Viinikan kaavoitus

Työväen asuma-alue Hatanpään maille

Kun kaupunki oli hankkinut Hatanpään kartannon maat itselleen, alkoi suunnittelu, miten maita voitaisiin parhaiten hyödyntää. Hyvin aikaisessa vaiheessa Vihiojan ja Viinikanojan välinen alue - mikä vastaa suurinpiirtein 1990-luvun Viinikan ja Nekalan alueita, teollisuusalueet mukaan lukien - varattiin kaupungin tarpeisiin. Iidesjärven rannalla sijaitseva työväen esikaupunki ei kuitenkaan kajastanut kaikkien asianosaisten ajatuksissa. Vielä heinäkuussa 1913 osa Hatanpään hoitokunnan ja rahatoimikamarin edustajista oli sitä mieltä, että työväen esikaupunki soveltuisi paljon paremmin Kissanmaan alueelle, lähelle Kosken maantietä Messukylän ja Tampereen rajan tuntumaan. Samaan aikaan esitettiin, että Vaasan rautatien varrelle ja Messukylän maantien mutkaan jo syntynyt "sievoinen yhteiskunta", Vuohenoja olisi "jätettävä kehittymään alkanutta valmista uraansa".

Kissanmaan rinnalla alettiin puhua yhä useammin myös Viinikanojan seudusta, ensiksi Vaasan radan ja Viinikanojan välisestä seudusta, mikä oli jo kaavoitettu tehdastonteiksi. Suunniteltiin itse asiassa siten, että tehdastonteiksi kaavoitetuista alueista olisi tullut asuntotontteja ja uusi tehdasalue olisi kaavoitettu Iidesjärven eteläpuolelle nimenomaan pienteollisuutta varten. Myöhemmin puhuttiin Viinikanojan eteläpuolisesta seudusta. "Viinikanojan varrella tiilitehtaasta Iidesjärveenpäin" ja alueesta hieman kauemmas itään päin "Viinikanojan eteläpuolella, sen yläjuoksun varrella ja Iidesjärven etelärannalla" . Vähitellen enemmistö päätyi siihen, että esikaupunki olisi kaavoitettava Viinikanojan ja Lempääläntien väliin jäävän kaakkoon päin aukeavan kiilaan.

Soraääniäkin esiintyi. Hanketta kannattaneen rahatoimikamarin puheenjohtaja Tammelanderin suulla epäiltiin maaperän alavuutta: "oliko siellä oleva letto sopiva naapuri, kun se ehkä synnytti kosteutta ja sumua" Tammelanderille selitettiin, että maa siellä hiukan etempänä oli kylläkin ylävää. Karlsson taas halusi pitää alueen rakentamattomana koska "eräät vesiteknikotkin olivat olettaneet" alueella olevan runsaan pohjavesialueen. Alueelle suunniteltu asutus saastuttaisi maan. On myös pantava merkille, että vielä elokuussa kaupungininsinööri K.K. Vaaranmäki oli Iidesjärven rannalle syntyvää aluetta vastaan: sen sijaan hän "luuli sopivammaksi sitä ylävää maata, joka oli Hatanpään kartanoon vievän tien ja rautatien kulmassa Pyhäjärven puolella, koska sinne oli parempi laittaa viemärit ja helpompi saada pohjavettä. Reijonen, joka halusi työväen asuma-alueen sekä Viinikanojan lähistölle että Kissanmaalle, huomautti, että alueen runsaiden ja hyvälaatuisten savialueiden vuoksi kaupungin pitäisi perustaa omiin tarpeisiin tiiliä polttava tiilitehdas Viinikanojan alueelle.

Syynä esikaupungin sijoitukseen oli myös suunnitellut tehdastontit kaupungin eteläpuolella, jonka eteläpuolella olevaan alueeseen herrat kävivät tutustumassa , ja päättivät, että "oma koti" rakentamisideaan perustuva työväenasuntoalue rakennettaisiin Iidesjärven rannalle. Sekä kaupungininsinööri Vaaranmäki että kaupungingeodeetti K.A. Niinikoski olivat olleet mukana alueen paikasta keskusteltaessa. Vaaranmäki velvoitettiin laatimaan hoitokunnalle ehdotus alueen kaavaksi. Vaaranmäki laatikin, ja teki varmuuden vuoksi kaksi erilaista kaavaa. Näistä kumpikaan ei miellyttänyt rahatoimikamaria sellaisenaan, vaan hänet määrättiin yhdistämään hoitokunnan käsityksen mukaan molempien kaavojen parhaat piirteet. Koska näitä Vaaranmäen alkuperäisiä kaavavaihtoehtoja ei ole säilynyt, ei tiedetä myöskään sitä kuinka laaja ensimmäinen kaava oli. Tonttien osalta se oli niin laaja, että vuonna 1915 rahatoimikamari ilmoitti rakennuskonttorille kaavoitettujen tonttien jo lähes loppuneen. Joten tontteja oli piirrettävä lisää. Ensimmäinen tiettävästi säilynyt "Wiinikan esikaupungin" kaava on asemakartta vuodelta 1916, mihin mennessä alueelle oli kaavoitettu 81 tonttia.

