Siirtolapuutarhaliike – Urbanisoituvan työväestön pelastaja

Eurooppalaisen yhteiskunnan modernisoituminen ja säätyvallan mureneminen nostivat keskiöön työväenkysymyksen. Sen ratkaisemiseksi perustettiin useita kansanliikkeitä, joista kukin tarjosi ongelmaan omaa ratkaisumalliaan. Siirtolapuutarha-aatteen tarkoitus oli tarjota työväestölle terveellistä puuhastelua ulkoilmassa, synnyttää yhteisöllisyyttä tuoreiden kaupunkilaisten keskuuteen, ohjata perheet toimimaan yhdessä ja korostaa ahkeruuden ja omatoimisuuden merkitystä hyvinvoinnin perustana. Myös hyödyllisen ja kehittävän vapaa-ajantoiminnan järjestäminen lapsille nuorille koettiin tärkeäksi.

Ensimmäiset siirtolapuutarhamäkit rakenteilla Nekalassa 1934. Kuva: Tampereen museoiden kuva-arkisto.

Puutarhoihin on Paratiisista lähtien liitetty positiivisia arvoja. 1800-luvun lopulla vaikuttanut kulttuuripessimismi arvosti uskontoa, luontoa ja ulkoilmaelämää. Kaupunki nähtiin ihmisen luomana syntipesänä kun taas luonto oli Jumalan kätten työtä. Kukkien ja puutarhan hoito oli tärkeä osa porvarillista koti-ideologiaa, jota pyrittiin levittämään myös työväestön keskuuteen. Keskiluokkaisten, työteliäisyyttä ja perheellisyyttä korostavien arvojen tuli olla perustana koko yhteiskunnalle.

Edellä mainitut arvot ovat olleet sisään rakennettuina siirtolapuutarhatoimintaan. Vielä vuonna 1956 Tammerkoski –lehdessä julkaistussa artikkelissa mainitaan siirtolapuutarhat nimenomaan vähäväkisille suunnattuna toimintana. Viljelyn tärkeimpinä anteina nähdään terveys, vaihtelu yksitoikkoiseen teollisuustyöhön, perheiden eheyden tukeminen sekä yhteiskunnallinen kasvatus. Lisäksi toiminnan mainitaan olevan "hyväksi myös viljelijäperheiden äideille ja lapsille", mikä viittaa perinteiseen perhemalliin ja sen rooleihin.

Siirtolapuutarhojen hidas rantautuminen Suomeen

Puutarhakulttuuri alkoi levitä kansan pariin Suomessa 1800-luvun lopulla saman aikaan kun teollistuminen vei työväestön kaupunkeihin. Kaupunkilaisille oli aina ollut tarjolla pieniä viljelypalstoja, koska se oli välttämätöntä normaalien elintarpeiden hankkimiseksi. Kaupunkien vuokrakasarmien pihoihin ei perunapenkkejä kuitenkaan mahtunut ja kaupunkien kasvaessa vapaan plantaasimaan määrä kaupungeissa väheni.

Päivittäistavarakaupan kehittyessä kaupungistumisen myötä viljelykset muuttivat merkitystään. Niistä tuli osa työväestön vapaa-ajan hallintaa. Siirtolapuutarhojen keskeinen periaate on viljelyn näkeminen ensisijaisesti virkistyksen, ei ravinnon lähteenä. Myöskään kaupallinen viljely ei ole ollut sallittua siirtolapuutarha-alueilla. Siirtolapuutarha-aate kyseenalaisti teollisen ja urbaanin elämän perusteesit ja yhdisti uudella tavalla kaupungin, luonnon, yhteiskunnan ja yksilön.

Siirtolapuutarhaliikkeen isänä pidetään saksalaista lääkäriä ja pedagogia Daniel Schreberiä. Ensimmäinen perhepuutarha ja lasten leikkikenttä perustettiin Leipzigiin 1869. Saksalainen siirtolapuutarhaliike oli ideologisesti hieman erilailla painottunut kuin suomalainen, Tanskasta ja Ruotsista lähimmät esikuvansa saanut siirtolapuutarhakulttuuri.

Saksalaisessa liikkeessä kansalaiskasvatus painottui erityisesti nuorisoon, mikä näkyy myös Tampereella kesällä 1930 vierailleen saksalaisen siirtolapuutarha-aktiivin H. Försterin kommenteissa. Förster korosti siirtolapuutarhaliikkeen roolia nimenomaan kulttuuriliikkeenä, jonka tehtävä on kasvattaa kaupunkilaiset rakastaman luontoa, kasvullisuutta ja eläimiä sekä tuottaa elämäniloa. Tärkeinä tekijöinä tässä työssä olivat hänen mukaansa kukat ja viehättävät majat sekä nuorisohuolto leikkikenttineen.

