VAPAAMUURAREIDEN SALAT JA VALAT VÄITÖSKIRJASSA
Marko Nenonen
Reijo Ahtokari väitteli historian tohtoriksi Tampereen yliopistossa vuonna 2000 aiheesta vapaamuurarit Suomessa. Nykyaikana vapaamuurareilla ei ole välttämättä mitään yhteyksiä okkultismiin, mutta vapaamuurariaatteen syntyyn vaikuttivat myös aikansa okkultistiset virtaukset. Siksi julkaisemme Reijo Ahtokarin väitöskirjan tarkastajana ja virallisena vastaväittäjänä toimineen Marko Nenosen arvion Ahtokarin tutkimuksesta näillä nettisivuilla. Arvostelu on ilmestynyt aikaisemmin hieman lyhennettynä Historiallisen Aikakauskirjan numerossa 2/2000 (s. 167-171). Vapaamuurareiden omista lähtökohdista enemmän, ks. mm. www.vapaamuurarit.fi.
Reijo Ahtokari, Salat ja valat. Vapaamuurarit suomalaisessa yhteiskunnassa ja julkisuudessa 1756-1996. SKS: Helsinki 2000. 389 s., kuv. Summary: Secrets and Oaths. Freemasonry in Finnish Society and Public Record 1756-1996. Auch deutsche Zusammenfassung.
Vapaamuurarius on yksi vanhimpia, kansainvälisimpiä ja laajimmin levinneitä järjestöaatteita. Sen historiasta on kirjoitettu tuhansia teoksia, mutta tieteellisesti kestäviä tutkimuksia aiheesta on vähän. Suomessa ollaan alkua pidemmällä. Nyt tutkimuksensa julkaisseen Reijo Ahtokarin lisäksi asiaa on selvittänyt äskettäin edesmennyt Kirkon tutkimuslaitoksen johtaja Harri Heino (1986, 1995). Vuosi sitten (1999) Petri Mirala väitteli Dublinissa Trinity Collegessa vapaamuurariliikkeen historiasta Ulsterissa.
Reijo Ahtokari tutkii sitä, minkälainen kuva julkisuudessa vapaamuurareista ja heidän aatteistaan Suomessa on ollut. Hän ei tutki sitä, mitä vapaamuurarit aatteillaan eri aikoina ovat tarkoittaneet tai miten he ovat toimineet. Suljetun seuran historiasta näkökulma on pirullisen hyvin valittu; se ei edellytä minkäänlaista avoimuutta, mutta on sinänsä tutkimusteemana oikeutettu. Ansioksi on luettava tarkastelun pitkä aikaväli, joka sallii nähdä pääsuunnat ja tärkeimmät käänteet.
Ahtokarin työlle on asetettava poikkeuksellisen korkeita moraalisia ja eettisiä vaatimuksia. Tutkijalla on ollut käytettävissään vapaamuurarijärjestöjen arkistoja, joita muut tutkijat ovat voineet käyttää vain rajoitetusti tai eivät ollenkaan. Tekijän pitäisi vakuuttaa valistunut lukijakunta sekä tulevat tutkijapolvet siitä, että hänen ansiostaan tietomme ja ymmärryksemme on lisääntynyt eikä vain valikoitunut yksipuolisemmaksi.
Mutta viekö pirullisen taitavasti valittu tutkimustehtävä sivupoluille vapaamuurarijärjestöjen historian pääkysymyksistä? Onko epäiltävä, että tekijä, joka on veljeskuntansa huomattavia edustajia ja ideologeja, haluaisi kirjoittaa harhaan johtavan silotellun esityksen?
Tekijä on rohkeasti oikeassa siinä, että hän ei ota lähtökohdakseen päivittelevää asennetta siitä, minkälaisiin salajuoniin vapaamuurariveljeskunta olisi saattanut tai voinut syyllistyä. Ei ole epämoraalista, semminkään rikollista, olla luottamuksellisissa suhteissa kollegojen, työkavereiden tai ystävien kesken. Sosiaalisen hierarkian symboliikkaan kuuluu, että ne, jotka luottavat toisiinsa, toimivat yhdessä. Sen kummallisempaa aatetta tai salaliittoa ei tarvita.
