"Suuri, eloisa ja toimelias seurakuntaväen piiri"

Aktiivisuus hyvä ja huono asia

Tuomiorovasti K. H. Seppälä lähti ajattelussaan siitä, että tärkeintä ihmiselle oli "pelastus synnistä ja pelastus matkan lopulla". Tätä hän lähestyi yksilökeskeisesti. Kirkossa käynti kollektiivisena tapana oli hyvä asia mutta arvokkaampaa oli, jos ihmisellä oli "persoonallista asiaa ja omakohtaista hätää". Seurakuntapiiriin tehtävä täyttyi vain jos ihminen avasi kirkon oven. Ihminen ei kuitenkaan Seppälän mukaan voinut itse pelastua. Ajattelu oli tältä osin muuttunut siitä, mitä se oli ollut kolmekymmentä vuotta aikaisemmin vuosisadan alussa. Uskonnollisen pelastuksen näkökulmasta ei enää haluttu puhua ihmisen relatiivisesta hyvyydestä vaan Lutheriin viitaten orjuutetusta tahdosta. Vanhurskauttamisopin selkeyttäminen vahvisti osaltaan kirkon asemaa ihmisten oman aktiivisen toiminnan varaan syntyneisiin yhdistyksiin nähden.

Toiminnasta luopumista tämä ei suinkaan tarkoittanut, koska moninaiset rakkaudentyöt koettiin Vapahtajan antamina tehtävinä. Seppälälle teot osana kristillisyyttä olivat pitkään olleet tärkeitä. Hän näki tamperelaisten suhteellisen vilkkaan lähetysharrastuksen merkkinä valmiudesta toimia. Lama-aika 1930-luvun alussa edellytti Seppälän mukaan avustustoiminnan laajentamista. Se oli kuitenkin tehtävä tiiviissä yhteistoiminnassa kunnallisen köyhäinhoidon kanssa, joka oli paremmin varustettu, omasi asiantuntevaa työvoimaa, enemmän ammattitaitoa ja paljon enemmän varoja. Tärkeää oli myös välttää kansalaisten kaksinkertainen verottaminen.

Seppälä arvosti itsenäistä vastuunottoa ja työntekoa. Seurakunnan tilaa koskevassa kertomuksessa hän kiinnitti lamavuosien jälkeen huomiota kotielämän rappeutumiseen, jonka yhtenä syynä hän näki työttömyyden. Huolestuttavaa oli liika turvautuminen yhteiskunnan apuun, juoppous sekä varkaudet. Myös vanhempien arvovalta oli tuomiorovastin arvion mukaan kärsinyt. Toisaalta Seppälä oli pannut merkille työtahdin selvän kiihtymisen. Yksi konkreettinen merkki tästä oli, etteivät työmiehet "seisoskele tupakkaa polttaen ja laverrellen, vaan tekevät todella työtä". Lisäksi kotien siisteys oli parantunut. Työnteon korostumisessa oli kuitenkin myös ongelmia. Seppälä joutui toteamaan, ettei enää edes "uskonnollinen väki" kummeksunut työntekoa pyhisin. Toimeliaisuus leimasi tamperelaista kristillisyyttä, mitä osoitti Seppälän mukaan paitsi perinteikäs lähetysharrastus myös ihmisten suuri kiinnostus seurakunnan rakennushakkeita kohtaan.

Toimeliaisuutta eripuolille seurakuntaa

Papiston palkkauksesta säädetty laki velvoitti myös kaupunkiseurakunnat järjestämään papeilleen virka-asunnot. Niinpä Tampereen kirkkohallintokunta hankki vuonna 1926 kaupungin länsiosasta Pyynikiltä tontin asuintaloa varten. Kirkkovaltuuston käsitelyssä päädyttiin Alpo Lumpeen esityksestä liittämään suunnitelmiin tulevaisuuden tarpeina nähdyt kokoushuoneistot. Vuonna 1929 valmistuneeseen kolmikerroksiseen Pyynikin pappilaan tuli lisäksi asunto diakonissalle, jollaisen seurakunta samalla K. H. Seppälän aloitteesta palkkasi. Vanhastaan diakonissoja oli ylläpidetty Tampereen Kaupunkilähetyksen kautta mutta enää sen toimintaa ei haluttu kasvattaa vaan diakoniatyötä kehitettiin seurakunnan suoralla vastuulla.

