KARATEN HISTORIAA
Karate on Japaniin kuuluvilla Ryukyu-saarilla kehittynyt taistelutaito. Karaten juuret ovat legendan mukaan 500-luvulla Intiasta Kiinaan saapuneen buddhalaismunkki
Boddhidharman kiinalaisille munkeille opettamissa harjoituksissa, joilla pyrittiin nostamaan munkkien fyysistä kuntoa uskonnollisia
harjoituksia
varten. Boddhidharman Shaolin-temppelissä opettamat harjoitukset ovat muodostaneet pohjan kiinalaisten taistelutaitojen synnylle.
Legendan
todenperäisyydestä ei ole varmuutta, mutta Kiinassa aseettomia ja aseellisia taistelulajeja on todistettavasti harjoiteltu jo
200-luvulla.
Kiinalaiset taistelutaidot ovatkin vaikuttaneet suuresti myös karaten kehitykseen.
Ryukyu-saaret sijaitsevat Japanin eteläpuolella, Japanin ja Taiwanin puolivälissä. Saarista suurin on Okinawa. 1300-luvulta alkaen
Okinawa oli käynyt
kauppaa Etelä-Kiinan satamakaupunkien kanssa, ja okinawalaisten ja kiinalaisten merimiesten ja kauppiaiden kautta kiinalaiset
vaikutteet, mm.
kamppailutaidot, levisivät Okinawalle.
Ennen 1300-lukua Okinawa oli jakautunut kolmeen kuningaskuntaan, joita kuninkaat ja sotaherrat johtivat. 1300-luvulla kuningas Sho Shin yhdisti
Okinawan yhdeksi kuningaskunnaksi. Hän keräsi valtakuntansa aseet linnaansa Shurin kaupungissa ja kielsi aseiden kannon ja
valmistuksen pienentääkseen
sotaherrojen kapinan mahdollisuutta. Sho Shinin määräyksen takia taistelutaitoja jouduttiin hovin ulkopuolella harjoittelemaan
salassa.
Ensimmäinen kirjallinen maininta okinawalaisista taistelutaidoista on peräisin vuodelta 1372.
Ennen vuotta 1879 karatea oli harjoitellut lähinnä vain yhteiskunnan yläluokka, ja taistelutaidot olivat kulkeneet lähinnä isältä
pojalle.
1800-luvun loppupuolella poliittisen tilanteen muuttuessa mielenkiinto okinawalaista kulttuuria kohtaan kasvoi ja taistelutaitojen harjoittelu muuttui
julkisemmaksi. Japanin kruununprissin vieraillessa 1921 Okinawalla hänelle esiteltiin myös sikäläisiä kamppailutaitoja.
Näytöksestä kiinnostuneena
hän halusi kutsua jonkun okinawalaisen karateopettajan vierailulle Japaniin. Tehtävään valittiin Funakoshi Gichin, joka vuonna 1922
esitteli karaten
Japanissa. Tästä näytöksestä alkoi karaten leviäminen Japaniin ja muualle maailmaan.
Okinawalla taistelutaidot oli tunnettu nimellä tode, ti, tai okinawa-te. Kiinalaisen vaikutuksen takia taitoja alettiin kutsua
karateksi, kiinalaiseksi
kädeksi. Funakoshi muutti karate-sanan kirjoitusmerkit tarkoittamaan tyhjää kättä, koska halusi painottaa karaten filosofista
puolta. Hän muutti karate-jutsun,
tyhjän käden taidon, karate-do:ksi eli karaten tieksi. Karate-don päämääränä ei ole pelkkä tekninen taito vaan myös
harrastajan henkinen kasvu ja
kehitys.
Alunperin karaten harjoittelumuotona oli hyvin pitkälle kata eli tekniikkaharjoitus ilman vastustajaa.
1920-luvulla, karaten levitessä Japaniin, karatelle piti luoda harjoittelujärjestelmä, joka olisi Dai Nippon Butoku Kain hyväksymä.
Tällöin Funakoshi ja muut okinawalaiset karateopettajat loivat karatelle muodolliset pariharjoitukset. Harjoittelumenetelmää
muutettiin myös siten,
että opettaja saattoi opettaa useampaakin oppilasta yhtä aikaa vain muutaman sijasta. Vyöjärjestelmä lainattiin judosta, kuten
myös harjoitteluasu eli gi.
Samoihin aikoihin alkoi myös karatetyylisuuntien (ryu) nimeäminen.
GOJU-RYU TYYLISUUNNAN HISTORIAA
Okinawa-te (esi-karate) voidaan jakaa Shuri-te, Tomari-te ja Naha-te -tyyleihin. Kaupungit, joiden mukaan tyylit saivat nimensä
sijaitsivat hyvin
lähekkäin toisiaan ja siksi tyylien erot johtuivatkin opettajien henkilökohtaisista painotuksista. Naha-te on aseettoman kamppailun
muoto,
joka on lainannut paljon ominaisuuksia kiinalaisesta kung fu:sta. Uskollisena lähteelleen, taito oli puolustusvoittoinen ja se käytti
chúan-fan pehmeitä torjuntoja, hengitystekniikoita, heittoja ja painia. Naha-te tyyliä opetti Kanryo Higaonna.