Vapaamuurarien alkuhistoriasta Ahtokarin esitys on sekava. Sekavuus johtuu siitä, että tekijä on kritiikittä ja kommentoimatta seurannut erilaisia ja eritasoisia, jopa myyttisiä, esityksiä. Määritelmä vapaamuurariudesta (12) on historiaton ja perustelematon. Kirjallisuusluettelossa on mainittu aihepiirin historiasta painavia teoksia – mm. David Stevensonin tutkimuksia – mutta myös niitä arvioidessaan tekijä on vaikuttunut enemmän vapaamuurarien omien historiateosten annista, eritoten John M. Hamillin tutkimuksista. (Mm. 23-24, 33 ja seur.) Steven C. Bullockin teos ”Revolutionary Brotherhood” (1996) olisi ollut syytä tuntea.
Yksi tärkein julkisen kuvan kysymyksistä on kirkon suhtautuminen vapaamuurariuteen. Tekijä käsittelee teemaa suorasukaisesti ja asiallisesti, mikä on hyvä ansio. Suomalainen evankelisluterilainen kirkko on suhtautunut vapaamuurareihin kiihkotta. Monissa maissa ristiriidat ovat olleet suuremmat. Se olisi ollut hyvä todeta, sillä vielä 1700-luvulla kirkko suhtautui kansanomaisiin taikatapoihin ankarasti.
Kirkon piirissä epäilystä ovat herättäneet vapaamuurariaatteiden yleisuskonnolliset ja okkultistiset piirteet. Nähtävästi vapaamuurareiden opinkappaleiden kehitykseen vaikuttivat paljon ruusuristiläiset aatteet, vaikka Ahtokari ei näitä yhteyksiä esittele. Ruusuristiläisyys oli uuden ajan alun (1500-1800) tärkeimpiä okkultistisia virtauksia. Se tarjosi tieteen, uskonnon ja magian ristiriitaisia vaikutteita yhdistävän yleisuskonnollisen filosofian tilanteessa, jossa uskonpuhdistus, tieteen kehitys ja yhteiskunnalliset mullistukset olivat murentaneet perinteisiä maailmankuvan lähtökohtia.
Ruusuristiläisyys toi myös vapaamuurareiden oppeihin monenlaisia perinteitä ja tapoja. Niistä osa on ollut hankalasti sovitettavissa tavanmukaiseen kristinoppiin. Monet kristityt ovat pitäneet vapaamuurareiden rituaaleja taikamenoina, vapaamuurariliikkeen opetuksia kilpailevana ihmisten luomana uskontona ja toimitiloja väärinä temppeleinä. Vapaamuurareita on syytetty myös Saatanan palvonnasta – jo 1700-luvulla.
Mahdollisesti vapaamuurareiden opeista voidaan puhua yleisuskontona, jonka tunnustukselliset elementit olivat – ja ehkä ovat – vapaampia ja laveampia kuin kirkon tavanomaiset lähtökohdat. Vapaamuurarit ovat tämän kiistäneet, ja niin tekee Reijo Ahtokarikin. Nykyaikaa tarkasteltaessa hänellä on ollut hyvä ja arvovaltainen tuki: Harri Heino totesi tutkimuksissaan, että nykyisiä vapaamuurareiden opetuksia ei voida pitää erillisenä yleisuskontona, vaikka niissä tällaisia piirteitä onkin.
Ahtokarilta jää toteamatta, että aikojen myötä vapaamuurarit ovat silotelleet okkultistisia juuriaan. Nämä vaikutteet pyritään jopa kieltämään, jos tosin Ahtokari on hieman vastenmielisen tuntuisesti myöntänyt, että yhteyksiä okkultismiin on ollut. Salatieteellisten piirteiden silottelu on helpottanut kirkon ja vapaamuurarien kanssakäymistä. Kanssakäymistä lienee helpottanut myös se, että yleisuskonnolliset virtaukset ovat ilmeisesti vahvistuneet kirkonkin piirissä. Tekijä ei tähän kehitykseen viittaa.
Sen sijaan Harri Heinon merkitys kirkon ja vapaamuurareiden välisen vuoropuhelun kehittäjänä 1980-luvulta alkaen käy tutkimuksesta ilmi. Aloite tuli vapaamuurareilta, ja ilmeisesti liittyi heidän uuteen kampanjaansa julkisuuskuvansa puolesta. Ahtokari toteaa, että kampanjan avainkohteiksi valittiin ”kirkon johto, maan hallitus, puolustuslaitos ja poliittinen johto”. (286, vrt. myös 245.)