Toinen diakonissa sijoitettiin vastavalmistuneeseen Viinikan kirkkoon. Diakonissoille osoitettiin 1930-luvun alkuvuosina 30 000 markan määräraha avustustyöhön. He toimivat myös yhteistoiminnassa seurakuntapiirien kanssa. Lisäksi diakonissojen johdolla aloitettiin seurakunnan oma tyttökerhotyö sekä pidettiin äitien kokouksia ja pyhäkouluja. Osallistuminen pyhäkoulujen pitoon oli tullut ajankohtaiseksi, kun tästäkin vanhasta Kaupunkilähetyksen työmuodosta tuli seurakunnallinen vuonna 1930.

Seurakunnallinen nuorisotyö alkoi samoin vuonna 1930. Viinikan kirkon valmistuttua K. H. Seppälä ehdotti kirkkoneuvoston kokouksessa kristillisen poikatyön kehittämistä Viinikassa saatavien kokemusten pohjalta. Viinikan ohella nuorisotyötä tehtiin jo 1933 Järvensivulla, Härmälässä, Pyynikin pappilassa ja Petsamossa. Tuolloin Viinikkaan palkattiin erityinen poikatyöntekijä, sillä Ahjolan työtä Pispalassa menestyksekkäästi hoitanut Tuure Laitinen saatiin siirrettyä seurakunnan ensimmäiseksi kerhotyöntekijäksi.

Viinikan kirkon suojissa kokoontunut ensimmäinen poikakerho kerhotöidensä keskellä keväällä 1932. Pojat edestä oikealta vasemmalle: Matti Kallio, Mauno Jokipii, Lasse Merikoski (Lindstedt), Paavo Rantanen, Ilmari Rantala, Erkki Niemi, Rauno Lahtinen, Eero Kallio, Ossi Merikoski (Lindstedt), Niilo Helstén ja Aarne Aittokallio. Kuvaaja: E. M. Staf. Kuva: Tampereen ev-lut. seurakuntayhtymän keskusarkisto, Lasse Merikosken arkisto.

Kolmen vuoden kuluttua Laitisen johtama seurakunnallinen poikatyö tavoitti noin 300 poikaa. Setlementtiliikkeeltä saadun mallin mukaan kerhoissa harrastettiin erilaisia "kätevyyttä kehittäviä töitä", esimerkiksi puutöitä ja lennokkien tekoa mutta myöskin opiskelua, soittoa ja laulua. Kesäaikaan pojat retkeilivät, urheilivat sekä osallistuivat seurakunnan hankkimassa Isosaaressa pidetyille kesäleireille. Diakonissojen pitkälti samoin menetelmin johtama tyttötyö tavoitti tuolloin noin 270 tyttöä. Diakonissoja kuitenkin tarvittiin enemmän sairaiden ja vanhusten auttamisessa, joten heidän tilalleen suunniteltiin Helsingin malliin pappiskoulutuksen saaneiden naistyöntekijöiden palkkaamista. Vastaavasti varttuneemman nuorison ohjaamiseen mietittiin erityisen nuorisopapin viran perustamista. Vuonna 1936 neljän papin sivutoimisesti hoitama nuorisotyö käsitti kuoro-, lukukerho- ja kesäkotitoimintaa. Osanottajia eri tilaisuuksissa oli alle 100.

Viinikan poikakerho harjoittelemassa ompelemisen jaloa taitoa jouluna 1938. Kuva: Tampereen ev.lut. seurakuntayhtymän keskusarkisto, Tuure Laitisen arkisto.

Näsijärvi oli jään peittämä leirille mentäessä. Kuva Isosaaren "Risunkeruuleiriltä" v. 1941. Kuva: Tampereen ev.lut. seurakuntayhtymän keskusarkisto, Lasse Merikosken arkisto.

