Hämeen luonnonsuojelutoimikunta

Hämeen luonnonsuojelutoimikunta toimi Hämeen heimoliiton alaisena ja se oli muun muassa nimennyt Hämeen pitäjiin luonnonsuojeluasiamiehiä. Toimikunnan tavoitteisiin kuului luetteloida kaikki maakunnan merkittävät luonnonmuistomerkit ja saada ne sitten luonnonsuojelulain nojalla rauhoitetuiksi.

Luonnonsuojelutoimikunnan jäsen, metsänhoitaja Väinö Koivisto eritteli toimikunnan ja luonnonsuojelun tehtäviä sekä tavoitteita Tammerkoski-lehdessä 1950-luvun lopulla. Hänen mukaansa luonnonsuojelu merkitsi luonnonpuistojen rauhoittamista tieteellisen tarpeisiin, kansallispuistojen sekä pienempien luonnonsuojelukohteiden ja luonnonmuistomerkkien rauhoittamista ja hoitoa. Lisäksi luonnonsuojelu pyrki estämään kasvien ja eläinten sukupuuttoa, vesistöjen pilaamista ja luonnossa vallitsevan tasapainon järkkymistä. Luonnonsuojelulla haluttiin edistää luonnonvarojen järkevää hyväksikäyttöä sekä metsien ja teiden hoitoa maisemalliset näkökohdat huomioon ottaen. Lopuksi luonnonsuojelijat pyrkivät varamaan kaupunkienkin asukkaille riittävästi mahdollisuuksia liikkua luonnossa.

Koiviston mukaan luonnonsuojelun ei ole tarkoitus olla "aatteellista kulttuurityötä", joka pyrkii estämään aineellisen kehityksen. Sen sijaan luonnonsuojelijat vaativat hänen mukaansa luonnon ottamista huomioon inhimillisessä toiminnassa siten, että kokonaistulos on ihmisen kannalta paras mahdollinen, mitä voi tietyssä mielessä pitää nykyaikaista kokonaisvaltaista ympäristönsuojelua muistuttavana periaatteena. Toisaalta seuraavana vuonna kaupunginvaltuusto hyväksyi esityksen kuuden luonnonsuojelukohteen rauhoittamisesta ja anoi lääninhallitukselta rauhoitusmääräystä. Kohteista viisi oli kauneusarvoltaan merkittäviksi katsottuja puita eri puolella Tamperetta. Kuudes kohteista oli kivi. Kokonaisvaltainen ympäristönsuojelu ei siis vielä vaikuttanut tamperelaisten päättäjien toimiin.

Käytännön esimerkkeinä onnistuneesta luonnonsuojelusta Koivisto mainitsi muun muassa pienien luonnontilaisten alueiden säilyttämisen matkailu sekä tieteellisiin tarkoituksiin, teiden rakentamisen maastoa myötäileviksi ja kesämökkien rakentamisen hieman kauemmas rantaviivasta, jotta alkuperäinen järvimaisema säilyisi.

Koiviston mukaan luonnonsuojeluun kuului myös kauneusarvojen lisääminen kulttuurimaisemassa, pihojen ja tienvarsien siistiminen ja hoito, puistojen ja puistokujanteiden perustaminen sekä näköalapaikkojen siisteydestä huolehtiminen. Luonnosta oli hänen mukaansa huolehdittava ja työtä tehtävä, mikäli Suomi aikoo pitää itseään kulttuurikansana. Hän korosti myös luonnonsuojelun merkitystä ihmisten viihtyisyyden ja matkailun kannalta.

Luonnonsuojelun edistämisen kannalta Koivisto piti erityisen tärkeänä kotiseuturakkauden ja luontoharrastuksen kohentamista nuorison keskuudessa.