Shuri-te oli lähellä Okinawan perinteistä (kovaa ja suoraviivaista) aseetonta taitoa. Shuri-te -tyyliä edusti Sokon Matsumura.
Tomari-te -tyylissä on vaikutteita sekä Shuri-te:sta että Naha-te:sta. Tomari-ten mestareita olivat Kosaku Matsumora ja hänen
oppilaansa
Kokan Oyadomari.
Goju-ryu on kehittynyt Naha-te -tyylistä, joka sisältää sekä kiinalaisia että okinawalaisia vaikutteita. Naha-ten perustaja oli
Higaonna Kanryo.
Hän aloitti kamppailutaitojen harjoittelun jo nuorena ja matkusti 1874 22-vuotiaana Fukieniin Etelä-Kiinaan syventämään
osaamistaan. Vietettyään
vuoden Fuchoin okinawalaisessa kauppiassiirtokunnassa hän pääsi kiinalaisen kempon opettajan, Ryu Ryukon, oppilaaksi. Higaonna vietti
Kiinassa
noin 15 vuotta auttaen Ryu Ryukoa tämän ammatissa ja opiskellen tämän johdolla kiinalaisia aseettomia ja aseellisia taistelutaitoja.
Palattuaan Okinawalle Higaonna elätti itsensä kauppiaana ja ryhtyi opettamaan oppimiaan taistelutaitoja.
Miyagi Chojun syntyi vuonna 1888 varakkaaseen perheeseen Nahan kaupungissa. Hän aloitti taistelutaitojen harjoittelun 5-vuotiaana, ja
14-vuotiaana
hänet hyväksyttiin Higaonna-sensein oppilaaksi. Harjoittelu oli erittäin kovaa ja siksi useimmat lopettivat lyhyen ajan kuluttua.
Miyagi ja muutamat
muut pysyivät Higaonnan oppilaina tämän kuolemaan saakka vuoteen 1916. Higaonnan kuoltua Miyagi lähti Kiinaan, mutta sodan takia
kempon opettajia
oli vaikea löytää, joten hän palasi takaisin Okinawalle. Vuonna 1933 Miyagi antoi tyylilleen nimen Goju-ryu, "kova-pehmeä" -tyyli,
kiinalaisen
kempon periaatteiden mukaisesti. Vuonna 1936 Miyagi lähti uudelleen Kiinaan ja opiskeli kiinalaisten kempon opettajien johdolla.
Palattuaan Okinawalle
hän opetti Goju-ryuta kuolemaansa saakka. Miyagi-sensei kuoli vuonna 1953.
Miyagin kuoltua hänen kokeneimmat oppilaansa jatkoivat Goju-ryun opettamista Okinawalla omilla dojoillaan. Tunnetuimpia heistä ovat
Miyazato Ei'ichi, Yagi
Meitoku, Higa Seko ja Seikichi Toguchi. Japanissa Miyagin oppilas Yamaguchi Gogen kehitti Goju-ryusta Goju-kai -karaten. Higaonnan oppilas ja Miyagi-sensein
harjoittelutoveri Mabuni Kenwa yhdisti Naha-ten ja Shuri-ten piirteitä Shito-ryu -karateksi. Myös Kyokushinkai-tyyli on saanut
vaikutteita Goju-ryusta.
Goju-ryuhun Suomessa on vaikuttanut merkittävästi sensei Ei'ichi Miyazaton oppilas, sensei Hiromi Suzuki, joka asuu Tukholmassa.
Suomessa Goju-ryu -tyylin
karateseuroja on Nokialla, Tammelassa ja Tampereella.
LISÄTIETOA
Bishop, Mark, "Okinawan Karate: Teachers, Styles and Secret Techniques", 176 s., Tuttle publishing 1999.
Higaonna, Morio, "The History of Karate: Goju-Ryu", 226 s., Dragon books 1995.
McCarthy, Patrick, "Bubishi: classical manual of combat", 255 s., Tuttle publishing 2008.
Opdam, Lex, "Karate Goju Ryu Meibukan", 311 s., Empire books 2007.
Toguchi, Seikichi, "Okinawan Goju Ryu: Fundamentals of Shorei-Kan Karate", 191 s., Ohara publications 1976.
Toguchi, Seikichi, "Okinawan Goju Ryu II: Advanced Techniques of Shorei-Kan Karate", 173 s., Ohara publications 2001.
Österman, Jarmo, "Maailman kamppailutaidot", 290 s., Karisto 1999.