Teollisuusjohtaja Emil Aaltonen (1869-1949)

Kenkätehtailija

Harkittuaan uuden tehtaan rakentamista Hattulaan, Aaltonen valitsikin tehtaan uudeksi paikaksi Tampereen. Valintaan vaikutti todennäköisemmin Tampereen kaupungin nopea kasvu, sekä se että Aaltosella oli kaupungista ennestään hyviä kauppakokemuksia. Vuonna 1905 Tampere oli jo yli 30 000 asukkaineen varsin suuri kaupunki. Muutto kaupunkiin tapahtui jo saman vuoden kesällä, jolloin Aaltonen myös osti kaupungista vararikkoon joutuneen Tampereen keppitehtaan kiinteistön läheltä Tammelan toria.

Tehtaan henkilökunta vuonna 1907. Aaltonen eturivissä oikealla. Kuva: Aaltosen Kenkätehdas O.Y., Muutamia piirteitä 50-vuotistaipaleelta, Otava, Helsinki, 1939.

Osa Hattulan tehtaan palossa vaurioituneista koneista saatiin vielä käyttökuntoon. Lisäksi Aaltonen hankki tehtaaseen ajan yleistyvän tavan mukaan vuokrakoneita. Vuokrasopimus amerikkalaisvalmisteisista koneista tehtiin Kööpenhaminalaisen liikkeen kanssa. Konekantaa täydennettiin vielä ostamalla saksalaisia koneita. Ensimmäisenä toimintavuotenaan tehdas ennätti olla toiminnassa vain muutaman kuukauden, mutta siitä huolimatta vuoden lopussa tehtaassa oli jo 23 työntekijää. Hattulan tehtaan tuhosta oli kulunut vain 10 kuukautta. Seuraavan vuonna tehtaassa oli jo 150 työntekijää. Ensimmäisenä täytenä toimintavuotenaan 1906, Tampereen Kenkätehdas tuotti 20 000 jalkineparia. Seuraavana vuonna tuotanto oli jo kaksinkertainen.

Kenkätehdas ehti toimia nelisen vuotta keppitehtaalta ostetussa kiinteistössä, kun tarjoutui tilaisuus muuttaa väljempiin kiinteistöön. Aivan tehtaan lähellä sijainneelta Tampereen Tapettitehdas Osakeyhtiöltä ostettiin Tammelantorin pohjoislaidalla sijainnut kortteli. Kauppakirja allekirjoitettiin 1909. Seuraavan vuoden alussa saatiin ensimmäiset koneet käyntiin uudessa kiinteistössä. Uudessa kiinteistössä konekannassa siirryttiin järjestelmällisesti amerikkalaisiin vuokrakoneisiin ja samalla tehtaan tuotanto sähköistettiin.

Tampereen Kenkätehtaan tuotanto oli ensimmäisenä täytenä toimintavuotena 1906 oli 65 kenkäparia päivässä. Parhaimmillaan Hattulankin tehtaassa oli päästy 50 parin päivätuotantoon, joka oli poikkeuksellisen suurta. Kun nyt Tampereella siirryttiin uuteen kiinteistöön ja saatiin toteutetuksi ensimmäiset uudistukset, nousi keskimääräinen päivätuotanto 400 pariin. Vuoden 1913 tuotanto oli jo 700 paria päivässä. Tämän vuoden kokonaistuotanto 212000 paria oli jo yli kymmenkertainen verrattuna vuoden 1906 tuotantoon.

Aaltonen ei harrastanut käytännössä katsoen juuri ollenkaan mainontaa – tai ainakin näin hän luuli itse menettelevänsä. Ainoastaan silloin tällöin hän julkaisi sanomalehdissä ilmoituksia. Useina vuosina perättäin hän sen sijaan antoi ilmoituksen Kansanvalistusseuran kalenteriin. Todellisuudessa Aaltosen nimi itsessään jo mainosti tehtaan tuotteita. Aaltosen nopea menestys tehtailijana loi tavallaan pohjaa jatkuvalle myyntimenestykselle. Tehtaan jalkineille oli lisäksi onnistuttu valitsemaan aikaan sopiva merkintä: Vakuuskenkiä. Vuosisadan alussa ihmiset suhtautuivat vielä epäluuloisesti tehdasvalmisteisiin tavaroihin ja suurelle enemmistölle luottamusta herättävä merkitä oli mieleen.

Tuotannon kasvaessa tuli jälleen tarvetta uusiin tiloihin. Jo omistuksessa olevalle korttelille Aaltonen tilasi kaupunginarkkitehti Lambert Pettersonilta rakennussuunnitelman nelikerroksisesta ja torin puolelta viisikerroksisesta tehdasrakennuksesta. Tehtaan rakentaminen kesti kaikkiaan 16 vuotta. Tosin ensimmäinen siipi, jonka rakentaminen aloitettiin vuonna 1912, valmistui jo seuraavana vuonna. Rakennustöiden aikana tuotanto jatkui häiriintymättä korttelin toisella laidalla sijainneissa vanhoissa tiloissa. Heti ensimmäisen siiven valmistuttua, siirrettiin sinne vanhat koneet ja samalla hankittiin uusia. Seuraavan siiven rakentaminen alettiin myös saman tien.