Tiedetään, että Heino oli varsin vaikuttunut yhteyksistään vapaamuurareihin. Hänen ymmärtäväinen ja suvaitsevainen asenteensa varmasti edisti kanssakäymistä. Heino itse muisteli ensitapaamisiaan vapaamuurareiden kanssa artikkelissa Erään tutkimusprosessin anatomia. Heino totesi alkuvaikutelmakseen: ”Liian hyvää ollakseen totta ...” [Kirjassa Suomi Loosi 1 – Suomi Logen 1 1922-1997. Helsinki 1997, 55.]
Kun tekijä korostaa, että järjestönä vapaamuurarit eivät ole osallistuneet poliittisiin hankkeisiin Suomessa, voi hän olla oikeassa. Virallisessa järjestyksessä tallennettu arkistomateriaali ei sellaisesta kerro. Kysymys on kuitenkin mutkallisempi, sillä tarpeen ovat vain yhteydet ja oikeat ihmiset. Mitä muurariveljet sitten toisaalla ovat päättäneet järjestää ja ryhtyä hoitamaan, on toinen asia. Tässä suhteessa vapaamuurarit eivät tietenkään välttämättä poikkea muista. Mutta pahaa puhuttaessa todistustaakka on sillä, joka esittää syytteen – tai kansanomaisemmin: sen pitää todistaa väitteensä, joka väittää nähneensä kentaurin.
Vapaamuurareiden poliittisia asenteita Ahtokari silottelee turhaan. Hän toteaa antikommunistisista asenteista, että ”vapaamuurarilooseissa ei näitä piirteitä ollut mukana, vaikka isänmaallisuusaate pidettiinkin erittäin korkealla” (194, vrt. myös 290, viite 3). Totta lienee, että mm. Martti Miettusen ja Olavi J. Mattilan mukana olo on helpottanut kiihkeiden ulkopoliittisten teemojen pitämistä loosihuoneistojen ulkopuolella.
Sivulla 222 tekijä toteaa, että vapaamuurarien mahdollisuudet osallistua kommunismin vastaiseen taisteluun sodan jälkeisessä Suomessa ”olivat luonnollisesti täysin olemattomat”. Olikohan nyt niinkään? Heti perään hän mainitsee Suomi-loosin ulkomaalaisjäsenen, englantilaisen vapaamuurarin ja tiedustelumiehen Rex Bosleyn pitäneen yhteyttä mm. sosialidemokraattien järjestösihteeriin. Vielä tekijä kirjoittaa: ”Toisaalta vapaamuurarit eivät tänä aikana tietoisesti karttaneet länteen päin suuntautuvien kansainvälisten yhteyksien rakentamista.”
Myös muutoin Ahtokari korostaa vapaamuurariliikkeen epäpoliittisuutta ja liikkeen korkeita moraalisia vaatimuksia. Sekä epäpoliittisuus että korkea veljesmoraali joutuivat epäilyksen valoon jo heti itsenäisen Suomen vapaamuurariliikkeen synnyttyä (1922), kun pohdittiin presidentti K. J. Ståhlbergin jäsenyyttä. Eivät vain sosialistit olleet poissuljettuja, vaan jopa Ståhlbergiä pidettiin vapaamielisyytensä vuoksi sopimattomana. Hyvin häveliäästi tekijä käsittelee myös Ruotsin vapaamuurarijärjestöjen suhdetta muurariveljien järjestäytymiseen Suomessa uudelleen 1920-luvulla. Englantilaisten veljesjärjestöjen tunnustus viipyi vuosia syystä, että amerikkalaiset saivat täällä etusijan ja englantilaiset katsoivat oikeuksiaan loukatun. Mutta ruotsalaisten tunnustus viipyi vielä kauemmin. Se tuli vasta 1949. (Mm. 130-131.) Niin ikään, jos kerran politiikalla ei ole merkitystä toiminnassa, miksi suomenkielisten ja ruotsinkielisten loosien yhteistyöstäkään ei tullut mitään?