Suomeen siirtolapuutarha-aate levisi hitaasti, koska Suomessa kaupungistuminen oli verkkaista ja liikkeen kohteena olivat nimenoman teollisuuskaupunkien asukkaat, joiden ongelmiksi nähtiin asuntopula, sairaudet ja juurettomuus. Helsingissä tehtiin aloite siirtolapuutarhan perustamiseksi jo vuonna 1900, mutta se ei johtanut käytännön toimiin. Asiasta kuitenkin kirjoiteltiin lehdistössä, keskusteltiin eri järjestöissä ja toiminnasta kiinnostuneet henkilöt kävivät tutustumassa pohjoismaisiin siirtolapuutarha-alueisiin.

Ensimmäiset siirtolapuutarhat

Suomen ensimmäinen, tosin lyhytaikaiseksi jäänyt siirtolapuutarha perustettiin Porvooseen 1915. Merkittävänä teollisuuskaupunkina myös Tampere oli ensimmäisten siirtolapuutarhan perustaneiden paikkakuntien joukossa. Hatanpään siirtolapuutarhassa viljely aloitettiin kesällä 1916 ja lastensuojelulautakunnan kasvitarhatoiminnasta ponnistaneella Litukan siirtolapuutarha-alueella tartuttiin kuokkiin kuusi vuotta myöhemmin. Merkittävä toiminnan käynnistäjä oli myös 30-luvun lama, joka Tampereella heijastuu Nekalan siirtolapuutarhan perustamiseen.

Ensimmäisten siirtolapuutarhojen perustamisen takana olivat kaupunkien porvarit Erityisesti martta- ja naisyhdistykset sekä nuoriso- ja puutarhaseurat tekivät yksityishenkilöiden ohella aloitteita siirtolapuutarhojen perustamisesta. Toimintamuotojen vakiinnuttua myös kaupungit ovat olleet aktiivisia siirtolapuutarhojen perustamishankkeissa. Tampereella Hatanpään siirtolapuutarhan perustamisen takana oli naisyhdistyksen ja porvarillisten piirien aloite, mutta jo reilun viiden vuoden päästä perustetun Litukan kohdalla aloite lähti kaupungin lastensuojelulautakunnasta.

Siirtolapuutarhapalstat olivat suosittuja. Tampereella ensimmäisille palstoille oli halukkaita viljelijöitä enemmän kuin palstoja oli tarjolla, joten Hatanpäällä viljelijät valittiin arvalla ja Litukassa valintaperusteena oli lapsien lukumäärä. Puutarhaviljely oli kuitenkin teollisuustyöväelle outoa, joten viljelijöiden vaihtuvuus oli suurta.

Hatanpään ja Litukan ensimmäiset viljelijät joutuivat aloittamaan työn maan perusmuokkauksesta, kun taas 1930-luvun alussa perustetussa Nekalan siirtolapuutarhassa kaupunki hoiti alueen perustustyöt. Toisaalta 30-luvun kehittyneempi siirtolapuutarhakulttuuri näkyi myös viljelijöiden suurempana ohjailuna. Kaupungin tavoite oli nähdä mökkien nousevan uudelle alueelle mahdollisimman nopeasti. Tämä vati viljelijöiltä merkittävää panostusta niin taloudellisesti kuin työnkin osalta, jolloin palstojen kysyntäkin pysyi matalampana.

Toimintaan osallistuva työväestö ajatteli ensisijaisesti palstasta koituvaa välitöntä hyötyä, ei sen takana oleva ideologista perustaa. Osa työväenliikkeen aktiiveista oli kuitenkin siirtolapuutarhoja vastaan. Muun muassa Leninin, joka tutustui Tukholman siirtolapuutarhaan 1917, kerrotaan todenneen, että työväen tulisi keskittyä yhteiskunnallisen asemansa parantamiseen, ei puutarhan hoitoon Todellisuudessa jo varhaisessa siirtolapuutarhatoiminnassa oli mukana viljelijöitä eri yhteiskuntaluokista ja esimerkiksi useat ammattiyhdistysliikkeessä aktiivisesti toimineet henkilöt osallistuivat myös siirtolapuutarhaliikkeen kehittämiseen. Tampereen siirtolapuutarhoista Rahola on perustettu paikallisen työväenyhdistyksen aloitteesta.