Vuoden 1914-1916 kaavan perusteella voi päätellä, että ne alueet, jotka ehdittiin kaavoittaa tonteiksi ennen Bertel Strömmerin tuloa vuonna kaupungin arkkitehdiksi, säilyivät. Sen sijaan rakentamattomaksi jäänyt, Vaaranmäen luonnostelema alue koki muutoksia ensin Bertel Strömmerin, sittemmin Birger Brunilan ja Strömmerin käsissä. Mielenkiintoisia eroavaisuuksia Viinikan esikaupungin saaman lopullisen muodon ja Vaaranmäen vuonna 1916 muotoileman alueen välillä on lukuisia.

Perusajatukseen viuhkamaisesti leviävästä kolmen (Lempääläntie mukaan luettuna) suuren tien sekä nämä kolme tietä yhdistävästä puistikosta (nykyinen Viinikanpuisto) ei koskettu. Sen sijaan silloisen Hervannantien eli nykyisen Viinikankadun oli määrä levitä nykyisen Kaartotien, silloisen Haaratien jälkeen puistikoksi. Kirkon kupeeseen rakennettu urheilukenttä oli asetettu suurin piirtein samalle paikalle, mutta Ahlmanintien suuntaisesti. Urheilukentän viereen nykyisen kirkon paikalle oli piirretty julkisten rakennusten kompleksi, mutta mitä siihen oli ajateltu sijoittaa, ei käy kaavasta selville. Kyseisen rakennusryhmän lisäksi Vaaranmäen suunnitelma sisälsi runsaasti katujen risteyksiin aiottuja julkisia rakennuksia. Lisäksi alueelle oli piirretty yksi toteutumattomaksi jäänyt leikkikenttä.

Katujen nimistö oli mielikuvituksellisempi: Kuten jo edellä todettiin Viinikankatua kutsuttiin aikaisemmin Hervannantieksi, ja sellaisena se säilyi myös Brunnilan ja Strömmerin uudistusten jälkeen. Ahlmanintie ja Nekalantie olivat paikoillaan jo vuonna 1916, kuten Narvanraitti, Välisola ja Puropolku. Välisolalta tonttien väliin aukeava puisto ja Jokipolun ja Narvanraitin kulmassa sijaitseva leikkikenttä ovat Vaaranmäen kynästä. Kurjentaival, Erätie ja Sirppitie olivat olemassa jo vuoden 1916 suunnitelmassa, mutta todellisuudessa ne rakennettiin eri tavoin. Vuonna 1916 Sirppitien, Nekalantien ja Kurjentaipaleen muodostama alue oli vain tonttijako. Tontteja sieltä ryhdyttiin vuokraamaan vasta vuonna 1917.

Vuoden 1916 suunnitelman Lampikujasta tuli Lampitie, Lylynlatu muuttui Lylytieksi. Vaaranmaan piirtämiä Oravanoksaa, Revonreittiä, Uikonuraa ja Miekkakujaa ei rakennettu ollenkaan. Joutsensola toteutettiin Kaakontienä. Sen sijaan Viinikanpuisto oli piirretty, mutta se oli ymmärretty enemmänkin kahdeksi erilliseksi tieksi, joiden väliin jäisi viheralue. Kaupunkia lähempänä sijainnut tie oli nimetty Rantaraitiksi, joka kulki vuoden 1916 suunnitelmassa Nekalantien yli ja Iidesjärven rantaan, mistä kaartaen takaisin Nekalantielle. Rantaraitti antoi edelleen 1990-luvulla nimensä Viinikanpuiston Nekalantien jälkeiselle osalle, joskaan tietä ei koskaan toteutettu ihan samalla tavalla kuin Vaaranmäki oli sen vuonna 1916 suunnitellut. Mielenkiintoinen pikantti yksityiskohta oli se, että Ahlmanintien ja Erätien välinen osa Pahalamminojasta olisi jätetty täyttämättä ja siihen olisi muodostettu lammikko.

