NOITAVAINOT POHJOIS-EUROOPASSA
Länsieurooppalainen ilmiö
Noitavainot ovat Euroopan historian kummallisimpia ilmiöitä. Uuden ajan alussa kolmen vuosisadan ajan, 1450-1750, oikeudenkäynnit noitia vastaan olivat yksi aikakauden tyypillisimpiä ilmiöitä. Noitavainot eivät siis olleet keskiajalla!
Noituudella vahingoittaminen on ihmiskunnan vanhimpia rikoksia. Kuitenkin suuret Euroopan noitavainot syntyivät vasta, kun 1400-luvulla luotiin uusi teoria noidista. Uuden teorian mukaan noidat, eritoten naiset liittoutuivat paholaisen kanssa ja toteuttivat tämän tavoitteita. Salaliiton vahvistamiseksi noidat lensivät paholaisen luo noitasapattiin juhlimaan ja irstailemaan paholaisen kanssa.
Tällaista teoriaa noidista ei muualla syntynyt; se on eurooppalaisten oppineiden miesten ainutlaatuinen luomus. Teoria syntyi ranskan ja saksan kielisellä alueella Keski-Euroopassa, levisi mm. Englantiin, Tanskaan ja nykyisiin Baltian maihin sekä Pohjoismaihin.
Sattuvaa on, että juuri sama alue - Baltian maita, Tsekinmaata ja Slovakiaa lukuun ottamatta - on Euroopan unionin aluetta. Noitavainoilla ja Euroopan unionilla ei ole mitään yhteistä, mutta sattuva yhteys kuvaa keskisen ja läntisen Euroopan sosiaalisten ja kulttuuristen rakenteiden yhtenäisyyttä. Tästä yhteydestä osa keskisen Euroopan maista - mm. Baltian maat, Tsekkoslovia, Puola ja Unkari - jäi toisen maailmansodan jälkeen eroon vuosikymmeniksi. Syynä oli se, että tuolloin Neuvostoliiton johdolla syntynyt sosialistinen maailmanjärjestelmä imi monet näistä maista lippujensa alle.
Kuningas Jaakko VI:n merimatka Tanskaan ja Norjaan
Vaikka luulisi, että Pohjoismaat olivat tuolloin vielä kauempana Euroopan keskuksista kuin nykyään, noita-asioissa näin ei ollut. Pohjolan shamaanit ja noidat tunnettiin jo aikoinaan Euroopan oppineissa piireissä. Skotlannin ja sittemmin myös Englannin kuningas Jaakko VI - Englannin kuninkaana nimellä Jaakko I - kirjoitti (1597), että paholaisen valta oli erityisen suuri paitsi Orkneyn ja Shetlandin saarilla myös Lapissa ja Suomessa.
Kuningas oli tutustunut noituuteen Tanskan ja Norjan matkallaan. Hän oli avioitumassa tanskalaisen prinsessan Annan kanssa ja teki tämän vuoksi pitkän matkan pohjolaan. Paluumatkalla hänen laivastonsa joutui pahaan myrskyyn. Kapteeni tiesi selityksen myrskylle: hän oli joutunut riitoihin muuan naisen kanssa ja kostoksi nainen nosti rajuilman kapteenia vastaan.
Noitien mahti ja kapteenin selitys kiinnosti kuningasta. Kuningas päätyi kuitenkin olettamaan, ettei se ollut kapteeni jota noidat yrittivät vahingoittaa. Kuningas arveli itse olleensa noitien maalitauluna. Niinpä palattuaan Skotlantiin, lopulta vahingoitta, hän käynnisti sarjan noitaoikeudenkäyntejä niitä vastaan, joita epäili noituuden yrityksestä.
Tanskassa ja Norjassa vainot puhkesivat aikaisemmin kuin muissa Pohjoismaissa. Tanskalla oli hyvät yhteydet Keski-Euroopan sivistyskeskuksiin ja aikakauden aatteet, niiden mukana uusi teoria noitasapattiin lentävistä noidista, tulivat tutuiksi. Norjaan vainot levisivät Tanskasta, joka tuolloin hallitsi Norjaa.
Ruotsin vainot: esikuva Uuden Englannin vainoille
Ruotsissa suuret vainot puhkesivat vasta 1668, aikana jolloin ne monissa maissa olivat jo hiipumaan päin. Toki mainittakoon, että mm. Puolan ja Unkarin noitavainoista pääosa oli 1700-luvulla.
Massavainot, jotka syntyivät Ruotsin Taalainmaalla ja levisivät sittemmin myös Tukholmaan, olivat Euroopan suurimpia noitaprosesseja. Ruotsin noitavainot herättivät laajasti huomiota muualla Euroopassa. Tämä johtui vainojen suuruudesta sekä siitä, että suuret oikeudenkäynnit muualla olivat jo tuolloin harvinaisia.
Mutta ennen kaikkea ruotsalaisten noitien saama huomio johtui siitä, että lapset saivat Ruotsin noitavainoissa poikkeuksellisen suuren osa. Lapsia oli, kummallista kyllä, syytettyinä ja ilmiantajina eri maissa. Ruotsissa lasten rooli oli poikkeuksellisen suuri. Jostakin syystä levisi uskomus, että noidat veivät lapset yön aikana noitasapattiin. Ruotsissa noitasapattia kutsuttiin Blåkullaksi.