Yleensä siirtolapuutarha perustettiin kaupungilta vuokratulle maalle. Ensimmäiset siirtolapuutarhat muotoutuivat enemmittä ohjailuitta, mutta näiden puutarhojen vakiinnutettua tietyt siirtolapuutarhakulttuurille tyypilliset piirteet, alueiden perustaminen muuttui suunnitelmallisemmaksi. Kaupunki teetti alueen yleissuunnitelman joko kaupungin puutarhurilla tai asemakaava-arkkitehdilla, hoiti perustustyöt ja valvoi rakentamista siirtolapuutarha-alueella kuten muuallakin rajojensa sisäpuolella. Palstojen viljelijät perustivat keskuudessaan yhdistyksen, joka vuokrasi palstat eteenpäin ja laati toiminta koskevat säännöt.

Tiukasti ohjattua ympäristön hallintaa

Siirtolapuutarha-alueilla ei koskaan ole hyväksytty pysyvää asutusta. Sitä pidettiin sekä terveydellisesti että sosiaalisesti arveluttavana. Siirtolapuutarhamökkien rakentaminen aloitettiin kuitenkin hyvin varhain. Ensin ne olivat vain majasia, joissa säilytettiin työkaluja ja jotka tarjosivat suojaa sateen yllättäessä innokkaat viljelijät, mutta vähitellen niistä muodostui ruoanvalmistukseen soveltuvia ja kesäaikaan asuttavia huvilan korvikkeita. Siirtolapuutarha-alueet nähtiinkin askelena kohti omakoti-ihannetta ja puutarhakaupunkeja. Tampereella Hatanpää tunnettiin "sadan arkkitehdin alueena", mutta Nekalan siirtolapuutarha edusti jo modernia, ylhäältä ohjattua siirtolapuutarhasuunnittelua. Mökeistä oli olemassa tarkat tyyppipiirustukset, jotka määräsivät minkälaisia rakennusten tuli olla. Viljelijöiden vapaan toiminnan ja mielikuvituksen tuottamien mökkien ajateltiin osoittavan kansan maun kehnoutta ja siirtolapuutarha-alueet haluttiin pitää yleisen modernin kaupunkisuunnittelun raameissa.

Varhaiset siirtolapuutarha-alueet muistuttivat palstojensa, käytäviensä, aukioidensa ja julkisten rakennustensa sijoittelun puolesta geometrisesti sommiteltuja muotopuutarhoja. Siirtolapuutarha oli pienoiskaupunki asuinalueineen ja julkisinen "keskuksineen". Siirtolapuutarha-alueet ovatkin tärkeä osa rakennettua kulttuuriympäristöämme. Mökit edustavat yleensä kansanomaista klassismia ja esimerkiksi Esimerkiksi 30-luvun mökit edustavat kansanomaista klassismia ja muodostavat ruutukaavan kanssa harmonisen kokonaisuuden Maastonmuotoja suunnitelmissa ei yleensä huomioitu. Siirtolapuutarha-alueiden suhde asemakaavoihin oli yleensä epämääräinen, mikä helpotti vuokrasopimusten purkamista, mikäli maalle löytyi muuta, taloudellisesti kannattavampaa käyttöä.

Myös kasvilajit ja niiden sijoittelu oli tarkasti säädettyä. Palsta ei saanut olla pelkkä perunapelto, vaan yhtä lajia sai viljellä korkeintaan kolmanneksen palstan alasta. Hallinnollisin keinoin korostettiin ja ohjattiin esteettisyyttä, esimerkiksi käytäviä reunustavien kukkien tuli olla kaikilla samaa, määrättyä lajia. Tämä kuvastaa hyvin varhaisten siirtolapuutarhureiden intressejä viljelynsä suhteen. Heille pääasia olivat edulliset perus elintarvikkeet.

Monissa siirtolapuutarhoissa oli siirtolapuutarhayhdistyksen, jonkin muun järjestön tai kaupungin mallipalsta, jota neuvoja hoiti ammattimaisen suunnitelman mukaan. Siirtolapuutarhaliikkeen ensi metreillä neuvoja tarvittiin käytännön puutarhatyössä, mutta myöhemmin mallipalstojen rooli muuttui ohjailemaan alueen ulkoasuun liittyviä valintoja.

Siirtolapuutarhojen perustamisen toinen aalto ajoittuu toisen maailmansodan jälkeisen elintarvikepulan kauteen. Tällöin myös tingittiin tiukoista säännöistä ja palattiin varhaisessa siirtolapuutarhaliikkeessä vallinneisiin tavoitteisiin. Hyötykasvit valtasivat viljelyalaa koristekasveilta ja eläinten pito siirtolapuutarha-alueilla sallittiin. Siirtolapuutarhat saivat uusia viljelijöitä, joiden pääasiallinen tavoite oli ravinnon tuotanto. Erityisesti pula-ajan kasveja olivat sikuri, sokerijuurikas ja tupakka.