Ensimmäisen maailmansodan puhkeamisen aikoina Tampereella toimi neljä kenkätehdasta, joissa oli kaikkiaan 575 henkilöä töissä. Aaltosen kenkätehtaan osuus tästä oli 270 henkilöä. Kenkien kysyntä kasvoi sodasta huolimatta ja siitä johtuen. Venäjän sotiva armeija nimittäin tarvitsi paljon saappaita. Vuonna 1917 Aaltosen tehtaan henkilömäärä ylitti jo 450. Koko maan kenkätehtaiden työtekijämäärästä oli tällöin 38% töissä Aaltosen tehdaslaitoksissa. Tampereen kenkätehtaat valmistivat yhteensä puolet koko maan teollisesta jalkinetuotannosta.

Aaltonen oli ollut tehtailijauransa alusta saakka yksinäinen yrittäjä. Muutamia kertoja liikekumppanuudesta oli neuvoteltu tehtaan rahoituspohjan laajentamiseksi, mutta rahoituksen järjestyttyä luottojen kautta kumppanuudelle ei enää nähty tarvetta. Vuonna 1917 Aaltonen kuitenkin palasi osakeyhtiöajatukseen. Syynä ei ollut rahoitukselliset vaikeudet, vaan osakeyhtiön käytännöllisyys. Omistuspohjan laajentaminen nähtiin turvallisemmaksi kuin yksityisomistaminen, sillä poliittisesti aika oli hyvin levoton. Useamman omistajan oli helpompi käydä esim. lakkoneuvotteluita kuin yhden. Yhtiösopimus allekirjoitettiinkin toukokuussa 1917. Samalla tehtaan nimi muuttui Tampereen Kenkätehtaasta Aaltosen Kenkätehdas Oy:ksi. Yhtiön osakepääomaksi tuli 3 miljoonaa markkaa, joka jaettiin 3000:een 1000 mk osakkeeseen. Aaltonen merkitsi kaikki muut osakkeet paitsi 20, jotka neljä tehdasta lähellä olevat miehet saivat omistukseensa. Nämä olivat Emil Aaltosen veli kenkäkauppias J.O. Videll, tehtaan prokuristi J.V. Pyhtälä, teknillinen johtaja Otto Helminen ja pankinjohtaja Julius Koskinen. Mainitut henkilöt tulivat myös tehtaan johtokuntaan.

Tammikuun lopussa 1918 syttyi sisällissota. Tampere oli sodan alussa kokonaisuudessaan punaisten hallussa. Heti sodan alettua lopetettiin työt tehtaassa. Tuotantoa yritettiin saada turhaan käyntiin ja toisen käynnistämisyrityksen jälkeen punaiset vangitsivat tehtaan johtajiston ja osan konttorihenkilökuntaa. Itse tehtailija Aaltosta ei kuitenkaan vangittu. Punaiset yrittivät saada tehdasta toimintaan kansanvaltuuskunnan laskuun, siinä kuitenkaan onnistumatta. Tampere joutui maaliskuun lopulla valkoisten joukkojen piirittämäksi ja valloitettiin ankaran taistelun seurauksena. Aaltosen Kenkätehdas Oy säilyi sotatoimilta melko pienin vahingoin.

Sodan jälkeen kenkäteollisuus joutui vastaamaan haasteeseen, jota ei aikaisemmin ollut samassa mittakaavassa kuin aikaisemmin, nimittäin muodin asettamiin haasteisiin. Lisäksi ulkomailta tuotetut jalkineet olivat vakava kilpailija. Yleisesti oletettiin, että ulkomainen tuote oli parempi kuin kotimainen, ja jollei laadun niin ainakin muodikkuuden osalta.

Kun taloudelliset olot vakautuivat sodan jälkeen, kasvoi kenkäteollisuuden tuotanto miltei räjähdysmäiseksi. Vuonna 1923 jalkineiden kokonaisvalmistus ylitti jo 2 miljoonan rajan. Kenkäteollisuuden tuotannon kasvamisesta kertoo se, että 1910 luvun alussa kenkäteollisuudessa valmistui vuosittain suunnilleen yksi jalkinepari kuutta suomalaista kohden. Vuonna 1923 valmistui jo 2 jalkineparia 3 henkeä kohden. Tuotanto ja kulutus olivat siis väkiluvun kasvun huomioon ottaen nelinkertaistuneet hieman yli 10 vuodessa. Suotuisa kehitys jatkui ja tuotannon huippu saavutettiin vuonna 1928. Kenkäteollisuuden palveluksessa oli lähes 4300 henkeä ja tuotanto oli 2,8 miljoonaa jalkineparia. Aaltosen Kenkätehtaan osuus näistä luvuista oli työntekijöiden osalta 700 ja valmistuneiden jalkineparien osalta 586 000. Yhtiön taloudellinen tulos oli myös parempi kuin koskaan aikaisemmin. Tuotantomenetelmien tehostumisen ja jatkuvan kilpailu puristuksessa jalkineiden hinnat laskivat koko 20-luvun. Vuonna 1926 kenkäparin reaalihinta oli vähemmän kuin puolet siitä mitä se oli ollut 10 vuotta aikaisemmin.