Viinikan tapaista toimintaa lähdettiin kehittelemään kaupungin eri puolille, etenkin Härmälään ja siihen liittyen Rantaperkiön kaupunginosaan. Seurakuntapiiriä, kerhotyötä ja pyhäkoulua varten oli seurakunta vuokrannut Härmälästä pienen huoneiston vuonna 1933. Viisi vuotta myöhemmin suositti kirkkohallintokunta kirkon ja seurakuntatalon rakentamista, koska alueen asutus oli kasvanut varsin runsaasti. Läheisen lentokentän vuoksi kohde oli vaativa ja siitä järjestettiin piirustuskilpailu, jonka voittivat keväällä 1939 arkkitehdit Elma ja Erik Lindroos. Talvisota esti kuitenkin suunnitelman täytäntöönpanon.

Harjusta oma tapaus - eheyden vuoksi

Tampereen läntisen esikaupunkialueen osalta päädyttiin hieman poikkeavaan ratkaisuun. K. H. Seppälä ei pitänyt toivottavana alueen liittämistä suoraan tuomiokirkkoseurakunnan yhteyteen. Se oli etäällä varsinaisesta kaupungista ja muodosti oman kokonaisuutensa. Valtion puolella nähtiin kuitenkin käytännöllisistä syistä hyväksi liittää alue myös kirkollisessa suhteessa Tampereeseen. Niinpä luotiin vuoden 1937 alussa uusi Harjun seurakunta, joka yhdistettiin taloudellisesti tuomiokirkkoseurakunnan ja ruotsalaisen seurakunnan kanssa.

Harjun seurakuntaan rakennettiin 1930-luvun lopun kuluessa välttämättömäksi koettuja toimintoja. Seurakunnan laajuuden vuoksi eri kulmakunnille suunniteltiin omia seurakuntapiirejä. Papit kokivat tärkeäksi myös lähetys- ja diakoniatyötä tukevien ompeluseurojen perustamisen. Oma "nuoriso-, poika- ja miksikä ei tyttötyökin" haluttiin saada käyntiin. Diakonissaa Harjun seurakunta ei katsonut tarvitsevansa, koska sellaisen oli jo Tampereen Kaupunkilähetys järjestänyt. Sen sijaan seurakunta sai palkata vuonna 1939 teologisen loppututkinnon suorittaneen naisen tekemään tyttö- ja naistyötä sekä esimerkiksi kotikäyntejä. Nuorisotyössään Harjun seurakunta tukeutui Tampereen Seudun Nuorten Kristilliseen Piirijärjestöön, jonka toiminnassa vt. kirkkoherra oli mukana. Poikatyön osalta tavoiteltiin yhteistyötä tuomiokirkkoseurakunnan kanssa. Aluksi tarkoitus oli keskittyä Epilään, jottei samaa työtä tekevän Ahjolan setlementin kanssa syntyisi tarpeetonta kilpailua.

Kuitenkin jo joulukuussa 1937 Tampereen kirkkovaltuusto eväsi tukensa Ahjolan rakennushankkeelta perustellen päätöstä seurakunnan omilla rakennussuunnitelmilla. Vuoden 1937 alussa Harjun seurakunnan kirkkokysymys oli hoidettu väliaikaisesti vuokraamalla Pispalan rukoushuoneyhdistyksen kirkko. Kun asiaan palattiin loppuvuodesta 1938 olivat Harjun seurakuntalaiset valmiita ostamaan Pispalan kirkon. Tämä ei käynyt Tampereen kirkkohallintokunnalle, joka edellytti ajanmukaisempaa ratkaisua, ja joka jo aiemmin samana vuonna oli hankkinut tontin Pispalan alueelta. Vuonna 1939 hallintokunta kirkkovaltuuston valtuuttamana osti vielä Epilän alueelta toisen tontin. Rakentamista ei kuitenkaan ennen sotaa ehditty aloittaa.

Perinnettä korjataan tehtävän ehdoilla

Viimeinen merkittävä rakennushanke, jonka Tampereen seurakunnat ehtivät saada 1930-luvun lopun kuluessa päätökseen oli Aleksanterin kirkon korjaustyö. Kaupunginarkkitehti Bertel Srömmerin suunnittelemissa varsin perusteellisissa muutostöissä kirkon kuoriosaan tehtiin erillinen kappeli. Näin seurakunta sai myös uuden rippikoulusalin paikkaamaan tilanpuutetta. Vuonna 1881 valmistunut kirkko vihittiin uudelleen joulukuussa 1938. Toimituksen suoritti Jaakko Gummeruksen jälkeen vuonna 1934 Tampereen hiippakunnan piispaksi valittu Aleksi Lehtonen.

