Kaupungin vihreät keitaat ja keuhkot

1940- ja 50- luvuillakin ymmärrettiin puhtaan ympäristön merkitys ihmisen hyvinvoinnin ja viihtyisyyden kannalta. Tampereen kaltaisessa tehdaskaupungissa pidettiin erityisesti puistojen, metsien sekä muiden viheralueiden sosiaalista ja hygieenistä merkitystä suurena. Puistojen sosiaalista merkitytystä asukkaiden virkistyspaikkoina piti erityisen suuressa arvossa vuonna 1936 kaupunginpuutarhurin virkaan tullut Viljo Tarkko. Hänen virassa olleessaan Tampereelle perustettiin lukuisia uusia puistoja, joukossa mm. Ilvespuisto, Härmälänpuisto, Ammattikoulunpuisto ja Vihiojan puisto.

Puistot paitsi puhdistivat kaupungin ilmaa, myös tarjosivat virkistystä, jota suurin osa kaupunkilaisista ei voinut maaseudulta hakea. Puistojen kirjoitettiin lisäksi tarjoavan kauneusarvoja, jotka jalostavat kaupunkilaisten henkistä elämää. Sanalla sanoen puistoja pidettiin Tampereen keitaina, joiden suojelun ja vaalimisen tuli olla kaikkien kaupunkilaisten kunnia asia. Kaikki eivät näitä keitaita kuitenkaan tarpeeksi arvostaneet, vaan talloivat istutuksia ja katkoivat oksia sekä roskasivat puistoja surutta. Niinpä pidettiin tärkeänä, että vanhemmat ja opettajat neuvoisivat lapsia suojelemaan puistoja. Tampere - Seura vetosikin vuonna 1948 kaikkiin tamperelaisiin, että nämä opettelisivat kohtelemaan puistoja asiaankuuluvalla tavalla.

Koskipuiston istutukset puhdistavat tehdaskaupungin savuja vuonna 1947. Kuva: Tampereen museoiden kuva-arkisto.

Myös puistometsiä pidettiin kaupunkilaisten terveyden ja viihtyisyyden kannalta tärkeinä. Kaupungin kiireen ja melun katsottiin vaativan vastapainokseen koskematonta luontoa, jotta ihminen voisi säilyttää henkisen ja ruumiillisen tasapainonsa, terveytensä ja joustavuutensa. Lisäksi metsien katsottiin tasoittavan epäterveellisen kaupunki - ilman happi - hiilidioksidi suhdetta ja sitovan ilman pölyä. Metsät tarjosivat myös tilaisuuksia virkistykseen ja reippailuun. Jossain yhteydessä metsiä kutsuttiinkin "kaupungin vihreiksi keuhkoiksi".

Tampere oli siinä onnellisessa asemassa, että vapaata luontoa löytyi aivan keskellä kaupunkiakin. Pyynikin, Kalevankankaan, Kaupinojan ja Hatanpään metsät ja puistometsät tarjosivat mahdollisuuksia luontoelämyksiin niillekin, joilla ei ollut mahdollisuutta matkata maaseudulle. Metsien puolustajien mukaan ei niiden suojeluun kuitenkaan ollut kiinnitetty riittävässä määrin huomiota, eivätkä tamperelaiset osanneet antaa niille tarpeellista arvoa. Pyynikkiä uhkasi liikenne ja Hatanpään laajaa metsää asutus. Metsiä uhkasivat myös yksittäiset ihmiset. Puita turmeltiin kaatamalla talvella luvatta joulukuusia ja kesällä ottamalla koivuista tuohta ja vihtoja. Nuorta puustoa myös tallottiin.

Tampereen maisemakuvaan kuuluvien metsien suojeluun patisteltiin sekä päättäjiä että tavallisia kaupunkilaisia. Vuonna 1950 järjestettiin valtakunnallinen metsämarssi, jonka tapahtumiin tamperelaisiakin kannustettiin osallistumaan ja opettelemaan metsien arvoa ja niiden oikeaa kohtelua.