Vuoden 1928 huipputuotantoa seurasi nopea lasku, joka pian muuttui romahdukseksi. Vuosikymmenen lopulla alkanut maailmanpula lamautti pahasti myös Suomen talouselämää. Ihmisten ostovoiman vähetessä, väheni myös jalkineiden menekki. Aaltosen Kenkätehdas kärsi muiden lailla heikentyneestä menekistä, ja tuotannon säännöstelemiseksi tehdasta jouduttiin pitämään kiinni. Pulavuosien ankaruudesta huolimatta Aaltosen tehdas kesti vaikeudet taloudellisesti tyydyttävästi.

Aaltosen kenkätehdas. Kuva: Aaltosen Kenkätehdas O.Y., Muutamia piirteitä 50-vuotistaipaleelta, Otava, Helsinki, 1939.

Suuri tekijä jalkinetuotannossa oli niiden raaka-aineen nahan saanti. Aaltonen oli jo Hattulan vuosina onnistunut tekemään edullisia hankintakauppoja, mutta Tampereen tehtaan alati laajeneva tuotanto teki raaka-ainekysymyksestä yhä keskeisemmän. Aaltonen alkoikin 1920 luvun alussa suunnitella oman nahkatehtaan perustamista. Oman nahkatehtaan taustalla ei ollut niinkään häiriötön raaka-aineen saanti vaan ennen kaikkea taloudellisuus. Omaa nahkatehdasta ei Aaltonen kuitenkaan perustanut, sillä hänelle tarjoutui mahdollisuus ostaa Viialan Nahkatehdas Oy kokonaisuudessaan. Kauppa tehtiin vuonna 1925 ja kymmenisen vuotta myöhemmin tehdas tuotti suurimman osan Aaltosen kenkätehtaiden tarvitsemasta materiaalista.

Tehtaan menestys antoi Aaltoselle mahdollisuuden ostaa kilpailevia kenkätehtaita omistukseensa. Korkeakoskella sijainnut Suomen Nahka –ja Kenkätehdas Oy oli ollut Aaltosen pahimpia kilpailijoita, mutta ajan mittaan se ei enää ollut pysynyt kiristyneen kilpailun tahdissa. Yhtiön osakkeenomistajat näkivät tilanteen kestämättömäksi ja päättivät myydä osakkeensa Aaltoselle. Aaltosen Kenkätehdas sai syksyllä 1926 ostaa yhtiön koko osakekannan. Nimestään huolimatta Korkeakosken tehtaalla ei valmistettu nahkaa, ja uuden omistajan myötä yhtiön nimeksi tulikin Korkeakosken Kenkätehdas Oy.

Omistajamuutoksesta huolimatta yhtiö jatkoi toimintaansa itsenäisenä ja erillisenä aina vuoteen 1940 saakka. Tampereella sijainnut Attilan kenkätehdas oli joutunut toimitusjohtaja-omistaja Edvard Renton kuoleman jälkeen 1925, laman pahasti koittelemaksi. Tehtaan talous joutui huonoon kuntoon ja Renton perilliset olivat valmiit myymään tehtaan osakkeet. Kenkäteollisuuden kannalta pahimpana lamavuotena 1931, Aaltosen kenkätehdas osti koko Attilan Oy:n osakekannan. Kauppaan kuului myös Pyynikillä sijainnut nahkatehdas. Korkeakosken tehtaan tapaan myös Attila jatkoi itsenäisenä yrityksenä. Tosin eri tehtaiden tuotanto suunniteltiin siten, että niiden tuotteet eivät kilpailleet keskenään. Yhtymään liitettiin vielä kolmaskin kenkätehdas. Tampereelle oli perustettu vuonna 1920 Karisto & Kumpp:n kenkätehdas, joka oli menestyksellisesti keskittynyt Solena-merkkisten naisten kenkien tuotantoon. Yhtiö ei kuitenkaan kestänyt laman koitoksia vaan joutui vuonna 1934 vararikkoon. Aaltosen Kenkätehdas osti vararikon tehneeltä yritykseltä tehdasrakennuksen, koneet ja laitteet sekä tavaravaraston perustamansa Kenkätehdas Oy Solenan nimiin.

Yhtymän organisaatiota muutettiin vuonna 1940 siten, että kaikki sisartehtaat, kolme kenkätehdasta ja yksi nahkatehdas muodollisestikin liitettiin Aaltosen Kenkätehdas Oy:n osiksi. Aaltonen toimi yhtymänsä toimitusjohtaja aina vuoteen 1947 saakka. Hänen seuraajakseen tuli tyttären mies varatuomari Lauri J. Kivekäs.