Tampereen riitaisat sosiaalidemokraatit

Ennen talvi- ja jatkosotaa SDP oli Suomen ainoa vasemmistopuolue. Sotien jälkeen suurimmaksi kysymykseksi nousi puolueen suhde maan alta nousseisiin kommunisteihin ja näiden johtamaan Suomen Kansan Demokraattiseen Liittoon (SKDL). Tilannetta mutkisti sellaisten sosiaalidemokraattien, jotka olivat kuuluneet puolueeseen vain kyetäkseen toimimaan julkisesti, liittyminen sodan jälkeen SKDL:oon. SDP:n linjaksi muotoutui kuitenkin torjuva asenne yhteistyöhön kommunistien kanssa, takana olivat lähinnä ideologiset erot. Yhdistävänä tekijänä oli edelleen sosialismi, vain käsitykset sen saavuttamisesta olivat erilaiset. SDP:n kommunismin vastaista linjaa kutsuttiin yleislinjaksi, joka harjoitti yhteistyötä oikeiston kanssa ja jolla oli oma oppositionsa puolueen sisällä.

Tampereella yleislinja valtasi SDP:n paikalliselimet varsin nopeasti Erkki Lindforsin johdolla käyttäen hyväkseen perustamaansa Tampereen Sos.dem. Toveriseuraa. Lindfors masinoi 30-40 hengen iskuryhmiä, joille haettiin jäsenyyksiä yhdistyksiin, joiden vuosikokouksissa jäsenet äänestivät Lindforsin määräämällä tavalla – tietämättä aina mistä äänestyksissä oli tarkalleen ottaen kysymys. Tällaista toimintaa, jossa jo etukäteen varmistettiin oman kannan voitto alettiin kutsua junttaamiseksi ja siitä tuli Lindforsin tavaramerkki. Innokas kommunismin vastustaja Lindfors saikin SDP:n paikalliset puolue-elimet ja Kansan Lehden varsin nopeasti vanhoilta jäseniltä omien nuorempiensa haltuun. Vanhojen sosiaalidemokraattien ja opposition hallitsemaksi jäi ainoastaan työväenyhdistys, jonka hallussa oli työväentalo, suuri omaisuus ja liiketoiminta. Niitä Lindfors yritti koko 1950-luvun "kaapata" onnistumatta tavoitteessaan. Tamperelaista oppositiota alettiin kutsumaan sen johtajan Unto Kanervan mukaan kanervalaisiksi. Kanervalaiset olivat jonkin verran erimieltä yleislinjan kanssa politiikasta, ja tuomion saivat myös Lindforsin menettelytavat – Kanervan johtama oppositio vastusti junttauspolitiikkaa ja yleislinjan omavaltaisuutta ja oli valmiimpi yhteistyöhön SKDL:n kanssa.

SDP:n Kunnallisjärjestön oltua yleislinjan käsissä oli sen helppo vaikuttaa puoluekokousedustajien valintaan ja kunnallisvaalien ehdokasasetteluun. Kunnallisvaaleissa vuoteen 1953 saakka valituksi tuli selvä enemmistö yleislinjan kannattajia, sillä olivat käytössä ns. pitkät listat. Tuolloin äänestäjä äänesti listaa, jossa ehdokkaat olivat valmiiksi järjestyksessä. Läpimenneiden määrä riippui listan tai vaaliliitossa listojen kokonaisäänimäärästä. Tällöin tuli vain huolehtia siitä, että oman linjan kannattajat olivat listan alkupäässä ja niin myös SDP:n yleislinja toimi Tampereella. Ennen vuotta 1953 pääsi valtuustoon vain muutamia opposition ehdokkaita, mutta yhden ehdokkaan listojen tultua käyttöön muuttui tilanne selvästi. Vuonna 1953 valituista oli SDP:n 18:sta edustajasta 6 opposition kannattajia, vuonna 1956 19:stä 8 ja vuonna 1960 16:sta 5. Oppositiolla oli siis Tampereella varsin suuri kannatus.

Kuvassa SDP:n Tampereen johtohahmo ja aseveliakselin sosiaalidemokraattinen takuumies Erkki Lindfors. Lindfors toimi myös kaupunginjohtajana vuodesta 1957 aina kuolemaansa saakka 1960-luvun lopulle. Kuva: L. Kautio, Tampereen museoiden kuva-arkisto

Tampereen yleislinja valtakunnallisen opposition riveihin

Valtakunnallisesti yleislinja hallitsi SDP:tä 1950-luvulla puolueen puheenjohtajan Väinö Leskisen johdolla. Sillä oli kuitenkin Emil Skogin johtama vasemmisto-oppositio, ns. skogilaiset, joiden mielestä uhka kommunistien taholta oli jo voitettu ja yhteistyö tietyissä rajoissa olisi ollut mahdollista. Vaikka Leskinen ja Lindfors olivat molemmat asevelisosialisteja oli heidän suhteensa ollut jo pitkään huono. Lindfors ei tukenut Lehtisen linjaa ja piti tätä liian diktatorisena johtajana. Niinpä Tampereen yleislinja meni valtakunnallisesti skogilaisten taakse 1950-luvun lopun SDP:n hajaannuksen aikoihin, kun taas kanervalaiset asettuivat yleislinjan tueksi. Tilanne oli nurinkurinen, mutta johtui vain reaalipolitiikasta – Lindfors halusi Leskisen pois puolueen johdosta.

Vuoden 1958 eduskuntavaaleihin SDP meni jakautuneena, ja seuraavan vuoden toukokuussa skogilaiset perustivat oman puolueen, Työväen ja Pienviljelijäin Sosiaalidemokraattisen Liiton (TPSL). Uuteen puolueeseen ei kuitenkaan lähtenyt Tampereelta kukaan, ei yleislinja, eivätkä kanervalaiset. Tamperelaiset sosiaalidemokraatit jatkoivat puolueen eheyttämistä, joka jatkui aina pitkälle 1960-luvulle asti. TPSL kuihtui pois varsin nopeasti.