Kun siirtolapuutarhoja vuonna 1945 oli Suomessa 15, niin vuosikymmenen loppuun mennessä niiden määrä oli kaksinkertaistunut. Tampereella kysyntään vastattiin perustamalla uusi siirtolapuutarha-alue Raholaan sekä laajentamalla Nekalan ja Litukan siirtolapuutarhoja. Perustamisideologiat eivät kuitenkaan muuttuneet pula-ajasta huolimatta. Kuten muussakin sodan jälkeisessä rakentamisessa uusilla siirtolapuutarha-alueilla pyrittiin moderniin, laadukkaaseen ja yhtenäiseen kaupunkisuunnitteluun. Siirtolapuutarha-alueet olivat ensisijaisesti virkistysalueita.

Vaurastuvat vapaa-ajanviettäjät

Siirtolapuutarhayhdistysten toimintaan kuuluivat alkuvuosista lähtien viljelykilpailut ja –näyttelyt, erilaiset kerhot, urheilu-, viihde- ja nuorisotoiminta sekä retket ja kurssit Tamperelaisten suosikkikohde molemmilla viimeksi mainituilla saroilla oli Lepaan puutarhaoppilaitos.

Kesänviettoa Litukan siirtolapuutarhassa kesällä 1953. Kuva: Mauno Mannelin, Tampere-seura.

1960-70-luvut olivat usealla saralla murroskautta Suomalaisissa siirtolapuutarhoissa. Monilla paikkakunnilla siirtolapuutarha-alueen asema uutisrakentamisen, tielinjausten ja asutuksen leviämisen jaloissa oli epävarma. Tampereella Hatanpään siirtolapuutarha hävitettiin kokonaan ja ainoastaan Nekalan siirtolapuutarha säästyi täysin muutoksilta. Hatanpään tilalle perustettiin uusi siirtolapuutarha-alue Niihamaan, oman aikansa periferiaan, jonne kaikki siirtolapuutarhat alun perin oli sijoitettu.

Myös tiukka tyyppipiirustuksiin perustunut rakennus- ja pihasuunnittelu vapautui. Ihmiset olivat tottuneet korkeampaan mukavuustasoon ja rakensivat mökkeihinsä salasaunoja ja vajoiksi naamioituja alkoveja, mikäli rakentaminen oli liian tiukkaan rajoitettua. Peruspiirteet pysyivät kuitenkin samoina. Mökit noudattavat yhä kansanomaisesta klassismista tuttuja muotoja, korkeintaan avokuistit on muutettu suojaisemmiksi verannoiksi ja varhaisimpien mökkien punamulta on saanut vaihtoehtoja valeista sävyistä. Suomalaisten siirtolapuutarhojen erikoispiirre ovat omintakeiset portit.

Viljelyn merkitys ravinnontuottajana katosi yleisen vaurastumisen myötä. Tämä aiheutti tietyn viljelijäryhmän väistymisen siirtolapuutarhatoiminnasta. Myös yhteiskunnannan muuttuminen ja maalaiselämään liittyvien ihanteiden väistyminen yhteiskunnan arvokentässä vähensivät siirtolapuutarhatoimintaan kohdistuvaan kiinnostusta. Siirtolapuutarhatoiminnassa keskiöön nousivat halu varmistua ravinnon tuotantotavoista sekä kiireetön lomanvietto. 1900-luvun lopulla ekologisen ajattelun innoittamat kaupunkilaiset ovat nostaneet siirtolapuutarhapalstat uuteen kukoistukseensa. Osittain uuteen suosioon voisi kuvitella vaikuttaneen myös ihmisten riippuvaisuus kaupunkielämän mukavuuksista ja palveluista. Siirtolapuutarhapalsta ei rajoita kaupunkilaisen muita harrastuksia.

Porkkanapenkkien sijaan pihoille ovat kotiutuneet huvimajat, pergolat ja grillit ja rikkaruohojen kitkemisen sijaan moni keskittyy kyläyhteisöä muistuttavaan seurusteluun naapuriensa kanssa sekä siirtolapuutarhayhdistyksen tarjoamiin harrastusmahdollisuuksiin. Viime vuosina yleistynyt käytäntö muuttaa palsta vaivattomaksi nurmikentäksi on kuitenkin herättänyt ristiriitoja siirtolapuutarhaväen keskuuteen. Monien tarhureiden mielestä siirtolapuutarhoissa on etäännytty liian kauas liikkeen alkuperäisistä lähtökohdista, joissa palstan positiiviset vaikutukset pohjasivat viljelystä lähteviin harrastuksiin, ei pelkästään sosiaaliseen toimintaan itseisarvona.