Hysteeriset aikuiset tivasivat lapsilta, olivatko he olleet tuossa kummallisessa paikassa ja kuka heidät oli vienyt sinne. Luonnollisesti lapset, joista monet olivat alle 10-vuotiaita, taipuivat lörpöttelemään kummallisista tarinoista ja osoittelivat lopulta monia naisia, jotka olivat vieneet heidät noitien konventtiin. Lasten ilmiantoja ryhdyttiin vakavissaan puimaan arvovaltaisissa oikeuselimissä. Kaikkiaan kuolemaan tuomittiin noin 300 ihmistä.
Oikeudenkäynneistä kerrottiin sittemmin eräässä kirjassa, joka levisi ympäri Eurooppaa. Lopulta tieto ylsi Uuteen Englantiin Amerikan mantereelle, jossa tarkkaan tutkittiin noitien juonia ja paheita ruotsalaisten noitien esikuvan perusteella. Myös Uudessa Englannissa syntyi oikeudenkäyntejä noitia vastaan, mutta Uuden Englannin vainoja ei voi panna ruotsalaisten esikuvien kontolle.
Suomi: shamaanien valtakunta
Ruotsin valtakunnan tuolloista itäistä osaa, Suomea ja sen Lappia, on jo vuosisatoja sitten pidetty monessa yhteydessä shamaanien ja noitien kotimaana - ja sittemmin myös joulupukin kotimaana.
Mutta oliko Suomi maineensa veroinen? Kyllä oli. Vuosina 1500-1750 syytettiin kaikkiaan yli 2.000 suomalaista noituudesta ja taikuudesta. Se on asukaslukuun verrattuna paljon suurempi määrä kuin esimerkiksi Englannissa, Espanjassa tai Italiassa.
Shamanistinen noita lauloi ja soitti rumpua, virittäen itsensä oikeaan mielentilaan kunnes menetti tajuntansa ja kaatui maahan. Transsin aikana hänen sielunsa uskottiin matkanneen Tuonelaan, kuolleiden sielujen valtakuntaan, hakemaan neuvoja ja ohjeita muinoin kuolleilta vanhoilta ja viisailta.
Shamanistinen noitakulttuuri hävisi Suomestakin jo kauan ennen noitavainoja. Joitakin transsiin vaipuvia ja rumpua soittavia shamaaneja on elänyt vielä noitavainojen aikaan. Kuitenkin tuolloin noitia syytettiin Suomessa samoista asioista kuin muissa maissa: vahingoittamisesta, kirkon kieltäminen taikojen teosta ja yhteistoiminnasta paholaisen kanssa. Sen sijaan uusi länsieurooppalainen noitateoria levisi vain Länsi-Suomeen ja Pohjanmaan rannikolle. Itäsuomalaiset noidat eivät osanneet lentää eivätkä tienneet matkata noitien konventtiin, noitasapattiin.
Suomessa useimmat noidat olivat miehiä, toisin kuin monissa muissa maissa. Noitavainot ylsivät kuitenkin Islantiin asti ja Islannissa syytettiin lähes pelkästään miehiä. Islantilaiset, kuten itäsuomalaisetkaan, eivät tienneet mitään uusista länsieurooppalaisista lentävistä noidista.
Muuallakin, esimerkiksi monissa Lounais-Saksan vainoissa suuri osa syytetyistä oli miehiä, samoin kuin Virossa ja Venäjällä. Niin ikään Alankomaissa syytettiin sekä naisia että miehiä. Vaikka yleiset mielikuvat kertovat pelkästään naisnoidista, noituutta ei voida liittää vain naisiin.
Ruotsin valtakunnan ensimmäiset uuden noitateorian mukaiset massavainot olivat Suomessa Ahvenanmaalla, Turun hiippakunnassa. Vainot syttyivät vuonna 1666, kaksi vuotta ennen Ruotsin suuria massavainoja. Ahvenanmaalle noitaprosessit tulivat Baltian alueelta tuomari Nils Psilanderin mukana. Ruotsalaissyntyinen Psilander oli opiskellut Tartossa ja tutustunut siellä saksalaiseen noitatutkimukseen. Oppinsa mukaan hän keksi etsiä noitia Ahvenanmaalta, kun myöhemmin sai sinne komennuksen kihlakunnan tuomariksi.
© Marko Nenonen
Artikkeli on tiedotusvälineiden käytettävissä erikseen
sovittaessa.
Yhteystiedot: Marko Nenonen
tai 040 577 9737
Lähteet:
Nils Psilanderista: Heikkinen, Antero, Paholaisen liittolaiset. SHS: Helsinki 1969.
Ruotsin ja Uuden Englannin noitavainojen yhteydestä: Monter, William E., Scandinavian Witchcraft in Anglo-American Perspective. In: Early Modern European Witchcraft. Edited by Bengt Ankarloo and Gustav Henningsen. Clarendon Press: Oxford 1990, 425-434. (First published in Swedish, Häxornas Europa, 1987.)
Noitaoikeudenkäynneistä Venäjällä: Kovács, Zoltán, Die Hexen in Russland. Acta Ethnographica Academiae Scientiarum Hungaricae. Tomus 22 (1-2). Budabest 1973; Zguta, Russell, Witchcraft Trials in Seventeenth-Century Russia. American Historical Review. Vol. 82:5/1977.
Yleiskuva: Nenonen, Marko, Noituus, taikuus ja noitavainot Ala-Satakunnan, Pohjois-Pohjanmaan ja Viipurin Karjalan maaseudulla vuosina 1620-1700. Historiallisia Tutkimuksia 165. SHS: Helsinki 1992.
