivänä suojeluskuntalaiset sytyttivät palamaan järjestyskaartin Mikkeliin matkalla olleen asejunan. Seuraavana päivänä suojeluskuntalaiset takavarikoivat jo sammutetusta junasta 70 kivääriä ja 10000 patruunaa. Tammikuun 20. päivänä lähti järjestyskaartiosasto junalla Taavettiin hakemaan pois suojeluskunnan ottamia aseita, mistä syntyi kahakka osapuolten välille.
Aseiden omistus Viipurissa aiheutti muitakin kahakoita. Suojeluskuntalaiset saivat tietoonsa 19. päivänä, että Pietarista lähetettäisiin junalastillinen aseita Suomen punaisille. Punakaarti alkoi aktiivisesti etsiä suojeluskunnan aseita estääkseen heidän aikeensa junalastin kaappaamisesta. Myymällä aseita onnistuivat kaartilaiset selvittämään suojeluskunnan asekätköt, joita oli mm. maaseudulla ja Pietisen kenkätehtaassa. Illalla 19.1. noin kolmenkymmenen miehen järjestyskaartijoukko hyökkäsi Pietisen kenkätehtaaseen. Venäläisten saavuttua avuksi, joutuivat suojeluskuntalaiset pakenemaan tehtaasta. Tämän jälkeenkin aseiden etsinnät ja suojeluskuntalaisten pidätykset jatkuivat.
Tammikuun 21. päivän vastaisena yönä hälytettiin kaikki Karjalan suojeluskunnat kutsuttavaksi Viipuriin. Suojeluskuntalaiset kokoontuivat Hiitolassa, josta he 22. päivänä lähtivät junalla kohti Viipuria. Perillä jääkäriluutnantti Voldemar Hägglundin komentamat suojeluskuntalaiset miehittivät 40 miehen voimin rautatieaseman ja ottivat sen varastosta venäläisten aseita. Järjestyskaartin kuultua suojeluskuntalaisten tulosta Viipuriin, siirtyi osa keskuskasarmille, missä he saivat venäläisiltä sotilailta aseita ja vaatteita. Hägglund pelkäsi järjestyskaartilaisten yrittävän yhdessä venäläisten sotilaiden kanssa piirittää suojeluskuntalaiset kaupunkiin ja hän päättikin vetää joukkonsa Viipurinlahdella sijaitsevaan Venäjänsaareen.
Tammikuun 23. päivän vastaisena yönä järjestyskaartilaiset ja venäläiset miehittivät rautatieaseman ja ottivat panttivangeiksi sinne jääneet suojeluskuntalaiset, joille pääjoukko oli unohtanut ilmoittaa vetäytymisestään Venäjänsaareen. Jo edellisenä päivänä oli Viipuri järjestyskaartin hallussa. Yöllä 23.1. kahden aikaan aloittivat Karjalan kansalaisliiton edustajat neuvottelut järjestyskaartin ja venäläisten kanssa tuloksetta. Kaupungissa sattui useita ampumavälikohtauksia ja pidätyksiä. Järjestyskaartien esikunta ja työväenjärjestöjen eduskunta päättivät aloittaa 23.-24. päivän välisenä yönä yleislakon kaupungissa ja maalaiskunnassa vastalauseena porvarien "kansalaissodan aloitukselle". Hallitus lähetti senaattori Louhivuoren ja entisen ministerivaltiosihteeri Carl Enckellin tilanteen välittäjiksi Viipuriin. Järjestyskaartilaiset hylkäsivät Louhivuoren ehdotuksen, varsinkin tämän tunnustettua suojeluskunnat senaatin joukoiksi. Lisäksi kaartilaiset olettivat saavansa apua venäläisiltä.
Venäjänsaarelaisten johtaja Voldemar Hägglund sai 24. päivänä kuulla tulleensa nimitetyksi Viipurin suojeluskuntapiirin päälliköksi. Tämän jälkeen Hägglund laati toimintasuunnitelman Viipurin eristämiseksi kolmelta suunnalta. Eristämissuunnitelma toteutui vain pohjoispuolella, kun sen sijaan itä- ja länsipuolella se epäonnistui. Tammikuun 24. päivänä ainakin 1600 aseistettua suojeluskuntalaista liikehti eri puolilla Karjalaa, mutta Viipuri oli edelleen työväen järjestyskaartin hallussa. Seuraavana yönä kaupungin asemapäällikkö murhattiin. Samana yönä venäläiset sotilaat vaativat Venäjänsaaressa olevia suojeluskuntalaisia poistumaan Viipurin linnoituksen alueelta ja luovuttamaan aseensa 36 tunnin kuluessa. Suojeluskuntajoukot kuitenkin ehätettiin nimetä hallituksen joukoiksi sisäasiaintoimituskunnan päällikön Arthur Castrenin 25.1. lähettämällä kiertokirjeellä.
Lopulta Enckellin ja Venäjän sota-asiain kansankomissaarin Podvoiskin välisissä neuvotteluissa päästiin sopuun asiasta. Podvoiski sähkötti 26. päivänä Viipurin armeijakomitealle, että niiden tulisi pysyä puolueetomina suomalaisten välisissä kahakoissa. Samana päivänä Venäjänsaaren suojeluskuntapataljoona lähti saaresta ja siirtyi Andreaan. Säiniön aseman luona suojeluskuntalaiset joutuivat taisteluun viipurilaisten kaartilaisten ja Pietariin matkaavien venäläisten matruusien kanssa. Kaartilaisille tarkoitettu asejuna lähti 27. päivänä Pietarista. Kämärän aseman luona 90 venäjänsaarelaista suojeluskuntalaista hyökkäsi junan kimppuun. Sota oli syttynyt.
Kirjallisuutta
Itsenäistymisen vuodet I 1917-1920: Irti Venäjästä. Helsinki 1992.
Suomen historia VI: Sortokaudet, itsenäistyminen
Tekijä: Jani Viitanen <jv58691@uta.fi>