Viinikka-Nekalan alue Tampereen kaupungin asemakartassa 1937. Lähde: Tampereen kaupungin arkiston karttakokoelma.

Teollisuus vaatii asuntoja

Venäjän valtion sotatarviketilaukset antoivat mahdollisuuden merkittävien tehdasinvestointien tekemiseen. Uusia tehtaita syntyi Hatanpään alueelle, jonne rakennettiin vuosina 1915-1917 Lokomon metallitehdas, Hyppösen kenkätehdas ja J.N. Salmisen nahkatehdas. Talvella 1917 Lokomon taholta tiedusteltiin tontteja tehtaan työläisille, keväällä 1917 myös Salmisen ja Hyppösen taholta ilmaistiin kiinnostus Viinikasta saataviin tontteihin. Hyppönen halusi tontteja 120 yhtiön palveluksessa ollutta työläisperhettä varten. Lokomo oli määritellyt aluetarpeensakin: he halusivat Pahalammin ympäristön, mihin kaupungin rahatoimikamarin taholta ei voitu suostua. Rahatoimikamarin taholta velvoitettiin asemakaavatoimikunta suunnittelemaan asiaa, joka siirsi kaavoituskysymyksen rakennuskonttorille, ilmeisesti insinööri Vaaranmäen harteille. Heinäkuussa 1917 asiaa käsiteltiin uudelleen asemakaavaroimikunnassa ja Bertel Strömmerin, tuolloisen asemakaavatoimikunnan sihteerin tehtäväksi annettiin laatia toimikunnan toivomusten mukainen suunnitelma. Suuntaviivoiksi päätettiin, että kaavassa määriteltäisiin eri yhtiöille vuokrattavien alueiden ulkorajat ja yksityiskohtainen tonttijako jätettäisiin yhtiöiden vapaasti suunniteltavaksi, mutta rahatoimikamarin vahvistettavaksi.

Kaupunginarkkitehti tiedusteli lisäksi elokuussa 1917 samanaikaisesti aluetta, jonne voitaisiin rakentaa työväenasuntoja kaupungin hätäaputöinä, päätettiin kaavoittaa alue kaupungillekin. Strömmerin asemakartta valmistui syyskuun loppupuolella 1917 ja se miellytti muita asemakaavatoimikunnan jäseniä niin paljon, että se lähetettiin sellaisenaan rahatoimikamarin vahvistettavaksi. Ehdotuksessa oli kaavoitettu alueet Lokomolle, Hyppöselle, Salmiselle ja Kaupungille. Lokomolle kaavoitettiin Kurjentaipaleen, Hervannantien, Rantaraitin ja Erätien väliin jäänyt alue. Hyppöselle suurinpiirtein Nekalantien, Erätien ja Rantaraitin välinen alue. Salmiselle jäi alue Iidesjärven, Kurjentaipaleen ja nekalantien välistä. Kaupungille osoitettiin nykyistä Hervannantien, Kaartotien, Ahlmanin tien ja Kurjentaipaleen väliin jäävä alue, johon sitten pian kansalaissodan jälkeen rakennettiin Birger Federleyn suunnittelemat kaupungin rivitalot.

Uutta Strömmerin suunnitelmassa oli toteutumatta jäänyt Hervannantien ja Lempääläntien välisen maa-alueen, mukaanlukien Pahalammen ympäristön kaavoitus. Lisäksi Strömmer "avasi" uudelleen Vaaranmäen jo kertaalleen peittämän Pahalamminojan ja jätti Teiskolantienä toteutuneen tien piirtämättä kokonaan. Strömmer piirsi myös nykyisen kirkon paikalle suunnitellut julkiset rakennukset uudelleen, mutta nekin jäivät toteutumatta. Toteutuneita lisäyksiä oli urheilukenttä, jonka Strömmer sijoitti nykyiselle paikalleen.

Vuoden 1930 asemakaavakartassa omakoti-Viinikka olikin sitten lähes valmiiksi rakennettuna. Vain julkiset rakennukset puuttuvat: kirkko, Viinikan lastentarha ja koulu Nekalan puolelta. Kirkolle ja koululle oli jo tontit osoitettuna, lastentarhan kohdalla on aukio. Koulu valmistui 1931, kirkko 1932 ja Lastentarha 1935/36.