Kaupunginhallinto ja taistelu demokratiasta

Kunnallisdemokratian ratkaiseva viive

Vuoden 1905 suurlakolla saavutettiin demokratia valtiollisissa vaaleissa, mutta kunnallisen demokratian toteuttaminen osoittautui erityisen vaikeaksi tehtäväksi. Vailla kunnallista äänioikeutta olivat vuoden 1873 kaupunkeja koskevan kunnallisasetuksen mukaan vähävaraiset ja toisen isäntävallan alaiset, joihin myös tehtaiden työväen tulkittiin kuuluvan. Tampereen edustajat olivat esittäneet vuosien 1891 ja 1894 valtiopäivillä turhaan tehdastyöväen isäntävaltaisuustulkinnan muuttamista. Etenkin ruotsinmieliset olivat vastustaneet äänioikeuden myöntämistä työväelle, koska se "olisi vaarallista kaupunkikuntien rauhalliselle kehitykselle". Rajoitus oli heidän mielestään tarpeellinen "alhaisovallan sulkuna".

Vuonna 1897 kunnallisasetukseen oli kuitenkin tehty muutos, jossa sanat "isäntävallan alainen" korvattiin sanoilla "laillisesti pestattu palkollinen". Tämän jälkeen isäntävallan alaisuus perusteena ei enää Tampereellakaan voitu evätä työväeltä kunnallista äänioikeutta.Työväki oli saanut lainmuutoksella periaatteellisen äänioikeuden valtuuston vaaleissa, mutta äänivaltaa rajoitti edelleen äänimäärän riippuvuus äyreistä. Niinpä Tampereen kaupunginvaltuuston jäsenistä oli vuonna 1900 puolet suurliikkeiden omistajia ja johtajia, 30 % virkamiehiä ja akateemisia, kymmenesosa käsityöläisiä ja saman verran työmiehiä. Vuoteen 1910 mennessä osuuksissa ei ollut tapahtunut suuria muutoksia; työmiesten määrä oli kuitenkin pudonnut alle 5 %:n.

Vaikka "isäntävallan alaisuus" ei enää estänyt äänioikeutta, sen saattoi viedä veronmaksukyvyn puute. Äänioikeus kuului kunnallisveroa maksaville, ja lisäksi niiden, jotka maksoivat toisia enemmän tuli saada myös enemmän äänivaltaa. Siten yhdeltä veroäyriltä sai yhden äänen, kahdelta kaksi jne. aina 25 ääneen asti. Periaate oli sama kuin säätyvaltiopäiväedustajien vaaleissa. Vähävaraiselle työväelle ei ollut kuitenkaan selvää, kumpi oli tärkeämpi, äänioikeus vai verovapaus. Näin veroäyrin perustetta saatettiin vaatia nostetavaksi sillä perusteella, että suurempi osa pienituloisista säästyy verojen maksulta, vaikkakin äänioikeuden kustannuksella.

Työväenyhdistysten kanta oli se, että äyrinperustetta oli alennettava. Sen jälkeen kun kunnallislakien kansanvaltaistamisesta oli 1907 tullut eduskunnan asia, sosiaalidemokraatit kuitenkin menettivät kiinnostuksensa asian ajamiseen kunnissa. Tampereen raastuvankokouksissa työväen edustajat jopa vaativat äyrinperusteen korottamista veroista vapautuakseen. Tämä olikin ymmärrettävää siltä kannalta, että suurituloiset joka tapauksessa hallitsivat kunnalliselämää, käytti työväki vähäistä äänimääräänsä tai ei. Äänestäjäkunnan suurituloisimmalla neljänneksellä oli Tampereella noin 70 %:n osuus koko äänisummasta.

Sen jälkeen kun yleinen ja yhtäläinen äänioikeus valtiollisissa vaaleissa oli toteutettu, senaatti asetti 1907 komitean valmistelemaan kunnallisasetusten muuttamista. Komitean ristiriitainen mietintö valmistui seuraavana vuonna. Mietinnöstä hankituissa lausunnoissa kävi monin tavoin ilmi se käsitys, että tuloveron maksamista tuli pitää äänioikeuden välttämättömänä ehtona. Myös suhteellista vaalitapaa arvosteltiin. Sen olivat valmiit hyväksymään vain Jyväskylän ja Tampereen valtuustot. Eduskunta hyväksyi vuoden 1908 valtiopäivillä ehdotukset kaupunkien ja maalaiskuntien kunnallislaeiksi sekä kunnalliseksi vaalilaiksi lähinnä vanhasuomalaisten esittämässä muodossa. Sen mukaan yleisellä ja yhtäläisellä äänioikeudella valittavan varsinaisen valtuuston rinnalle tuli perustaa eräänlainen ylähuone eli lisätty valtuusto käsittelemään tärkeimpiä taloudellisia asioita. Lisätyn valtuuston vaaliin olisivat saaneet osallistua vain kunnallista tuloveroa maksavat.

Eduskunnan hyväksymät lait juuttuivat kuitenkin senaattiin, joka vasta 1914 antamassaan lausunnossa esitti lakien hylkäämistä. Senaatin mielestä lait olivat ristiriidassa Venäjän valtioelinten antaman yhdenvertaisuuslain kanssa. Lisäksi senaatti totesi, ettei yleinen ja yhtäläinen äänioikeus ollut valtiollisellakaan alalla tuonut mukanaan "oikeuden- eikä tarkoituksenmukaisuutta". Eduskunnassa oli päinvastoin esiintynyt "äärimmäistä radikalismia, riittämätöntä varovaisuutta ja puuttuvaa vastuuntuntoa". Toukokuussa 1914 keisari jätti lait vahvistamatta.

Työväenliikkeelle kunnallisen harvainvallan jatkuminen oli suuri pettymys, ja työväki alkoi tämän jälkeen jättäytyä pois kunnallisvaaleista. Vasta marraskuussa 1917 eduskunta itse korkeimman vallan haltijana vahvisti uudet jo kesällä hyväksymänsä kunnallislait, joilla toteutettiin yleinen ja yhtäläinen kunnallinen äänioikeus, suhteelliset vaalit, naisten vaalikelpoisuus ja valtionvalvonnan lieventäminen. Kansalaissodan vuoksi lakeja päästiin soveltamaan vasta vuoden 1918 lopulla toimitetuissa kunnallisvaaleissa.