Aleksanterin kirkon uudelleenvihkiminen joulukuussa 1938, Kuva: Aamulehti 10.12.1938, Tampereen museoiden kuva-arkisto.

Kirkon vihkimistä edelsi keskustelu sen nimen muuttamisesta. Jo vuoden 1933 alussa Tampereen Aitosuomalainen kerho oli esittänyt epäsuomalaisina pitämiensä nimien korvaamista uusilla. Tulilinjalle olivat joutuneet esimerkiksi Aleksanterinkatu, -koulu ja -kirkko. Kerhon mukaan ei ollut mitään syytä "tehostaa venäläisajan muistoja mielivaltaisesti valituilla yleisten rakennusten ja julkisten paikkojen nimillä". Se oli ehdottanut kirkon nimeämistä Pyynikin mukaan. Tuomiorovasti Seppälä oli tuolloin valmis muutokseen mutta oli edellyttänyt uskonnollisten näkökohtien huomioonottamista ja esittänyt nimeä Ristin kirkko. Lisäksi hänen johtamansa kirkkoneuvosto oli pannut asian uutena ja vähemmän kiireellisenä pöydälle. Kirkon korjaustöiden lähestyessä loppuaan syksyllä 1938 Aamulehti nosti asian uudelleen esiin. Se haastatteli eri vaikuttajia, etupäässä pappeja, ja enemmistö kannatti nimen muuttamista Ristin kirkoksi. Kannatusta oli myös nimellä Pyynikin kirkko. Seuraavassa kirkkoneuvoston kokouksessa perustettiin Seppälän ehdotuksestä lautakunta esittämään kirkkovaltuustolle nimen muuttamista joko Ristin kirkoksi tai Pyhän Ristin kirkoksi sekä päätettiin pyytää lausunto Aleksi Lehtoselta.

Esityksessään valiokunta korosti, että nimi kestäisi parhaiten aikaa, kun se pohjautuisi johonkin kristinuskon perustotuuteen eli olisi osa pelastushistoriaa. Näin valiokunta piti jälkimmäistä vaihtoehtoa parempana, koska sillä viitattiin Kristuksen kuoleman ristiin, eikä yksittäisen kristityn kannettavana olevaan ristiin. Myös piispa Lehtonen suositti nimeä Pyhän Ristin kirkko, sillä se johti ajatukset "kristinuskon keskeisimpään tunnuskuvaan, ristiin, sovinnon ja rauhan merkkiin". Kirkkovaltuusto kävi asiasta runsaan keskustelun, jonka kuluessa uudeksi nimeksi ehdotettiin jälleen Pyynikin kirkkoa. Puheenjohtajana toiminut K. H. Seppälä esti kuitenkin muiden nimiehdotusten käsittelyn. Hän ei myöskään suostunut jättämään asiaa enää pöydälle vaan vei sen äänestykseen, jolloin äänin 24 - 13 Aleksanterin kirkon nimi säilyi.

Käyty ajatustenvaihto toi hyvin esiin kirkon linjan Tampereella. Tuomiorovasti K. H. Seppälän johdolla se oli omaksunut yhtenäisyyttä ja eheyttä korostavan kansankirkollisen ajattelun. Uskonnollisesti aktiiviset kaupunkilaiset oli pyritty kokoamaan seurakuntapiirien kautta kirkon toimintaan. Seurakunnalliseen nuorisotyöhön panostamalla oli luotu uutta kasvatusjärjestelmää tarkoituksena turvata kirkon tulevaisuus. Kirkon sisälle oli myös luotu oma, seurakunnan varassa toimiva diakoniatyö vaikeuksissa elävien ihmisten auttamiseksi. Näin kirkko oli etsinyt muuttuvasta yhteiskunnasta omaa aluettaan. Tampereella tämä tarkoitti keskeisenä pidettyihin luterilaisiin ajatuksiin tukeutumista ja varauksellista suhtautumista liian kansallishenkisiin painotuksiin. Päämääränä näyttäytyi omin eväin määritelty kristillinen yhteisöllisyys, ei taisteleva suomalainen kristillisyys.