Teksti: Maisa Penttala ja Aija Välilä
Raittiusseurat
Tampereella oli 1870-luvulla useita pienimuotoisia juomalakkoliikkeitä, jotka saivat alkunsa tehtaanjohtajien pyrkimyksistä raitistaa työläisiään. Nämä kohtuutta kannattavat ”lakot” hiipuivat, mutta niiden ajama raittiusaate jäi elämään. Raittiusaate sai alkunsa sivistyneistön piiristä, vaikka alkoholi katsottiinkin erityisesti työväen ongelmaksi. Raittiusaatteella oli myöhemmin merkittävä vaikutus myös kuntien ja valtion politiikkaan. Raittiusväki haki rajoituksia erityisesti väkijuomateollisuuteen ja anniskeluoikeuksiin.
Vuoden 1883 Turun yleisen raittiuskokouksen seurauksena innostus raittiuden edistämisestä sai uutta voimaa. Tavoite kohtuullisesta alkoholinkäytöstä muuttui 1880-luvun myötä ehdottomaksi kieltäytymiseksi väkijuomista. Turussa todettiinkin, että ”ehdoton raittius on todellisen kristillisyyden vaatimus.”
Vuonna 1881 ensimmäistä kertaa ilmestynyt Aamulehti ryhtyi julkaisemaan säännöllisesti raittiusaatetta tukevia kirjoituksia. Eräänlainen alkusysäys raittiusseurojen perustamiselle Tampereella oli myös tohtori A. A. Granfeltin keväällä 1883 julkaistu kirja Nykyajan raittiusliike. Lisäksi Granfeltin kirjoitukset Aamulehdessä nostattivat raittiushenkeä tamperelaisissa. Esimerkiksi 7.7.1883 lehdessä julkaistiin kirjoitus, jossa ihannoitiin Ruotsin, Norjan, Tanskan, Englannin ja Amerikan mallia raittiusaatteen toteuttajina.
Tampereen Raittiustalo valmistui vuonna 1888, Vapriikin kuva-arkisto.
Raittiusaatteen levitessä haluttiin myös Tampereelle perustaa oma raittiusseura. Elokuussa 1883 turkulainen opettaja Kaarlo Verkko piti kaupunkilaisille raittiusesitelmän Tampereen puuvillatehtaan kirkossa. Ennen esitelmää Aamulehdessä kehotettiin raittiusaatteesta kiinnostuneita tamperelaisia saapumaan tilaisuuteen, jonka jälkeen voitaisiin pitää Tampereen raittiusseuran sääntökokous. Kirjoittaja katsoi raittiusseuran perustamisen tarpeelliseksi: ”Varsin suurena tehdaskaupunkina olisi Tampereen tässä ryhtyminen muitten tehdaspaikkojen esikuvaksi.”
Sääntökokouksessa valittiin viisihenkinen komitea, jonka tehtävänä oli laatia Tampereen raittiusseuralle säännöt. Komiteaan kuului aktiivisia raittiuden edistäjiä, muun muassa kirjastonhoitaja Tapani Kärkönen ja opettaja Antero Haarus. Lokakuussa pidettiin uusi kokous, jossa säännöt tarkistettiin ja hyväksyttiin. Tämän jälkeen ne julkaistiin Aamulehdessä. Kirjoituksen yhteydessä toivottiin lukijoilta vielä uusia parannusehdotuksia. Säännöissä määriteltiin seuran tarkoitukseksi ”vastustaa juovuttavain juomain käyttämistä ravinto- ja nautintoaineena”, ”pelastaa juoppouteen vajonneita, taistella niitten epäkohtain poistamiseksi, jotka juoppouteen johdattavat” sekä ”kasvattaa nouseva nuoriso raittiiksi”. Säännöt hyväksyttiin ilman merkittävämpiä muutoksia ja Tampereen raittiusseuran perustava kokous pidettiin 15.3.1884.
Tampereen raittiusseuralle muodostui pian useita haaraosastoja, minkä vuoksi vuonna 1885 seuran säännöt uudistettiin. Uudistuksen seurauksena vanhasta raittiusseurasta tuli paikallisyhdistysten keskusseura. Entisen raittiusseuran jäsenet muodostivat oman paikallisyhdistyksen nimeltä Liitto. Merkittävimmät paikallisyhdistykset olivat Liiton lisäksi Aamurusko ja Toivo. Vuonna 1887 perustettiin syvää uskonnollisuutta painottaneen raittiusseuran vastapainoksi ”iloiseen raittiuteen” pyrkivä Taisto. Tampereen raittiusseuran toimintaa johti päätoimikunta, johon kuului edustajia eri paikallisyhdistyksistä. Jokaisella paikallisyhdistyksellä oli omat säännöt, joiden tuli olla samoilla linjoilla seuran sääntöjen kanssa. Vuonna 1886 Tampereen raittiusseuraan kuului paikallisyhdistysten lisäksi neljä maalaisyhdistystä, ja jäseniä seurassa oli yhteensä 585.
