INKVISITIO - MAINETTAAN PAREMPI
© Timo Kervinen
Inkvisitio oli paavin perustama roomalaiskatolisen kirkon tutkimuselin, joka taisteli kerettiläisyyttä, noituutta, taikuutta, alkemiaa ja muuta harhaoppisuutta vastaan. Inkvisitio perustettiin varhaiskeskiajalla katolisen kirkon aseman vahvistuttua siinä määrin, että puhtaasta opista poikkeamisesta voitiin ryhtyä rankaisemaan.
Inkvisitio varjeli opin puhtautta. Tutkinnan kohteeksi joutuivat ennen muuta kerettiläiset, kuten kataarit ja valdeenit. Vasta viime vuosina valdeeneilta eli valdolaisilta pyydettiin virallisesti anteeksi. Paavi Gregorius IX määräsi inkvisition toimimaan kerettiläisiä vastaan vuonna 1231.
Inkvisition tutkimusmenetelmä nk. inkvisitorinen prosessi oli tarkoin säädelty. Prosessin päämääränä oli selvittää totuus. Siksi todistelu ei ollut asianosaisten velvollisuutena, kuten tuolloin vielä yleensä oikeudessa, vaan inkvisiittorit huolehtivat totuuden etsimisestä. Prosessin tavoitteena oli, että kerettiläinen tunnustaisi erheensä ja palaisi oikeaan uskoon.
Kidutus yhdistetään inkvisitoriseen tutkintamenetelmään. Paavi Innocentius IV laillisti kerettiläisen kuulustelemisen kidutuksen avulla vuonna 1252. Totta onkin, että prosessissa käytetiin kidutusta, kuten esimerkiksi kuvassa näkyvää nk. strappadoa.
Strappado.
Strappadossa tutkittava ripustettiin köyden avulla käsistään kattoon. Kun köysi kulki katossa olevan pyörän kautta alas, voitiin tutkittava vetää ilmaan ja pudottaa alas siten, ettei tämä kuitenkaan vastannut lattiaan. Jos köysi kiinnitettiin selän takana yhteen sidottuihin käsiin, aiheutti pudotus lapojen erittäin tuskallisen sijoiltaan menon.
Rangaistukset vaihtelivat rikoksen mukaan. Lievimmässä tapauksessa syyllinen saattoi päästä suorittamalla katumusharjoituksia tai pelkästään tunnustamalla erehtyneensä. Pahimmassa tapauksessa syyllinen menetti henkensä, maineensa ja omaisuutensa. Kuolemantuomion määrääminen ja täytäntöönpano oli kuitenkin aina maallisen oikeuden tehtävä. Inkvisiittorit suorittivat vain välttämättömän esitutkinnan.
Inkvisitio toimi vain rajoitetusti Pohjois-Euroopassa keskiajalla. Toiminta keskittyi Etelä-Ranskaan ja Pohjois-Italiaan. Myöhemmin laitos ulotti toimintansa paavi Sixtus IV:n antamalla määräyksellä vuonna 1478 myös Espanjaan. Inkvisio sai lisää toimitilaa myös siten, että eräiden alueiden katoliset ruhtinaat valtuuttivat instituution toimimaan alueillaan. Protestanttisissa maissa ei ollut inkvisitiota.
Tuomion täytääntöönpano oli yleensä julkinen. Erityinen seremonia oli nk. autodafé, joka oli julkinen katumus- ja rangaistusnäytös, johon saattoi osallistua kymmeniä tuhansia katsojia. Näitä tilaisuuksia järjestettiin Espanjassa ja eräissä sen siirtomaissa, kuten Meksikossa ja Perussa. Vuonna 1517 Espanjan inkvisition toimivalta laajeni Sisiliaan ja vuonna 1522 Alankomaihin. Espanjassa inkvisition toiminta lopetettiin viimeksi vuonna 1834.
Rooman inkvisitio perustettiin paavi Paavali III:n toimesta vuonna 1542 päämääränään erityisesti protestantimismin vastustaminen. Uuden ajan inkvisitio ei ollut yhtä tarkassa kirkollisessa ohjauksessa, kuin keskiaikainen. Keskiajalla inkvisitio oli alistettu suoraan paaville.
Tärkeää onkin huomata, että inkvisitio uudistettiin uuden ajan alussa, lähinnä 1500-luvulla. Se tuomitsi edelleen niitä, jotka katsottiin harha-oppisiksi, mutta sen tutkintamenetelmät olivat hyvin tarkasti säädeltyjä. Kidutus kuului edelleen tutkintamenetelmiin, mutta sitä oli sallittu käyttää vain tarkoin määrätyissä olosuhteissa tarkkojen sääntöjen mukaan - mikä ei tietenkään tee asiasta yhtään hyväksyttävämpää. Mitä luultavammin yleensä inkvisitio noudatti sääntöjään.
Inkvisitio on erityisesti protestanttisissa maissa saanut kärsiä suhteettoman huonosta maineesta noitaoikeudenkäyntien ja kerettiläisvainojen takia. Tosiasiassa vain hyvin pieni määrä inkvisition tutkimista asioista liittyi noituuteen. Inkvisitio ei myöskään yleisesti käyttänyt niin julmia menetelmiä, kuin lähinnä keskiajan poliittisten vainojen synnyttämien prosessien pohjalta on annettu ymmärtää.
Inkvisitio oli aikansa tehokkain tutkimuselin, jota johtivat eräät aikansa koulutetuimmista ja sivistyneimmistä miehistä. Esimerkiksi Espanjan inkvisitio päätyi aivan 1600-luvun alussa siihen, että noituudesta syytetyt tekevät valheellisia tunnustuksia kidutettuina. Inkvisiittori Alazandro Salazar De Friasin johdolla suoritettujen tutkimusten jälkeen laadittiin salainen raportti, joka lopetti kuolemantuomioiden jakamisen noituudesta Espanjassa.
Inkvision toiminta järjestettiin uudelleen vuonna 1965, jolloin uskon puhtaudesta huolehtiminen jäi eri viranomaisille.
Tärkeimmät lähteet: Henningsen, Gustav ja Tedeschi, John (ed.), The Inquisition in Early Modern Europe. Sources and Methods. 1986; Tedeschi, John, Inquisitorial Law and the Witch, teoksessa Early Modern European Witchcraft (ed. B. Ankarloo and G. Henningsen), 1990; Robbins, R. H., The Encyclopedia of Witchcraft and Demonology. 2. painos. 1980 (1959).
