Teollisuusjohtaja Emil Aaltonen (1869-1949)

Suutarioppilaasta kenkätehtailijaksi

Emil Aaltonen (vuoteen 1888 saakka Widell) syntyi 29.8. 1869 Sääksmäen Metsäkylällä pienviljelijä Juho ja Amanda (o.s. Kallio) Widellin perheeseen. Emil oli seitsenpäisestä lapsikatraasta kolmanneksi vanhin. Isän, Juho Widellin kuoltua jo varhaisessa vaiheessa Amanda Widell meni uusiin naimisiin paikallisen puusepän Adolf Mattsonin kanssa, jonka taloon perhe muutti.

1882 äiti solmi sopimuksen paikallisissa kylissä liikkuvan suutarimestari Eemeli Sohlmanin kanssa Emilin kouluttamisesta suutariksi. Emil lähti kotoaan 13-vuotiaana oppipojaksi Sohlmanin taloon, jossa hän pysyi kisällin pätevyyden saavuttamiseen saakka, vuoteen 1887. Sohlmanin opista nuori kisälli siirtyi Hattulan Nihattulan kylässä ammattiaan harjoittaneen suutarimestari Oskar Grönlundin verstaaseen. Siinä missä Sohlman oli ollut taitava kylämestari, niin Grönlund oli saavuttanut enemmän taitoja valmistaa hienompia jalkineita palvellessaan Parolan leirin venäläisiä upseereita. Grönlundin palveluksessa Emil pysyi runsaan kahden vuoden ajan kunnes perusti oman liikkeen Hattulan Nihattulaan vuonna 1889.

Suutarimestarin uransa alussa Aaltosen tapa valmistaa ja korjata jalkineita ei juurikaan poikennut suutareiden yleisestä tavasta. Tosin hän hankki jo varhaisessa vaiheessa itselleen ompelukoneen, jolla voitiin ommella jalkineiden päälliset käsinompelemisen sijasta. Näin vähäinen koneistaminen ei kuitenkaan ollut siihen aikaan mitenkään harvinaista. Koneet kuitenkin kiinnostivat Aaltosta suuresti. Itse suutarin ammatti ei ilmeisesti ollut sellaisenaan milloinkaan kiinnostanut Aaltosta. Suutarin ammatti oli hankittu pikemminkin ympäristön vaikutuksesta kuin omasta tahdosta. Mieluummin Aaltonen olisi ryhtynyt sepäksi.

Mieltymyksistään huolimatta hän kuitenkin oli hankkinut itselleen hyvän ammattitaidon suutarina. Erityistä lisäkokemusta hän sai Parolan leirialueen vaativien venäläisten upseerien ja heidän perheidensä jalkineiden valmistuksesta.

Samaan aikaan ulkomailla valmistettiin jo jalkineita koneellisesti tehtaissa. Myös Suomessa oli aloitettu jalkineiden tehdasmainen valmistus, mutta alan yritys oli kuitenkin lopettanut toimintansa jo samassa vaiheessa kun Aaltonen perusti oman liikkeensä Hattulaan.

Toisinaan Aaltosen korjattavaksi tuotiin tehdasvalmisteisia kenkiä, jotka herättivät nuoressa suutarimestarissa suurta kiinnostusta. Aaltonen ostikin asiakkailta itselleen tutkittavaksi muutaman parin näitä tehdaskenkiä. Hän repi kengät osiinsa ja tutki huolellisesti niiden valmistustapaa. Teollinen tuotanto kiehtoi Aaltosta muutenkin. Hän hankki itselleen lisätietoa tekniikan kehityksestä ja teollisuudesta lukemalla sanomalehtiä ja muita käsiinsä saamia julkaisuja.

Aaltonen pääsi toteuttamaan tuotannon koneellistamista hankittuaan paremmat tilat käyttöönsä Hattulan Vähä-Luolajan kylästä. Saatuaan riittäväsi tilaa Aaltonen hankki aluksi käyttöön ompelukoneita. Tätä vaihetta ei voida kuitenkaan vielä pitää tehdasmaisena tuotantona sillä suurin osa työstä piti tehdä perinteisin menetelmin. Ompelukoneilla tehtiin kuitenkin kenkien päällisten ompelemisen ohella kukkaroita ja rukkasia, jotka olivat jo luonteeltaan teollisuustuotteita. Vähitellen Aaltonen hankki lisää koneita ja jatkuvasti uudenaikaisti ja tehosti tuotantoaan. Aaltosen kenkäverstaan valmistamat jalkineet olivat saavuttaneet hyvän maineen ja niitä myytiin Hämeenlinnassa ja Helsingissä saakka.

Varsinainen teollinen jalkineenvalmistus alkoi, kun Aaltonen osti Helsinkiläisen Uno Pelanderin kenkätehtaan amerikkalaisvalmisteiset koneet Pelanderin kuoleman jälkeen. Aaltonen sai Pelanderin koneet edullisesti sillä muut suutarimestarit eivät olleet kiinnostuneita näistä oudoista koneista.

Myöhäissyksyllä 1902 Aaltonen sai koneet vaivalloisen asennustyön jälkeen toimintaan. Teollinen kenkien valmistus oli alkanut. Aaltonen antoi tehtaalleen nimen Hattulan Jalintehdas. Tuotanto pääsi hyvin käyntiin ja oli myös taloudellisesti tuottoisaa. Olemassa olevien tilojen käydessä ahtaaksi rakennettiin lähistölle uusi kaksikerroksinen hirsirakennus, johon muutettiin alkuvuodesta 1904.

Tässä vaiheessa Aaltosen toiminta-ajatus oli selvästi nähtävissä. Avainkysymyksenä oli jalkineiden tuotantokustannusten alentaminen tuotantoa koneistamalla. Samalla tuotannon järjestely muutettiin teollisen tehokkaaksi. Markkinointiin Aaltonen ei näinä aikoina juuri panostanut, sillä sille ei tuntunut olevan tarvetta. Oli selvää että kaikki tarvitsivat jalkineita. Hattulan tehtaan menestys perustuikin siihen, että tehdas pystyi valmistamaan ja myymään jalkineita edullisempaan hintaan kuin siihen aikaan yleensä oli saatavissa. Jalkineiden laatu täytti kuitenkin samalla ostajien vaatimukset. Parhaimmillaan tehdas tuotti 50 jalkineparia päivässä.

Aaltonen oli meni Hattulan vuosina naimisiin Olga Malisen kanssa vuonna 1896. Olga Aaltonen osallistui aktiivisesti tehtaan toimintaan mm. valmistamalla ns. öljykangastakkeja. Pariskuntaa koettelivat kuitenkin onnettomuudet. Pariskunnan neljästä tyttärestä esikoistytär ja nuorin tytär kuolivat jo lapsina. Vuosi 1905 oli Aaltoselle erityisen raskas. Helmikuussa lämmitysuunista alkanut palo poltti juuri edellisenä vuonna valmistuneen tehdasrakennuksen. Rakennus tuhoutui täydellisesti, mutta osa koneista onnistuttiin kuitenkin pelastamaan. Kolmea kuukautta myöhemmin nuorta tehtailijaa kohtasi vielä pahempi isku. Jo pitkään sairaana ollut Olga kuoli toukokuussa.