Tekijä päättelee, että vapaamuurareilla ei ole merkittävää yhteiskunnallista vaikutusvaltaa, sillä eduskunnassa ja korkeilla virkapaikoilla muurariveljiä on vähäinen (s. 324). Mutta salaseuran tai vaikkapa sellaisen seuran osalta, jonka ”kokousmenot ovat suljettuja ulkopuolisilta”, tämä seikka ei todista mitään. Se on kuitenkin hyvä huomata – syystä, että kansanedustajien joukossa näyttää olleen poikkeuksellisen vähän vapaamuurareita. Miksi? Jäsenluetteloiden mukaan heitä oli vuosina 1922-96 kaikkiaan 28. Todellisuudessa määrä oli vielä pienempi, sillä osa liittyi jäseneksi vasta edustajatoimensa päätyttyä. Ministereinä on ollut 30 vapaamuuraria. Vapaamuurariministereistä kymmenen on ollut ammattiministereitä. Pääministereitä on ollut kaksi (Risto Ryti ja Martti Miettunen).
Monissa päätuloksissaan tekijä on vakuuttava. 1800-luvulla syntyneestä antimuurariudesta tiedettiin täällä vähän. Venäjän hallitusvalta oli keksinyt kieltää salaseurat ilmankin kansainvälisiä vaikutteita. Suomeen vapaamuurariuden vastaiset militantit aatteet tulivat Italian ja Saksan poliittisilta ääriliikkeiltä, fasisteilta ja natseilta.
Oikea on tekijän korostus mitä luultavammin myös niiltä osin, kun hän käsittelee 1970-luvulla syntynyttä vapaamuurariliikkeen vastaista aaltoa. Sen synnyttivät P2-skandaali Italiassa sekä Salora- ja metro-oikeudenkäynnit Suomessa. Tiedotusvälineissä levitettiin paljon vääriä tietoja ja keksittyjä valheita. Ahtokarin mukaan sensaatiomedian ensimmäisiä uhreja Suomessa olivat vapaamuurarit.
Tekijä liittää vapaamuurareita vastaan käydyn kirjoittelun perustellusti siihen murrokseen, joka ihmisten yksityiselämän ja median suhteissa oli tapahtumassa. Vapaamuurarit olivat epämääräistä ja julkisuudessa suojatonta joukkoa. Poliitikkojen yksityiselämää kohdeltiin vielä yleensä melko kunnioittavasti, mutta sensaatioita tavoitelleet toimittajat saattoivat vapaasti keksiä tarinoita vapaamuurareista. Osa valehtelijoista sai toki tuomion herjauksesta.
Tässä yhteydessä kannattaa huomata seikka, joka helpotti huhujen levittämistä: poliitikkoa vastaan on hyökättävä henkilökohtaisella väitteellä, mutta suljetun seuran jäsenistä voitiin esittää mielikuvituksellisia tarinoita. Väitteen kumoaminen ei käy yksittäiseltä jäseneltä, koska teko voidaan esittää seuralle tyypillisenä menettelynä. Tämä seikka on aina helpottanut huhujen levittämistä kansanryhmistä tai väestöryhmistä ja tehnyt huhun kohteet usein puolustuskyvyttömiksi. Näin oli jo kerettiläis- ja noitavainojen aikaan, vaikka vapaamuurarien vastaista kampanjointia ei voi rinnastaa suuriin vainoihin, ehkä 1930-luvun Saksaa lukuun ottamatta.
Tekijä on kuitenkin sinisilmäinen väittäessään, että kohujutut syntyivät vain lehtien irtonumeromyynnin parantamiseksi. P2-skandaali oli niin merkittävä, että asia olisi tullut vapaamuurareiden silmille joka tapauksessa, ja oli varmasti antamassa aihetta vapaamuurareiden toimien tarkempaan selvittämiseen sitten myös Salora- ja metro-jutuissa. Salora- tai metro-skandaaleista tekijä ei tuo uutta tietoa, vaan nojaa julkisuudessa jo olleisiin tietoihin.
Sen sijaan P2-skandaalista Ahtokarilla on uutta tietoa vapaamuurarijärjestöjen sisältä. Italian vapaamuurareiden johtajat – Italian suurloosin kolme toisiaan seurannutta suurmestaria – suojelivat pitkään rikollisen loosin johtoa. Kuten tekijäkin kertoo, P2-loosi oli suoraan suurmestarin alainen ja niiden virkailijakunta oli sama. Tavaksi tuli kuitenkin selittää, että loosi oli jo aikoinaan (1974) erotettu Italian suurloosista – niin kuin Ahtokarikin selittää. Nämä seikat ovat tunnettuja, mutta Ahtokari tietää, että Italian suurloosi lähetti valheellisen kirjeen kaikille maailman suurmestareille. Kirjeessä puolusteltiin P2-loosia ja todettiin syytteet perättömiksi. Kirjoittaja toteaa (s. 232), että ”yleensä luotettavaksi tunnettu tiedotuskanava, tunnustettu suurloosi, oli syyllistynyt vakavien valheiden levittämiseen”.