Suurin osa raittiusseuroihin kuuluneista tamperelaisista oli työväestöä. 1800-luvun lopulle asti raittiusseurat keräsivät työläisjäseniä huomattavasti enemmän kuin työväenyhdistykset. Esimerkiksi vuonna 1890 Tampereen raittiusseuraan kuului noin 700 jäsentä, kun taas työväenyhdistyksen jäsenmäärä oli 300. Syynä raittiusliikkeen suosioon voidaan pitää muun muassa sitä, että raittiusseurojen maanlaajuinen organisaatio lisäsi yhteenkuuluvuudentunnetta. Raittiusseurat eivät myöskään olleet yhtä keskittyneitä vain kaupunkien työväestön etujen ajamiseen.
Tampereella eri työläisryhmät keskittyivät tiettyjen paikallisyhdistysten jäseniksi. Esimerkiksi Aamurusko oli työläisvaltaisempi kuin Liitto, ja sen jäsenet olivat pääasiassa kutomotyöläisnaisia. Toivo oli puhtaasti tehdastyöläisten seura, kun taas Taistoon kuului runsaasti myös käsityöläis- ja kauppiasluokan edustajia. Raittiustyössä oli mukana sekä miehiä että naisia. Naisten osuus vaihteli paikallisyhdistyksestä riippuen. Vuosisadan lopulla esimerkiksi Liitossa yli puolet jäsenistä oli naisia, kun vielä 1880-luvulla miehet olivat selkeä enemmistö. Johtotehtävissä toimi kuitenkin lähinnä miehiä.
1880-luvun lopussa syntyi Granfeltin johtama koko maan kattava raittiusjärjestö Raittiuden Ystävät, jonka keskuspaikkana oli Helsinki. Tampereen raittiusseuran alaisuudesta siirtyivät Raittiuden Ystäviin kaikki maaseudun paikallisyhdistykset. Myös Liitto ja Aamurusko kuuluivat keskusjärjestöön vuoteen 1894 asti. Tampereen raittiusseura ei kuitenkaan taloudellisista syistä kokonaisuudessaan liittynyt Raittiuden Ystäviin.
Tampereen Raittiusyhdistyksen paikalliseurojen väki lähdössä kesäjuhlaan vuonna 1905, Kuvaaja: J. Holmsten, Vapriikin kuva-arkisto.
Raittiusseurojen toiminta oli erittäin monimuotoista. Esimerkiksi Liiton toimintaan sisältyi lukupiiri, puhujaseura, naisvoimisteluseura, näytelmäseura, ompeluseura ja lauluseura. Liitto järjesti myös paljon vapaa-ajantoimintaa, esimerkiksi hiihtokilpailuja. Huvitoimikunta järjesti raittiusväelle iltamia, kävely- ja laivaretkiä, arpajaisia sekä esitelmätilaisuuksia. Tampereen raittiusseura julkaisi omia lehtiä, joiden tehtävänä oli edistää raittiusaatetta. Vuonna 1885 perustettu Aamunairut siirtyi kaksi vuotta myöhemmin Raittiuden Ystävien haltuun. Sen tilalla alkoi 1893 ilmestyä Väinämöinen, joka ei tosin saavuttanut toivottua kannatusta. Raittiusaatteen noudattamista tarkkaili valvontatoimikunta, jonka tehtävänä oli muun muassa jakaa muistutuksia raittiuslupauksensa rikkoneille.
1890-luvun alun pysähtyneisyyden jälkeen raittiusseurojen toiminta saavutti uudelleen suosiota vuosikymmenen lopulla, kun Tampereella alkoi niin kutsuttu raittiusradikalismin aika. Paikallisyhdistykset ryhtyivät nyt kapinoimaan avoimesti kaupungin ”velttoa” raittiuspolitiikkaa vastaan. Tämä herätti pahennusta joidenkin vanhempien raittiustyöntekijöiden keskuudessa. Mielipiteet erosivat myös kieltolakikysymyksessä. Nuoremmat raittiusmieliset alkoivat kamppailla lain puolesta, kun taas vanhemmat pitivät sitä etäisenä päämääränä. Tampereen radikalisoitunut raittiusseura otti osaa myös 1800-luvun lopun juomalakkoliikkeeseen. Vuonna 1898 Liiton ja Aamuruskon vanhemmat jäsenet perustivat oman maltillisemman paikallisyhdistyksen nimeltä Elo. Tuohon aikaan syntyi useita muitakin raittiusyhdistyksiä, kuten Raitis-Nuoriso, Koi sekä Rautatieläisten Raittiusliiton Tampereen osasto. Vuosisadan alussa Tampereen raittiusseuraan kuului jo kahdeksan paikallisyhdistystä.
Lähteet:
Tampereen kaupunginarkisto, Tampereen raittiusseuran arkisto, säännöt, pöytäkirjat ja vuosikertomukset.
Aamulehti 27.6.1883 – 14.8.1884.
Korkki, Jari & Niemelä, Jari: Holipompelia – Siemauksia tamperelaisen alkoholikulttuurin historiasta, Tampere 1992.
Rasila, Viljo: Tampereen historia II, Tampere 1984.
|