Tämä huomioon ottaen on kuitenkin ”kornia” se, mitä tekijä valittaa sivulla 21 ja 71. Hän pitää vääränä, että skandaalin yhteydessä puhuttiin vapaamuurareista, vaikka P2 ei ollut ”oikea” vapaamuurariloosi. Mutta P2-loosi siis oli suurmestareiden suojeluksessa.
Ahtokarin mukaan vapaamuurarit ovat mukavia ja harmittomia veikkoja. Siihen nähden on kokolailla ihme, että he ylipäänsä ovat joutuneet minkäänlaisten epäluulojen alaisiksi. Tekijän ihmettelevä asenne kuvastuukin rivien välistä. Hän on aivan oikein verrannut asiaa siihen, että historiassa kummallisten ja toistuvasti samantyyppisten salaliittolaissyytösten kohteeksi joutuminen on ollut tavallista. Tekijä ei tuo lisävalaisua siihen, miksi vapaamuurariliike on ajoittain kaikkialla, jo 1800-luvulla, herättänyt suurta vastustusta. Koska kysymys on vaikea, ei tekijää voida kohtuuttomasti arvostella, vaikka väitöskirjatutkimuksessa pitäisi nimenomaan selityksissä edetä.
Teoksen luvun ”Julkisuuden vuosikymmen” päätös on melkeinpä ironinen: suljettu seura ryhtyy suunnittelemaan tiedotustoimintaansa! Ilmeistä on, kuten tekijä antaa ymmärtää, että vapaamuurari-järjestöt ovat lähentyneet muita miesten palvelujärjestöjä ja hengellisiä seuroja. Nähdäkseni palvelujärjestön luonteen korostus on luonnollinen, koska suljettuna järjestönä tie näyttää – tällä erää – kuljetun loppuun. Tämä kehitys alkoi useimmissa maissa jo aikaisemmin 1900-luvulla ja ainakin USA:ssa jo 1700-luvulla. Suomessa tiedotusvälineiden nostama julkisuus 1980-luvulla pakotti seuran raottamaan ovia tirkistelijöille. Monet vapaamuurarit vastustivat avoimuutta, vaikka Ahtokarin esitys on jälleen kovasti maltillinen.
Henkisten harrastusten merkitystä jäseneksi liittymisessä ei voi vähätellä. Kuitenkin aikaisemmin vapaamuurarijärjestöjen kiehtovuus perustui mahdollisesti paljon myös siihen, että jäseneksi pyrkineet uskoivat hyötyvänsä salaisesta veljellisestä yhteydestä. Tilanne lienee muuttunut 1980-luvun skandaalien vuoksi. Jäsenyydestä tuli paitsi julkinen asia, myös niin epäedullisesti leimaava, ettei järjestö voinut tarjota entisiä etuja tai suojaa jäsenistölleen. Jos seurat pysyvät salaisina, niiltä ei tiedetä vaatia ovien raottamista, mutta suljetut seurat ovat kuin haaste tiedotusvälineille. ...
Reijo Ahtokarin tutkimus on epäsuorasti luomassa nykyaikaista ja harmitonta vapaamuurariaatetta, mutta kun se tapahtuu käytyä keskustelua esittelemällä ja pohtimalla, ei tässä ole mitään vikaa tieteen kannalta. Teoksen puutteet eivät johdu vapaamuurarin saloista ja valoista, vaan ovat innoitetun ja tunnustuksellisen järjestöhistorian tavallisia heikkouksia, joita kirjoittaja ei ole riittävästi varonut. Teoksen muodolliset puutteet ovat suurimmat pahojen toistojen takia.
Kun kyse on vaikeasta ja kiistanalaisesta tutkimusaiheesta, ei näkökulmista käytyä keskustelua voi pitää millään tavalla raskauttavana. Keskeisissä luvuissa (mm. 113 ja seur. sekä 193 ja seur.) asian käsittely on painavaa ja ansiokasta. Hyvä aihe on ansio sekin, ja tutkimus tuo uutta, luotettavaa tietoa sekä perusteltuja näkökulmia aiheesta, josta Suomen ja monen muun maan osalta on ollut hyvin vähän kunnollisia esityksiä.
